tiistai 12. joulukuuta 2017

Eräs miehinen fantasia



Eric Lindros, eli nro. 88, nousi NHL:ään hypen ja kohun saattelemana. Hänestä oli määrä tulla the Next One, Wayne Gretzkyn manttelinperijä. Kaikki halusivat hänet, mutta hänpä ei halunnut minne tahansa. Draftissa hänet vuonna 1991 ykkösenä varannut Quebec Nordiques oli hänen mielestään niin paska joukkue, ettei ollut vaivan arvoinen. Hän vaati siirtoa ja seuraavana vuonna saikin sen, kun Philadelphia Flyers osti hänet 15 miljoonalla dollarilla ja useilla pelaajilla, mukaan lukien eräskin Peter Forsberg. Tuo kauppa osoittautui jälkiviisaasti katsoen yhdeksi liigan yksipuolisimmista, sillä Eric Lindrosin johdolla Flyers ei saavuttanut ensimmäistäkään cupia. Sen sijaan Nordiques, joka Denveriin muutettuaan tuli tunnetuksi nimellä Colorado Avalanche, meni ja voitti kaksi mestaruutta vuosina 1996 ja 2001; Peter Forsberg oli varsinkin ensimmäisessä voitossa tärkeässä roolissa.

Ei Lindros muutenkaan kyennyt täyttämään saappaita, joita hänelle oltiin ennakkoon sovitettu. Hän pelasi verrattain lyhyen ja rikkonaisen uran, jonka aikana ei kasvanut mestaruuksia tahkovaksi johtajaksi. Mutta epäonnistunut pelaaja hän ei ollut millään mittarilla ja pitääkin kysyä, mikä hänessä alun perinkään sai ihmisten päät pyörälle? Vastaus löytyy useiden tekijöiden epätodennäköisestä summasta, jotka tekivät hänestä täydellisen jääkiekkoilijan prototyypin: hän oli yhdistelmä kokoa, voimaa, nopeutta, pehmeitä käsiä, laukausta ja peliälyä. 193 sentin pituisena ja 110 kilon painoisena hän oli vaikuttava näky ja uhkatekijä, joka lanasi vastustajiaan miten tahtoi. Hän oli vahva kuin härkä ja oikea piru kulmaväännöissä, hän ei antanut tuumaakaan periksi. Jo nuo tekijät yksistään tekivät hänestä ihanteellisen pelaajan 90-luvun fyysiseen lätkään. Pelkästään niihin nojautuen hänestä olisi kuitenkin tullut korkeintaan alempien kenttien puolustaja tai kenties jopa gooni. Mutta hän olikin kokoonsa nähden räjähtävän nopea luistelija, sellaisenaan jotain ennennäkemätöntä. Ei hän Buren kaltainen ballerina ja raketti ollut, mutta tarpeeksi vauhdikas jättääksen puolustajat taakseen. Kirsikkana kakun päällä hänen kiekonkäsittelytaitonsa ja peliälynsä antoivat hänelle ylivoimaisen edun lähes keneen tahansa nähden, minkä ansiosta hänestä tuli 90-luvun supertähtiä. Huippukohdaksi muodostui runkosarjan parhaalle pelaajalle myönnettävä Hart Trophy vuonna 1995.

Taitopelaajien ja varsinkin pienikokoisempien sellaisten huolena ovat aina olleet isot ja fyysiset pelaajat, jotka niittasivat heitä pitkin laitoja ja pelottelivat heitä. Taitopelaajien suojeleminen olikin suurimpia syitä sille, miksi pohjoisamerikkalaisessa jääkiekossa turvauduttiin gooneihin. Heitä tarvittiin rankaisemaan niitä, jotka pelasivat liian rajusti oman joukkueen tähtipelaajia vastaan. Tämä kauhun tasapaino varmisti tietyn työrauhan ja mahdollisti osaltaan sen, että esimerkiksi Gretzky sai pelata uransa ilman suuria loukkaantumisia; häntä vastaan ei uskallettu pelata liian kovin ottein, vaikka ei hänkään ilman osuuttaan jäänyt. Sitten on ollut Lemieuxin ja Jagrin kaltaisia huippuja, jotka olivat myös isoja ja siten vaikeammin horjutettavissa. Molemmat olivat vahvoja pelaajia ja pystyivät pitämään puolensa rajummissakin väännöissä, vaikka kumpaakaan heistä ei ole tunnettu erityisen fyysisestä tyylistään. Lindros oli sen sijaan toista maata. Hän ei pelännyt mitään, eikä ketään. Paitsi että iso, hän oli myös äärimmäisen aggressiivinen pelaaja. Hän taklasi ja tappeli paljon – ja voitti lähes aina. Lindros oli Voimahyökkääjä, joka pisteiden lisäksi kerrytti jäähyminuutteja. Kovempaakin kovemman tyylin oli tarkoitus osoittaa, että hänelle ei ryttyillä. Kukaan ei ollut turvassa.

Kun taitopelaajat astuivat jäälle, he vilkuilivat taakseen goonien varalta. Kun goonit astuivat jäälle, he vilkuilivat taakseen Lindrosin varalta. Iso-Erkki rikkoi kaavan, että tähdet tarvitsevat ison ja tyhmän goonin suojelijakseen. Vaan kuka suojeli gooneja, kun 88 jyräsi jäällä. Hän oli kuin elävä panssarivaunu, joka puski puolustajien läpi. Kyllä harhautukset luonnistuivat, mutta raaka voima tehosi aivan yhtä lailla. Yhdessä laitahyökkääjien John LeClair ja Mikael Renberg kanssa hän muodosti aikakautensa pelätyimmän ketjun, the Legion of Doom. Ketju oli myös tehokas ja takoi olemassaolonsa aikana 666 pistettä.

Eric Lindros edustaa nähdäkseni äärimmäistä maskuliinista fantasiaa: hän oli iso ja komea, mutta ei pelkkää lihasta. Hän oli myös lahjakas ja älykäs. Hän puolusti itseään ja pani vastustajansa polvilleen. Jos voimamiesten kääntöpuoli on vajaaälyisyys, on nörttien kääntöpuoli ruipelous. Lindros ei kärsinyt kummastakaan, vaan oli kuin unelmavävyn prototyyppi. Hän oli se, jota omat kunnioittavat ja viholliset pelkäävät; mitä jokainen mies haluaa olla. Lindrosissa oli myös annos herkkyyttä, haastattelujen perusteella hän oli jopa aavistuksen ujo. Ja se viimeistään saa naiset tulemaan housuihinsa: komea ja väkivaltainen, mutta lempeä jättiläinen. Häijy kaukalossa, mutta pehmeä siviilissä. Täydellinen mies, kävelevä paradoksi.

Vailla hintaa ei hänen itseään säästelemätön ja uhkarohkea pelityylinsä tullut. Hän ei pelannut uransa aikana ainoatakaan täyttä kautta, koska oli jatkuvasti loukkaantuneena. Milloin olivat polvet paskana, milloin oli ilmarintaa. Hän rusikoi muita säälittä, mikä teki hänestä vihatun pelaajan. Vastavuoroisesti siis hän oli runsaan taklaamisen ja pommittamisen kohteena. Lisäksi hänellä oli paha tapa pelata pää alhaalla väärissä paikoissa. Kyseessä saattoi olla junnuvuosien rutiini, kun hän vielä kykeni dominoimaan muita vailla huolen häivää. Tuo tapa osaltaan johti kahdeksaan aivotärähdykseen, mikä lopulta teki selvää hänen urastaan. Toistuvat iskut päähän saivat hänet myös pelkäämään kiekkoa, jolloin fyysisyys katosi hänen pelistään. Kyllä hän pystyi edelleen kontribuoimaan joukkueilleen, mutta oli varjo entisestään. Vuonna 2007 oli johtopäätösten aika ja hokkarit ripustettiin naulaan.

Mitä kokoavaa hänestä voisi sanoa? Hänen urastaan tulee liian helpostikin mieleen sanonta, live by the sword, die by the sword. Eric Lindros oli gladiaattorikiekkoilija, oman aikansa tuote. Hän tahtoi olla niin vahva ja taitava, ettei kukaan mahtaisi hänelle mitään. Lindros kävi yksin koko maailmaa vastaan, yritti olla kovempi kuin muut yhteensä. Yritys oli urhea, mutta tulokset puhuvat selvää kieltään. Sellainen ei voi pitkässä juoksussa onnistua ja isoinkin pelaaja kuluu loppuun. Hän oli yksilöurheilija, jolta petti keho alta. Niin vain on, että jääkiekko on joukkuelaji. Monet pienemmät ja heiveröisemmät kiekkoilijat ovat luoneet hienoja uria. Jos Lindros oli 90-luvun kasvot, ovat Sidney Crosby ja Patrick Kane kasvot 2000-luvulle. Molemmat ovat keskimääräistä pienempiä kavereita ja menestyneet tästä huolimatta. Lindrosin kaltaisille jyrille ei olisi enää nykypäivänä tilaa. Säännöt ovat tiukentuneet, eikä otteluita voiteta jäähypenkiltä. Kaikesta huolimatta oli Lindros yksi hurjimpia ja sähäkimpiä pelaajia, mitä kuunaan on jäällä luistellut.

Mielenkiintoista on myös kuulla hänen ajatuksiaan vuosia uran jälkeen. Nämä sanat siis lausui mies, jota pidettiin yhtenä aikansa kovimmista taklaajista:

These days, Lindros plays rec hockey with some buddies: No checking, no worries. He thinks that most hockey should be played this way. If you’re not a pro, or on your way to the pros, why are you checking? “Let’s not focus on ‘What a great hit!’ ” Lindros says. “Let’s say, ‘What a great pass.’ ”

Siperia opettaa?

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Moi,

Forsberg oli kova pelaaja jos kuka, mutta 2001 hän joutui sairastuvalle jo pudotuspelien toisella kierroksella. Joe Sakic oli Coloradon dominoiva pelaaja ja ansaitusti MVP, eikä Ville Nieminenkään turha mies jäällä ollut. Gretzkyn alkuaikoina poliiseja oli joka joukkueessa, mutta hän harmitteli elämäkerrassaan yleistä luuloa hänen erikoisasemastaan, joka muka kieltää taklaukset. Hänen mukaansa kyse oli siitä, että hän oli niin hyvä ennakoimaan ja väistämään.

Lindroos oli tietääkseni kusipään maineessa uransa alussa. Tuo kiieltäytyminen Nordiques-paidasta oli syynä, sekä muutenkin ylimielinen asenne. Onneksi hän kypsyi kuitenkin ja tuo Legion of Doom -ketju oli kyllä hurja yhdistelmä taitoa ja fyysisyyttä, ei oikein nyky-NHL tarjoa vastaavaa. Lindroosin veroinen pelimieskin tarvitsee rinnalleen tukea, kuten Gretzky, Edmontonhan voitti kannun kerran ilman häntäkin. Nythän Quebec City pyrkii takaisin liigaan, vaikka ranskankielinen ympäristö ja Ivalon talvet eivät taida pelaajia houkutella, eihän niistä tykkää Erkkikään.

-Samppa

Anonyymi kirjoitti...

Jaaha, tuli kirjoitettua sankaripelaajan nimi väärin. Kyllä Eric Lindros sentään ansaitsee sen, että hänen nimensä kirjoitetaan oikein.

-Samppa

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Samppa ja kiitoksia kommentistasi.

Forsberg oli tosiaan loukkaantuneena finaalisarjassa 2001, vaikka oli hyvässä vireessä ennen sitä. Korjasin kuitenkin tekstiä hieman.

Sakic oli runkosarjan MVP 2001 ja pleijarien MVP 1996. Maalivahti Patrick Roy oli sitten MVP 2001. Viimeksi mainittu oli muuten myös ratkaisevan tärkeä Coloradon menestymisen kannalta. Kauppa Montrealin kanssa oli tyylipuhdas ryöstö ja se viimeinen lukko avseille.

Hänen mukaansa kyse oli siitä, että hän oli niin hyvä ennakoimaan ja väistämään.

Voi olla, että näin on. Myös Gretzky sai osansa urallaan (kylläpä on muuten korni alku videolla, niin 80-lukua).

Lindroos oli tietääkseni kusipään maineessa uransa alussa. Tuo kiieltäytyminen Nordiques-paidasta oli syynä, sekä muutenkin ylimielinen asenne.

Iso Ego 88:lla ainakin oli. Ei kukaan todella ole täydellinen. Hän ei kuitenkaan nähdäkseni ollut mimosamaisella tavalla koppava, kuten Crosby. En pidä arvossa hänen tapaansa valittaa tuomareille joka käänteessä.

Ja kyllä Lindros myös sikailikin. Mutta esimerkiksi tässä tappelussa arvostan pientä herrasmiehen elettä: annetaan kaverin nousta ja tulla mukaan rähinään.

Anonyymi kirjoitti...

Tere Korppi,

Wayne Gretzky pelasi nuoruudessaan jääkiekon ohella haavipalloa (lacrosse), mikä on hieman tuntemattomampi laji Euroopassa. Pelatessaan lacrossea hän oppi ketteräksi ja hän pystyi väistämään & ennakoimaan vastapuolen pelaajien taklaukset, joita hän sitten sovelsi jääkiekossa. Josta tulikin se väärinkäsitys ettei kukaan muka miestä taklaa, kuten toi linkkisi osoittaa. Gretzkyn "luottosuojelijana" toimi Marty McSorley.

Länsinaapurista pitää poimia parit kuuluisat NHL-puolustajat, Börje Salming joka avasi muiden eurooppalaisten pelaajien esiinmarssia liigassa 70-luvulla. Miehen naamaan taidettiin ommella useampikin sata tikkiä uran aikana, hän vietti nuoruutensa Kiirunassa Pohjois-Ruotsissa. Ehkä se ilmasto teki kaverista kovan pelimiehen? Toinen kova kaveri oli Ulf "Robocop" Samuelsson tai kuten ruotsalaiset häntä leikkisästi kutsuvat "Tuffe Uffe", tosin leikki oli kaukana kun tämä veijari tuli mukaan kulmavääntöihin. Jollen ihan väärin muista niin Lindros ja Samuelsson pelasivat samaan aikaan Flyerseissa?

Onhan se jotenkin ironista et Lindros halusi Quebecistä pois suurempiin kuvioihin ja tosiaan Colorado Avalanchena joukkue vei parit Stanley Cupit. Ajatusleikkinä, mitä olisikaan käynyt jos mies olisi niellyt ylpeytensä ja pelannut Nordiquesissa?

Lapsuuden lätkämuistoista sen verran, et jos jätetään yhtälöstä pois CCCP ja Tshekkoslovakia, niin Länsi-Saksalla oli asettaa kaukaloon Erich Kühnhackl (Iso-Erich), joka oli todellinen Suomen-tappaja. Hän oli oman aikansa voimahyökkääjä 70- ja 80-luvuilla. Huoh, puhumattakaan sitten rakkaan Länsinaapurimme pelimiehistä, heh jostain kumman syystä en kauheasti tykkää Anders "Masken" Carlssonista ja sama soveltuu Mats Sundiniin. Miksi oi miksi ne tulivat aina pelin viime hetkillä tasoihin.....?


- Soomepois Eestist -

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve Soomepois.

Wayne Gretzky pelasi nuoruudessaan jääkiekon ohella haavipalloa (lacrosse), mikä on hieman tuntemattomampi laji Euroopassa. Pelatessaan lacrossea hän oppi ketteräksi ja hän pystyi väistämään & ennakoimaan vastapuolen pelaajien taklaukset, joita hän sitten sovelsi jääkiekossa.

Kiintoisaa. Monipuolinen harjoittelu selittänee osaltaan Gretzkyn hyvyytä, hän ei erikoistunut liian varhain. Nykyäänhän pelipaikatkin määritellään jo juniori-iässä. Urheilijat harrastivat eri lajeja monipuolisemmin, eikä jääkiekko ollut yhtä strukturoitua; tämä ruokki pelaajien luovuutta.

Länsinaapurista pitää poimia parit kuuluisat NHL-puolustajat

Sinänsä jännä, että ruotsalaisilla oli pitkään maine pehmeinä pelaajina. Forsberg oli sitten se, joka voimakkuudellaan mursi tuon maineen vaikka häntä edelsi mainitseman kaltaisia kovia pelaajia.

Lindros ja Samuelsson pelasivat lyhyen aikaa Phillyssä kaudella 99-00.

Ajatusleikkinä, mitä olisikaan käynyt jos mies olisi niellyt ylpeytensä ja pelannut Nordiquesissa?

Vaikea sanoa. Siinähän olisi ollut kolmikko Lindros, Sundin ja Sakic. Yhdessä he olisivat voineet tehdä tuhojaan tai olla tekemättä, kemiat kun eivät kaikilla kohtaa. Forsberg ei olisi koskaan pelannut joukkueessa, eikä Montreal olisi kaupannut Patrick Royta veriviholliselleen Quebecissa. Kenties Nordiques olisi vakiintunut joukkueena, mutta ajalehtinut vailla cupia Toronton tavoin. Sundinhan ei koskaan voittanut sormusta viimeksi mainitun paidassa pelatessaan.

Huoh, puhumattakaan sitten rakkaan Länsinaapurimme pelimiehistä, heh jostain kumman syystä en kauheasti tykkää Anders "Masken" Carlssonista ja sama soveltuu Mats Sundiniin. Miksi oi miksi ne tulivat aina pelin viime hetkillä tasoihin.....?

Mats Sundin är homosexuell.

Qroquius Kad kirjoitti...

Eikö se ollut Håkan Loob, joka oli homosexuell?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Jaa, tiedä häntä. Mutta Sundinista ainakin katsomoissa laulettiin.

Qroquius Kad kirjoitti...

Niin sitähän mä juur tarkotin, sanoi Janne Kivivuori. Että tuota laulua laulettiin jo viime vuosituhannen puolella mutta päähenkilönä oli silloin Håkan Loob, ja ruotsalaiset olivat ällistyneitä: miten tuollainen saattoi edes tulla noille mieleen?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Ahaa, wanha perinne siis :D