Viime viikonlopun EHT-turnaus sujui suomalaisittain oikein voittoisissa merkeissä, eritoten nuorten lupausten Eeli Tolvasen ja Miro Heiskasen astuessa esiin. Kovan tason laukojia taikka kiekollisia puolustajia ei leijonilla ole koskaan ollut liikaa ja olen kiitollinen jokaisesta nousevasta tähdestä.
Mutta eräs yksityiskohta jäi
askarruttamaan minua, nimittäin Venäjä-ottelun pienoinen tappelu
Veli-Matti Savinaisen ja Andrei Zubarevin välillä. Kahakka
kirvoitti isästäni odotettavaa paheksuntaa, johon saatoin itse
yhtyä. En ole koskaan voinut oikein sietää kaukaloväkivaltaa, en
varsinkaan tappeluja. Nyrkkeilykehät ovat sitä varten, jos tahtoo
kiekonsiirtelyn sjasta tyrmätä vastustajansa. Luistimet päällä
tappeleminen lisäksi näyttää juuri niin kömpelöltä kuin se
varmaan tuntuukin. Kuitenkin tappelut tuntuvat edustavan joillekin
suurta näytöstä, varsinkin pohjoisamerikkalaiselle yleisölle.
Matseja suorastaan odotetaan. Tuomarit eivät mene väliin ja
tappelun päätyttyä riitapukarit poistuvat suosionosoitusten
siivittäminä suihkuun.
Olen tyytyväinen, ettei nykyaikainen
kiekko ole yhtä väkivaltaista kuin ennen. Kentän poliiseilla eli
gooneilla ei ole onneksi enää käyttöä – vai mihin kummaan
tarvitaan miestä, joka juuri ja juuri pysyy luistimilla, tekee
muutaman pisteen per kausi ja istuu tuhansia minuutteja jäähyillä.
Eikä heidän roolissaan ollut muutenkaan hurraamista, kuten Derek
Boogaardin kohtalo osoittaa. Suomen oma murheenkryyni – Jarkko
Ruutu – osasi parhaimmillaan edistää peliäkin, mutta typerine
tempauksineen hänestä oli aina enemmän haittaa kuin hyötyä.
Entäpä taklauspeli? Tästä videosta
voinee katsastaa millaista teurastusta se pahimmillaan voi olla.
Päähän kohdistuneilla tööteillä ja polvitaklauksilla on tuhottu
useampiakin uria. Jääkiekkokaukalossa sallitaan tekoja, joista
siviilielämässä saisi syytteen pahoinpitelystä. Ja sikäli kuin
tiedän, ei jääkiekkoareena ole sotatoimialuetta; normaalien
sääntöjen ja lakien tulisi sielläkin päteä. Oman näkemykseni
mukaan törkytaklauksista tulisikin pelikiellon lisäksi tarjoilla
rikostuomiota. Mikäli lajin idea on olla taito- ja maalintekopeli,
ei vastustajien vammauttaminen palvele mitään tai ketään.
Se palvelee vain yleisön verenhimoa.
Verenhimosta kuitenkin puheen ollen, en
voi kiistää väkivallan energisoivaa vaikutusta. Välitön
reaktioni Venäjä-ottelun tappeluun oli innostus, kuin kipinä olisi
sytyttänyt sähäkän roihun. Se sama atavistinen tunne, joka
nyrkkeilyä seuratessa vallitsee, siirtyy yllättäen väärään
kontekstiin. Vai siirtyykö? Kenties väkivalta on oleellinen ja
erottamaton osa jääkiekkoa, yksi syy sen viehätykseen. Toisin kuin
monessa muussa joukkuelajissa, on jääkiekossa vaara aivan eri
tavalla läsnä. Pelaajien koko yhdistettynä kovaan vauhtiin tuottaa
jo itsessään vaarallisia tilanteita liukuhihnalta. Jokainen pelaaja
liukuu terävien luistimien päällä ja pelaa keihäisiin
verrannollisilla mailoilla. Kiekko on kivenkovaa kumia ja ampaisee
laukauksesta jopa 160 kilometrin tuntinopeuteen; tuskin missään
muussa lajissa keräillään yhtä paljon irronneita hampaita
pelikentältä.
Kun lajin inherenttiin vaarallisuuteen
lisätään kontaktia ja fyysisesti ankaraa peliä kannustava
ilmapiiri, on tuloksena ihmisromurallia. Ainoastaan amerikkalainen
jalkapallo vetää fyysisen tuhoisuutensa tasolla vertoja jääkiekolle
ja ehkä jopa ylittää sen. Toisaalta kenenkään jenkkifutispelajan
kaulaa ei ole taidettu viiltää kesken peliä auki...
Yhdellä tasolla ajattelen, että
kontakti voitaisiin kieltää jääkiekosta kokonaan. Näin on laita
naisten jääkiekossa ja siellä tila jää taitopelaajille.
Kuitenkaan en voi kiistää sitä hyökyvää tunnetta, kun
suosikkijoukkueen pelaaja lanaa vastustajan sileäksi pommillaan.
Niin, huomatkaa myös sanojen käyttö: pelaaja laukoo, tykki puhuu,
vastustaja murskataan/teurastetaan, hyökkäys, puolustus jne. Koko
jääkiekosta tulee vertauskuva sodalle, jopa niin paljon että
jotkut sanovat sodan imitoivan jääkiekkoa. Joukkueiden nimet
petoeläimineen, aseineen ja peliasut aggressiivisine logoineen eivät
voisi alleviivata asiaa yhtään enempää.
Ehkä vaaran tuntu on se, mikä
osaltaan tekee jääkiekosta jääkiekkoa. Jokainen pelaaja tietää,
mihin leikkiin ryhtyy lajin valitessaan. He uhmaavat elinikäisiä
vammoja, jopa kuolemaa. Neitimäisiä jalkapalloilijoita kohtaan
tunnen tiettyä halveksuntaa: heidän ”tappelunsa” ovat
läpsyttelyä ja suurin osa loukkaantumisista filmauksia. Kun
lätkässä tapellaan, otetaan senkat nokasta. Kun lätkässä
sattuu, niin silloin sattuu aivan aikuisten oikeasti. Jos
jääkiekkoilijoiden päät ovatkin jatkuvista tööteistä
keskimääräistä pehmeämpiä, herättää lajin teeskentelemätön
aggressiivisuus kunnioitusta.
Suhteeni jääkiekon väkivaltaan on
siis kaksijakoinen. Totta kai se on tyhmää ja on tuhonnut ihmisiä.
Mutta tunnetasolla pidän siitä, innostun tappeluista ja
taklauksista. Laji on vauhdikkuudessaan niin intensiivinen, että
tunteiden kuohuminen on väistämätöntä – myös katsomossa.
Ehkäpä jonkinlaisena kompromissina tulisi pyrkiä mahdollisimman
puhtaaseen peliin fyysisesti, eli likaisesta pelistä rankaistaisiin
ankarimman mukaan, mutta puhtaista ja loukkaantumiseen johtuvista
niittauksista ei seuraisi mitään – mikä käytäntö on ollut
vuosien ajan vallitsevana ainakin periaatteessa.
…
Lyhyenä kommenttina jo hyvän aikaa
käynnissä olleeseen lätkäkauteen Euroopassa ja rapakon takana:
Eeli Tolvanen on ollut syksyn innostavin tapaus, kaveri dominoi
KHL:ssä yli piste per peli -tahdissa. Lämäri ja rannari ovat
jäätävää tasoa, vertailukohtana on Winnipegissä toista kauttaan
pelaava Patrik Laine. Viimeksi mainittu ei ole saanut aivan yhtä
myrskyisää starttia toiselle kaudelleen, ainakaan ei hattutemppuja
ole nähty ensimmäistäkään. Mutta yhdeksän maalia ja 13 pinnaa
17:ään peliin on kohtuullinen alku sekin. Sanotaan kuitenkin, että
kohtuullinen ei pitkällä aikavälillä riitä; Laineelta on lupa
odottaa enemmän.
Mielenkiintoa on herättänyt Tampa
Bayn tutkapari Steven Stamkos ja Nikita Kutšerov. Ensin mainittu
tarjoilee ja jälkimmäinen latoo kiekkoa maaliin kuin kuumeessa.
Tällä menolla molemmat ylittävät sadan pisteen rajan niin että
paukkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti