...
Otsikossa sanottu kuulostaa perivasemmistolaiselta ja sitä se onkin. Lepopäivän päätteeksi on mitä oivin hetki tarkastella asiaa, jossa vasemmisto on ollut aikanaan runttaamassa läpi oikeita uudistuksia. Viisipäiväinen työviikko ei ole kaltaiseni synnynnäisen tyhjäntoimittajan näkökulmasta vähäinen saavutus. Jos on näet yksi asia, jota protestanttisen työetiikan läpäisemässä Suomessa inhoan, on se työnteon fetissinomainen asema. Tärkeintä ei siinä ole, että jotain tehdään vaan että vain tehdään. Joutilaisuus on vähintään epäilyttävää, joten on varmuuden vuoksi parempi tehdä jotain. Kunhan tekee jotain, se on pääasia. Kunhan kuluttaa energiaa.
Ei ole sattumaa, että Suomessa on tyypillistä haukkua
”apurahataiteilijoita” ja luovan alan ihmisiä ylipäätänsä, eiväthän ne tee edes
oikeita töitä! Mikäli samat öyhöttäjät vaivautuisivat edes hetkeksi lukemaan
historiankirjoja, huomaisivat he monen taidekaanonin klassikon jääneen
tekemättä ilman tukea mesenaateilta. Lukemattoman moni taiteilija on
ollut joko varakkaan tukijan taikka sukulaisten nurkissa pyörinyt vetelehtijä.
Ne, jotka eivät olleet, olivat satunnaisilla tuloilla kituuttaneita
köyhimyksiä. Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi ei tietääkseni ollut koskaan
niissä ”oikeissa töissä”. Nyt toki, on ollut rehellisissäkin ammateissa
työskennelleitä taiteilijoita tai muuten vain yleistä työtarmoa osoittaneita.
Esimerkiksi sankarini J.R.R. Tolkien oli pitkäaikainen yliopiston professori.
Huomattavaa on kuitenkin, ettei hänellä ollut suurta akateemista kunnianhimoa;
hän ei juuri saanut tieteellisiä tutkimuksia aikaan, vaan suuntasi lingvistisen
ja luovan intohimonsa kirjallisuuteen. Ura yliopistolla oli sittenkin hidaste
ja välttämätön paha. Sitten on Pekka Halosen kaltainen valtaisalla tarmolla
varustettu maalaisperheen vesa, joka oli – paitsi kahdeksanlapsisen perheen isä
– myös tavattoman tuottelias taidemaalari. Hän kykeni yhdistämään kiireisen ja
ajoittain materiaalisesti niukan perhe-elämän luovaan tarmoonsa.
Edellisen kappaleen pointti on osoittaa, että taide enemmän
tai vähemmän edellyttää vapautta jokapäiväisistä askareista. Edes Pekka Halonen
ei olisi pitkälle pötkinyt ilman tarmokastakin tarmokkaampaa vaimoaan Maijaa,
joka piti työpanoksellaan taloa pystyssä. Vielä enemmän tämä korostui Halosen ystävän
ja kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen huushollissa, jossa Aino oli arjen
kantava voima. Tiedän omasta kokemuksesta, että luovuus tukahtuu arjen stressin
ja jatkuvien keskeytyksien paineessa. Se vaatii vapaan ja avaran tilan, se
kaipaa tyhjää aikaa. Se on painoton tila, jossa ajatukset pääsevät keventyneinä
ojentumaan kohti korkeuksia. Se tilanne, kun kalenteri on tyhjä ja sitoumukset
hoidettu ja delegoitu muille, vapauttaa uuteen maailmaan. Taiteen tärkein
osuus, luova päänsisäinen prosessi, ei ole työtä. Se on pikemminkin
verrannollinen leikkiin, joka loppuu vasta vanhempien (=yhteiskunnan) kutsuessa
takaisin sisätiloihin (=arkeen). Luova tila ja inspiraatio ovat asioita, joiden
vuoksi elän ja siksi pyrin noita tiloja ruokkimaan järjestämällä niille aikaa.
En voi välttyä vaikutelmalta, että apurahoista valittava
veronmaksaja on vain kateellinen juntti, jota risoo, kun kaikki eivät teekään
samaa paskaduunia. Ja lopulta taiteilijakin joutuu ponnistelemaan saattaakseen
teoksensa valmiiksi, pelkkä luova prosessi ei riitä. Tätä on totuttu kutsumaan
työnjaoksi, enkä näe mielekkäänä että jokaisen tulisi ansaita leipänsä niin
sanotuilla oikeilla töillä. Kaikki taide, eli kirjojen, elokuvien, kuvataiteen
ja musiikin kaanonit jäisivät varsin laihoiksi, jos kaikki olisivat pakotettuja
saman työsapluunan läpi kulkemaan. Taide on kuitenkin perusolemukseltaan
hyödytöntä, mitä on perisuomalaisen työmoraalin puitteissa vaikea sulattaa.
Tätä heijastelee myös useiden persujen ajatus siitä, että markkinoiden tulisi määrätä
taiteen paikka yhteiskunnassa. Moinen ajatus on idioottimainen, sillä suuri
yleisö ei tiedä mitä se haluaa. Ja jos sen antaa päättää, he päätyvät
kuluttamaan silkkaa roskaa. Taidetta, kun ei edes ole tarkoitus kuluttaa vaan
kokea. Hyvä taide ei ole pikaruoka-ateria, joka ulostetaan seuraavana päivänä,
vaan messuun verrattavissa oleva uskonnollinen kokemus. Taide tarvitsee
elitismiä ja mesenaattejaan, jotka pitävät huolen siitä että ihmiskuntaa
siunataan totuuden koskettamilla hengentöillä. Se, että nykypäivänä apurahat
ovat korvanneet mesenaatit, on jokseenkin yhdentekevää. Se on byrokraattisempaa
ja kasvottomampaa, siis huonompaa. Mutta parempaakaan ei ole juuri nyt
saatavilla. Ja suurin osa apurahaa myöntävistä tahoista on joka tapauksessa
yksityisen hyväntahtoisuuden varassa, joten veronmaksajat pitäkööt naamansa ummessa.
Vaikka olen jonkin sortin taiteilijaluonne ja kirjoja kasaan
yrittävä kynäilijä, en henkilökohtaisesti halua apurahoihin turvautua. Olen sen
verran protestanttisen työetiikan läpitunkema, enkä koe itseäni siinä määrin
taiteilijaksi, että kokisin olevani sellaiseen oikeutettu. Niinpä olen tullut
siihen tulokseen, että yhdistäisin matalapalkkaisen työn vapaa-ajalla
tapahtuvaan luovaan toimintaan. En rakasta työntekoa, inhoan sitä. Koska kuitenkin
jollakin on leipää saatava, enkä haluaisi sosiaalituille heittäytyä, on ikävä
kyllä jotain tehtävä. Ei ole olemassa työuraa, ei työtehtävää, josta voisin
todella pitää. Rakastan ennen kaikkea joutilaisuutta, sitä että voin vain olla
ja katsella maailman menoa. Haluan tarkkailla ja olla ottamatta liikaa osaa.
Valittavanani on siis vain vaihtoehtoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän
huonoja. Tällä hetkellä olen puolitoista vuotta kestävässä työharjoittelussa,
jonka myötä saisin ammattipätevyyden jokseenkin pureskeltavissa olevaan työhön.
En kerro siitä tässä vaiheessa muuta kuin, että kyse on julkisen sektorin
työstä. Tietysti, minusta ei saisi tuottavan alan työntekijää kirveelläkään.
Olisin sellaiseen liian laiska ja lyhytjänteinen. Kaikki intohimoni on suuntautunut
aivan toisiin asioihin ja muihin maailmoihin. Työ on jotain henkeni pitimiksi,
eikä mitään muuta. En koskaan tule sitä rakastamaan, mutta kaikkea ei voikaan.
On kuitenkin jotain, mikä vielä erityisesti herättää minussa kaunaa
kotimaisesta työetiikkaamme kohtaan. Siihen nimittäin sisältyy koko sielun alistava
juonne, jossa ei riitä että vain tekee työtä. On myös nimenomaan rakastettava
työtä, antauduttava sille koko olemuksellaan. Tätä tuodaan esille erinäisissä
riiteissä, joissa päivitellään kiireellistä arkea kuin se olisi hienokin asia
tai retostellaan työtehtävien kuormittavuudella. Ymmärrän moisen, jos kyseessä
olisi vain machoilu, mutta oikeasti se on masokistinen kuuliaisuusele. Koska
”duunin painanminen” on kaiken alku ja juuri, on yhdessä päiviteltävä kuinka
kaikesta oikeasti tykätään. Vastapainoksi tälle itsekidutukselle löytyy sitten
aivan yhtä perisuomalainen purnaaminen, jonka ansiosta on myös ok tunnustaa
tekevänsä työtä pelkän vitutuksen voimalla. Kansamme into lottoamiseen kertoo
myös selvää kieltään siitä, että työelämälle haistatetaan enemmän kuin
mielellään paskat. Mutta kuinka moni lottovoittaja onkaan sanonut, ”en kyllä
lopeta työntekoa”. Huokaus.
Eikä tässä purnaamisessani ole lopultakaan kyse vain omasta
vieroksunnastani työntekoa kohtaan. Niin paljon kuin sipilät, vapaavuoret ja
muut työelämästä vieraantuneet porvarit jaksavat jauhaa työnteon ihanuudesta ja
työllistymisestä, ei se muuta tosiasioita juuri kummemmaksi. Työtä ei
ensinnäkään juuri enää ole, ei ainakaan kaikille. Kaikki eivät voi vain ottaa
itseään niskasta kiinni ja mennä duuniin. Kuinka moni edes haluaisikaan, koska
ne jäljellä olevat duunitkin ovat pian kaikki paskaduuneja. Kun yhä pienempi
määrä ihmisiä tekee yhä isomman määrän töitä, yhä kiihtyvillä aikatauluilla,
pidemmillä työpäivillä ja lyhyemmillä eläkkeillä, alkaa kovimmankin duunarin
pinna kiristyä. Enää ei kävellä työpaikan ovista sisään ja paiskita samaa
hommaa eläkepäiviin. Hyvällä tuurilla tehdään kuukausia kerrallaan ja yhä
kiireellisemmässä ja stressaavammassa ympäristössä. En katso siis asiakseni
moralisoida liikaa niitä, jotka eivät jaksa tähän oravanpyörään mukaan lähteä.
Vasemmisto osuu naulan kantaan työelämän ja työmarkkinoiden
kritiikissään ja sitä tuntuu olevan ainakin joidenkin vaikea oikealla myöntää.
Osaltaan tämä johtuu siitä, ettei viholliselle haluta antaa tunnustusta ja
osaltaan siitä, että oikealta löytyy huomattavan paljon talousliberaaleja.
Näille markkinauskovaisille työttömyys johtuu vain yksilöiden epäonnistumisista
tai verotuksesta, ikään kuin työnantajapuolella ei olisi asiaan vaikuttavia
rakenteellisia tekijöitä. Työelämän huonontumisen taustalla on globaalia
talouspolitiikkaa sekä silkan ahneuden sanelemia ratkaisuja. Kapitalisteillehan
nykytilanne on oikeastaan mitä parhain, valtio kun kantaa vastuut mutta antaa
tuet. Työttömille on hauska vittuilla ja köyhää on hyvä kyykyttää laittamalla
tämä orjatyöhön, jota myös kuntouttavaksi työtoiminnaksi kutsutaan. Modernit
kiertoilmaisut vain lisäävät jo valmiiksi epätoivoisen ihmisen raivoa, ikään kuin
kyykytys byrokraattien ja kaiken maailman toimistojen taholta ei olisi jo
tarpeeksi. Älkää enää virallisella taholla sanoko ”Suomi kuntoon”. Kukaan ei
usko, kukaan ei naura.
Vasemmistoa kannattaisi kuunnella asiassa, jossa heillä on
jo parisataavuotinen kokemus, eli työväenasiassa. On kuitenkin niin, että
heilläkin on vakavat sokeat pisteensä mitä etenkin vasemmiston liberaaliin
puoleen tulee. Jos heidän analyysinsa osuvatkin usein oikeaan, he kaahaavat
unelmillaan itsensä nurin. Puolustan apurahoja, mutta en niiden jakamista
kenelle tahansa. Mikä tahansa ei ole taidetta, eikä kuka tahansa taiteilija.
Vain harvat sitä voivat olla, muiden on tyytyminen johonkin muuhun. Vasemmisto,
joka nykyään kannustaa mihin tahansa paitsi oikeisiin töihin, tuottaa vain lauman
elämäntapaopiskelijoita ja tyhjäntoimittajia. He kieltäytyvät ajattelemasta
sitä yhtälöä, jossa kutistuva työntekijöiden joukko saa elättää kasvavan joukon
sosiaalipummeja. He puhuvat perustulosta ihmelääkkeenä kaikkeen, vaikka
todellinen ongelma ei ole lopulta kannustinloukuissa; ongelma on yhteiskunnan
resurssien kulumisessa loppuun ja resurssientuottajien vähenemisessä.
Perustulokin on maksettava rahoista, jotka on saatava joidenkin ihmisten työllä
ja vaivalla kasaan. Vasemmisto tuntuukin ennen kaikkea valehtelevan siitä, että
jokainen voi tehdä mitä haluaa. Ei voi, oikeasti mielekkäitä töitä on vain
vähän. Jonkun on roska-autoakin ajattava, enkä usko siitä olevan
pääasialliseksi sisällöksi kenenkään elämään. Kipu ja vaivannäkö ovat tavalla
tai toisella aina läsnä, tätä on turha kiistää. Jos oikealla vähätellään
työelämän raadollistumista, vasemmalla ei kyetä tunnustamaan työn kovia puolia.
Vanhat kommunistit saattoivat sentään olla ylpeitä, että myös heidän ankaralla
panoksellaan oli yhteiskuntaa rakennettu. Sossuvassarit taas pettyvät, kun
kaikki eivät voikaan olla muusikkoja.
Olisiko tässäkin asiassa aika kokonaisvaltaisemmalle
ajattelulle, synteesille? Perustulo ei ole välttämättä huono ajatus, mutta ei
ratkaise sitä perustason ongelmaa eli huoltosuhdetta. Toisaalta sitä eivät
ratkaise nykyhallituksen ainaiset leikkaukset, eikä kaikenlainen omaan telttaan
kuseminen. Työpäivää voidaan pidentää vaikka kuusi tuntia, eläkeikää nostaa
yhdeksäänkymmeneen ja siltikään ei tuottavuus nousisi. Päinvastoin, työntekijöiden
piiskaaminen vain alentaa sitä. Mutta ei minullakaan ole eväitä
antaa. En ole taloustieteilijä, en tiedä voiko tilanteesta pelastautua enää. On se kuitenkin kumma, kun maallikkonakin näkee kuinka persiilleen asioita hoidetaan. Varmaan kymmenen vuoden ajan on jokainen hallitus luvannut työllisyyttä parantaa, ja maassamme on pian ennätystyöttömyys. Tässähän tulee ihan hassu fiilis, että meitä saatetaan kusta silmään.
Haistakaa sekoomus ja työllisyysintoilijat pitkä paska. Teille haluan iskeä vain kapuloita rattaisiin. Tunnen pelkästään sympatiaa downshiftaajia ja muita hipahtavia laiskottelijoita kohtaan. Ihmiset pitäisi saada arvostamaan lorvimista, tälläkin hetkellä suurin osa sossupummeistakin käyttää aikaansa ties mihin mömmöihin ja anarkismiin. Lukisivat kirjoja ja sitten ryhtyisivät munkeiksi. Rukoilisivat ja tekisivät Oikeaa työtä - sielun työtä.
3 kommenttia:
No mutta K.o.O
Mistä löytyy se ihmisten kalastaja/kallonkutistaja joka ratkaisee isäntämme identiteetti ongelman? Miten olla taiteilija persoona kun samalla ikuisuus opiskelijat ja laiskat loiseläjät vituttavat?
Asiaan. Päätekstissä spottasit olennaisen aikapommin. Luterilainen työmoraali on vähiten huono systeemi, koska se pitää pyörät pyörimässä -kivaa se ei ole mutta hoitakoon Dolce Vita-Eurooppa kivan ja jättäköön kellopelinosan meille Pohjois-Eurooppalaisille. Siinä on kuitenkin se olleelinen sisään rakennettu jummjammi, että kaikki voidaan velvoittaa töihin koska kaikille riittää töitä.
Vaan kun ei kohta riitä! Kiitos automaation.
Mutta ei hätää, kyllä eliitti meille turhaksi käyneille massoille jotain kivaa keksii. Kuten roskaviih... markkinavoimaista kulttuuria 3D-lasien kautta 24/7 tai sitten vaan PUFF ja heihei.
Ehkäpä aidosti taiteelliset ihmiset, ehditte tehdä jotain oikeasti henkevää johonkin aikakapseliin muistona vanhoista ajoista.
"Lukisivat kirjoja ja sitten ryhtyisivät munkeiksi. Rukoilisivat ja tekisivät Oikeaa työtä - sielun työtä."
Nimenomaan!
Terrrrrrve.
Joo, enhän sano että luterilainen työmoraali olisi huonoa. Enemmänkin totean sen, etten henkilökohtaisella tasolla pidä siitä. Mutta on sillä objektiiviset varjopuolensa, kuten juuri työnteon kohottaminen pyhäksi mitä sen ei ainakaan pitäisi olla.
Matruunahan on tainnut tuota protestanttisuuden paremmuutta tuoda esiin ja on siinä totuutta. Luterilaisissa maissa asiat toimivat ihan toisella tavalla kuin jossain Etelä-Euroopassa saatikka Venäjällä. Säntillisyys on kenties sen arvokkain piirre, asiat viedään loppuun. Juuri siksi meillä on ollut hyvinvointivaltio, jota en sen huonoista puolista saata täysin tyrmätä ajatuksena. Koko yhteiskunnan läpäisevä keskinkertaisuuden ihanne kuitenkin tekee moisesta vaikean rakastaa. Liian persoonaton, harmaa ja taskulämmin, sielun voi kuulla kutistuvan.
Lähetä kommentti