Öyhötän sukupuolista

Miehet ja naiset eivät ole symmetrisiä. Eivät pinnallisesti, eivät pohjimmiltaan. Ei ole sellaista ydinihmisyyttä, joka tekisi näistä kahdesta kummajaisesta perustavalla tavalla samanlaiset. Jos näin kuitenkin olettaa, ovat tietynlaiset johtopäätökset ymmärrettäviä. Jos naiset olisivat kuin miehiä, on syytäkin ihmetellä miten he ovat läpi historian olleet sivussa monesta. Naisia ei ole ollut hallitsijoina, sotilaina tai taiteilijoina yhtä usein, koska heitä päätettiin syrjiä. Nykytilanne, jossa mies menettää asemiaan hetki hetkeltä, näyttäytyy siis naisten uutena mahdollisuutena ja oikeudenmukaisena tasauksena. Miehet ovat syyttä suotta vihaisia, nythän puntit ovat tasan ja kaikilla on yhtä paljon. Tai ei oikeastaan vieläkään, on itse asiassa koko tukku vääryyksiä korjattavana. Miehen on siis kumarrettava vielä vähän syvempään; maaperä tuli vastaan ajat sitten, nyt tungetaan päätä sen alle strutsin lailla.

En väitä, että käsitykseni sukupuolista pohjautuisi viime kädessä muulle kuin mystiikalle. On kuitenkin hyvä huomata, ettei vastustajakaan ole muuta kuin uusi myytti ja vieläpä erittäin tylsä sellainen. Tuomiten puhtaasti narratiiviselta kantilta, on ajatus miesten salaliitosta alkuaikojen hämärässä vain vesitetty versio syntiinlankeemustarinasta¹. Jo lähtöoletus on epäkoherentti. Jos miehet ja naiset ovat olennaisesti samanlaisia, kuinka pirussa äijät nousivat akkoja alun perinkään alistamaan? Kenties luotiin alistavia rakenteita, en tiedä. Paholainen on vain niin paljon kiinnostavampi vastustaja kuin jokin epämääräinen rakenne, joka elää vain akateemikon päässä. Mutta se siitä, tässä on tarkoitus antaa lyhyt vastaus siihen miksi miehet ovat vihaisia: heidän asemansa heikkenee, näin on. Mutta mitä se merkitsee, sitä eivät kaikki käsitä. Miehinen tahto kätkee sisäänsä monet halut, myös kontrollin ja alistamisen. Oli kyseessä sitten luonto taikka naiset, tahdotaan ne pitää järjestyksessä. Viime kädessä kyse on kuitenkin olemassaolon oikeutuksesta, miehuuden perustasta. Automatisaatio ja liikaväestö tekevät tarpeettomiksi nimenomaan miehisiä tapoja olla olemassa. Kun työvoimaa on liikaa ja robotit hoitavat kohta kaiken ruumiillisen raadannan, mitä jää? Kaikki eivät voi olla sotureita tai hallitsijoita, jää tyhjyys. Tarpeeton mies on surkea olio, hänellä ei ole suuntaa teoilleen. Hän haahuilee pesänsä jättäneen ampiaiskuhnurin tapaan, purkaen voimansa ja toimintatarmonsa väkivaltaan. Niinpä alati naisistuvan ja automatisoituvan yhteiskunnan on kastroitava miesväestönsä, ensin henkisesti ja lopulta fyysisestikin. Turha ja energinen mies on vaarallinen. Turha ja kastroitu mies kykenee korkeintaan miesasia-aktivismiin.

Edistykselliset pitävät yllä mainittua kehitystä hyvänä tai vähintään väistämättömänä. Kumpikin on tietysti valhetta, kyseessä on onnettomuus. Miehiä ei ole tehty pitsinnypläykseen tai netissä ruikuttamiseen. Naisten ei ole koskaan tarvinnut eikä tarvitse lunastaa paikkaansa, he vain ovat. Miesten on sen sijaan alituiseen kysyttävä itseltään, ”saanko olla olemassa?” Kunnia edellyttää tekoja, ja vain harva mies rohkenee edes miettiä tuota kysymystä rehellisesti. Useimmat tietävät tarpeettomuutensa ja sen implikaatiot, vaan eivät lausu niitä ääneen. Mieskysymys on aikamme ytimessä, sillä miesten kädessä on pitkälti, mihin suuntaan sivilisaatiomme menee. Voimme antaa sen hävitä tai olla antamatta.

Naiset tekevät oman osuutensa, erilaisen osuutensa. He ovat jarruttajia ja säilyttäjiä hyvässä ja pahassa. He ovat aina konservatiivisempia kuin kykenisivät myöntämään. Turvallisuudenhalu ja keskinkertaisuuden palvonta pitävät huolen, ettei ruveta liian hurjiksi. Radikaalimpienkin ”tulta munille”-feministien utopiat ovat lopulta hattaranmakuista karnevaalia, jossa kaikilla on kivaa, jopa niillä ammutuilla sovinistisioillakin. Nimittäin ampumalla sovinistin vapauttaa niin sorretun että sortajan. Pinnalta katsoen hurjista puheistaan huolimatta ei monikaan nainen todella ylpeile vaarallisuudellaan, vaan kyseessä on hiekkalaatikkoleikkiin verrattava larppaus. Vaara ainakin loistaa poissaolollaan, sillä lapsikin rohkaistuu kun taputetaan eikä ärjytä.

Joka nainen haluaisi olla vain kunnon vaimo. Ja kunnon vaimon tapaan he eivät lopeta nalkutustaan. He tahtovat parantaa miehet. Hyvä tarkoitus vain tuppaa parantamaan miehet elämästä, kun nämä heittävät henkensä sydämen pettäessä. Mies kestää koviakin ponnisteluja ja ääretöntä tuskaa, mutta yhdessä hetkessä. Viisikymmentä vuotta nalkutusta tekee selvää hurjimmastakin soturista. Toki miehillä on ollut vastakeinonsa, kuten mojova nyrkinisku naamaan. Tästähän naiset mokomat ovat perinteisesti innostuneet lisää ja kerjänneet enemmän verta nenistään. Toiveena ei suinkaan itse verenvuodatus vaan se, että mies sittenkin lopettaisi lyötyään kylliksi. No, kuka lopettaa ja kuka ei. Kenties naisten masokistinen tendenssi yhdistyneenä miesten sadistiseen on ollut taustavaikuttajana omien aikojemme feministidiskurssissa, jossa mies ja nimenomaan aviomies on rutiininomainen raiskaaja ja vaimonsa hakkaaja. Minun on vain vaikea uskoa mitään näin älytöntä. Jos mies todella tekisi naiselle miten mielii, kuinka esimerkiksi aseellisia konflikteja lopettavat seksilakot olisivat mahdollisia? Miehet nimittäin voisivat halutessaan raiskata vaimonsa, mutta ilmeisestikään eivät ole halunneet. Voisiko olla jopa niin, että keskimääräinen mies välittää vaimostaan sen verran, ettei ole valmis tekemään tälle mitä tahansa. Jos edes neekerit Liberiassa eivät rutiininomaisesti häpäise ja hakkaa vaimojaan, ehkeivät myöskään valkolaiset meillä koto-Suomessa tai Euroopassa. Ja mitä pahaa muslimeista voidaan sanoa, en usko heidänkään kodeissaan julmuuksia rutiinilla harjoitettavan. Joissakin maissa raiskataan enemmän, murhataan enemmän ja niin edelleen. Mutta mikään, mikä koostuisi vain kidutuksesta ja paskasta ei pysyisi päivääkään pystyssä.

Jos todella olettaa traumatisoivan seksuaalisen väkivallan olevan rutiininomaista, on silloin hylättävä oletus väkivallan traumaattisuudesta. Trauma näet edellyttää jotain poikkeuksellista. Ja jos lähes puolet väestöstä eläisi jatkuvan trauman ja hyväksikäytön alla, ihmiskunta lakkaisi olemasta. Kuten jo sanoin, mikään kidutukselle ja paskalle rakennettu ei voi kestää. Mutta entä jos näin onkin? Ehkä naisia raiskataan rutiininomaisesti, ehkä he eivät edes piittaa siitä. Ehkä he jopa pitävät siitä. Itse asiassa en yllättyisi feministisestä teoriasta, joka väittäisi näin. Suurinta raivoahan raiskaukset herättävät nimenomaan miehissä, mikä vain kertoo heidän patriarkaalisesta halustaan kontrolloida naisen seksuaalisuutta. Kenties feminismin neljäs aalto julistaa raiskauksen emansipatorista ulottuvuutta ja uutta väylää seksuaaliselle vapautumiselle; raiskauksien herättämä raivo olisi vain betamiesten kateutta mieskuntoisten siitosorien rinnalla. Naisen ei tule hukata geneettistä² materiaaliaan luusereihin, vaan toteuttaa luontaista olemustaan jakorasiana ja huorana.

Yläviitteet:

1) Vasemmiston perusideat ovat vedellä jatkettuja myyttejä. Rousseaun vanha idea jalosta villistä, marxilainen näkemys pääoman vääristämästä sosiaalisuudesta ja liberaalien fantasia rasistien myrkyttämästä alkuharmoniasta ovat kaikki erilaisia versioita syntiinlankeemustarinasta. Ja sellaisena ne ovat umpitylsiä ja paperinmakuisen epäesteettisiä, ne eivät tunnu todelta. Ei vasemmisto edes puhu synnistä ja pahuudesta, hyveestä ja hyvyydestä vaan etuoikeuksista ja ihmisoikeuksista.

2) Lienee vain ajan kysymys, milloin jokin feministien sekti omaksuu niin sanotun pelimiesskenen darwinistisen retoriikan luusereista ja voittajista. Kuten tiedetään, naisten suurin vihollinen ovat naiset itse. Mies ei voi koskaan väheksyä ja vihata naisia niin kuin he toisiaan. Feminismin neljäs aalto olisi siis synteesi pelimiesskenen naisia esineellistävää ja vasemmiston miehiä vihaavaa tendensssiä, kuin ylikellotettu versio netin hulluimmista kulteista. Liian paksua vai? Antakaa vain ajan kulua.