maanantai 28. joulukuuta 2015

Star Wars - The Force Awakens





Heräsin eilen tavalliseen tapaani panetukseen ja painuin runkun kautta aamiaiselle. Iltapäivällä oli kuitenkin tärkeämpää tekemistä, saisinhan kasvojeni eteen Tähtien sotaa isolta kankaalta. Kymmenen vuoden jälkeen olin jälleen tähtisilmäinen lapsi, joka herkistyi nähdessään sanat long time ago in a galaxy far, far away…


Huom. oletan ihmisten tähän mennessä jo katsoneen elokuvan. Jos näin ei ole, kannattaa lopettaa lukeminen spoilerien vuoksi.


No niin, kaikki kassa- ja katsojaennätykset on rikottu ja vastaanotto ollut positiivinen. Prequel-trilogian aiheuttama trauma on ilmeisesti tämän elokuvan myötä terapoitu ja ihmiset saivat mitä halusivatkin. Mitä he halusivat? Nostalgiaa. Sitä ja juuri sitä on tämäkin leffa ennen kaikkea. Olen nostalginen ihminen henkeen ja vereen, haikailen paitsi elettyä elämää myös menneisyyksiä, joita en ole koskaan kokenut. Olinko siis haltioissani? Se on vähän näin ja niin. Eittämättä viihdyin koko rahan edestä ja liikutuin muistojen voimasta. Mutta riittääkö se, onko hyvät elokuvat vain vanhan lämmittelystä tehty? En voi siis ylistyskuoroon liittyä, sillä Force Awakensin ongelmat ovat samoja kuin muilla nykyhetken suosikeilla; se nojaa likaa menneisyyden laakereille, koettaa luoda fanien mieleksi näköiskappaleen historiaa. Elokuva on käytännössä rekonstruktio Uudesta Toivosta, johon on ympätty elementtejä myös Imperiumin Vastaiskusta. Hollywoodin ideapankki vaikuttaa hetki hetkeltä tyhjenevän vain kovemmin, kaikesta tulee pelkkää referenssiä entiseen. Kuin olisi osallisena sisäpiirivitsissä, jota ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Force Awakens ei seiso omilla jaoillaan, vaan on yhtä isoa viittausta aikaisempaan. Mitä siitä voi sada irti joku, joka ei ole ensimmäistäkään Star Warsia nähnyt?

Ehkä olen liian ankara. Pidetään kuitenkin mielessä, että alkuperäinenkin trilogia on viime kädessä lasten viihdettä ja sellaisena koko konsepti pitäisi ottaa. Epäilemättä siis pieni lapsi, joka uunituoreimman näkee, katsoo valkokangasta silmät pyöreinä. Hän ei välitä siitä, että projektori heijastaa nostalgiamatkan faneille. Kaikesta huolimatta näet on elokuvassa kylliksi myös uusia asioita ja itsenäinen, simppeli juoni sikäli, että sen pikkulapsikin ymmärtää ilman taustatietoa vanhemmista filmeistä. Mutta puretaanpa tarkemmin, mikä elokuvassa toimii ja mikä ei.

En lähde purnaamaan poliittisesta korrektiudesta ja kiintiöneekereistä. Joo joo, nainen päihittää raavaita miehiä taistelussa, on Han Soloa etevämpi pilotti, feminismi ja blaa blaa. Yritän aina ottaa fiktion fiktiona, ja sivuuttaa ideologisen oheishöhnän. Kaikki teokset - varsinkin elokuvat - heijastavat jollain tavalla tekijöidensä sensibiliteettiä, joka useimmiten on jotain ihan muuta kuin itselläni. Niinpä puhdasoppisuuden vaatimus on erinomaisen tympeä tapa lähestyä mitään fiktiota; tärkeintä on laatu, eikä se kuinka paljon tekijä on samaa mieltä kanssani. On tietysti mahdollista, että ideologia tuodaan esiin propagandistisella tai muuten tökeröllä tavalla. Sietokykyni sellaisenkin suhteen on silti korkea, eikä edes Stieg Larssonin – tuon ruotsalaisen moukan – hysteerinen ja fiktion kaavussa kulkenut punikkipropaganda häirinnyt liikaa. Larsson osasi kaikesta huolimatta kirjoittaa viihdyttävän trillerisarjan, jossa oli päähenkilönä kieroutunut ja supersankarin kyvyillä varustettu Peppi Pitkätossu. Realismilla ei ole liikaa väliä niin kauan, kuin pystyn uskomaan siihen mitä tapahtuu. Ja se oli ajoittain ongelmana elokuvassa Force Awakens, eivät typerät poliittiset piilosanomat.

Niin kutsuttu suspension of disbelief on tärkeää, oli kyse sitten kyökkirealismista taikka fantasiasta. Nielin mukisematta sen, että naispäähenkilömme Rey on huipputaitava mekaanikko ja lentäjä; olihan myös avaustrilogian Luke erinomainen pilotti. Nielin senkin, että Reyn piilevät kyvyt voimassa heräävät, avain kuten Lukella. Homma alkaa kuitenkin keulia pahemman kerran loppusuoralla. Pitäisikö minun uskoa, että Finn - siivoushommia paiskinut nurmipora - pärjäisi valomiekkakamppailussa edes sekunnin verran koulutetulle sith-taistelijalle, Kylo Renille? Okei, viimeksi mainittu oli haavoittunut alavartaloon blasterin osumasta, mikä antaa tasoitusta. Vaikka Finn häviää kuin häviääkin, jo töhöin jedipadawan olisi laittanut hänet halki poikki ja pinoon alta aikayksikön, mihin ei Ren kyennyt. Mutta sankarimme Rey sitten laittaakin Renille luun kurkkuun. Mutta kuinka Rey, joka sai kuulla voimasta vasta muutamaa tuntia aikaisemmin ja joka pitelee valomiekkaa ensimmäistä kertaa kädessään, voittaisi edes haavoittunutta sithiä? Animessa tällaiset pikaheräämiset ja hahmojen äkilliset voimanpuuskat ovat tavallisia, mutta eivät käy Star Warsin kaanonissa järkeen. Luke Skywalkerin kyvyt ensimmäisessä elokuvassa ilmenevät vain intuitiona, hyvin heikkona merkkinä voimasta. Imperiumin Vastaiskussa hän oli jo kehittyneempi, mutta hävisi kaksintaistelussa Darth Vaderille, kunnes vasta viimeisessä osassa pääsi näyttämään kaapin paikan. Myös esitrilogiassa kaikkien aikojen potentiaalisin jedi, Anakin Skywalker sai tuta kokeneempiensa mahdin kirjaimellisen kouriintuntuvasti. Force Awakensin loppukohtaus ei siis itsessään ollut huono, vaan huonosti pohjustettu. Se oli visuaalisesti hieno ja kaikkea, mutta olisi sopinut paremmin jatko-osaan. Reyn pikaoppiminen ei jatkumoa ajatellen vain tunnu järkevältä. Kylo Ren, vaikkakaan ei vielä mestarin tasolla, oli sentään saanut koulutusta lapsesta saakka.

Huonoihin puoliin kuuluu myös elokuvan nopeus, kaksi tuntia saatiin kiihdytettyä turbovauhtiin. Muuta tuskin voikaan modernilta seikkailuelokuvalta odottaa, vaikka elokuvan miellyttävä alku antoi odottaa ehkä jotain muuta. Tämä pätee tietysti kaikkiin saagan osiin jossain määrin, mutta myös hahmositeiden muodostuminen tuntui aivan liian hätäiseltä. Esimerkiksi Finn ja hävittäjäpilotti Poe (mistä muuten mieltymys kolmi- tai nelikirjaimisiin nimiin, Finn, Poe, Rey, Ren, Han?) kaulailevat kapinallistukikohdassa kuin parhaatkin kaverit, vaikka ehtivät ennen jälleennäkemistä olla yhdessä kenties parikymmentä minuuttia. He vuorovaikuttavat, kuin jakaisivat pitkänkin historian. Kenties nillitän pikkuasioista, mutta mistä tämä hoppu? Aivan kuin elokuvalla olisi kiire päästä loppuun. Kaipaan rauhallista kuvakerrontaa, jota vielä Lucasin episodeissa näimme. Esimerkiksi tämä kohtaus on hyvä osoitus hänen taidoistaan, kun hän voi sanojen sijasta käyttää pelkkiä kuvia. Kaiken aikaa ymmärrämme ja tunnemme mitä hahmojen sisällä tapahtuu.

Hahmoista puheen ollen, oli mukava tutustua vaihteeksi uusiin ja samalla nähdä veteraanit vanhoissa rooleissaan. Kieltämättä hienoimpiin hetkiin kuuluu, kun Han ja Chewbacca astuvat ensi kertaa valkokankaalle ja Millenium Falconiin, ”Chewie, we are home”. Mutta kuten jo aiemmin totesin, ei pelkkä nostalgia voi riittää. Kuuluu siis kysyä, kuinka uudet hahmot toimivat? Näyttelijät ovat ainakin ok, ja hahmojen taustat kiinnostavia. Erityisesti Finn entisenä stormtrooperina on uusi idea, jota voi hyvällä kirjoituksella syventää tulevissa osissa. Rey on hieman suurempi kysymysmerkki, hänestä puuttuu särmää. Ei huono hahmo, mutta liian väritön Mary Sue -tyyppi. Kylo Ren on sen sijaan suosikkini, uudenlainen avaus. Hän ei ole ylivoimainen suurpahis, vaan nuori, äkkipikainen ja kaikin tavoin keskeneräinen. Jos Darth Vader oli valmis ja potentiaalinsa saavuttanut, on Renillä vielä pitkä tie kuljettavanaan. Ja siinä missä Anakin oli jo nuorena lahjakas ja itsevarma, on Ren lahjakas mutta epävarma. Hän kyllä tahtoo olla paras, mutta pelkää epäonnistuvansa. Myös kostyymi ja siloposkinen olemus miellyttävät minua, odotin jotain erilaista. Tulevat osat toki määrittävät, millainen hahmo hänestä kehkeytyy mutta potentiaalia on. Jos esitrilogiassa Darth Maul oli pelkkä juonimasiina vailla henkilöominaisuuksia, ei nyt ole tyydytty samaan.

Elokuva on luonnollisesti silmiä hivelevän komea, vaikka olisin kaivannut enemmän maisemien ääreen rauhoittuvaa fiilistelyä. Homma on purkitettu 35-milliselle filmille ja siinä on hyödynnetty cgi:n lisäksi paljon lavasteita ja käytännön tehosteita. Ihastuin myös loputtomiin punaisiin heijastuksiin ja valoihin, rakastanhan punaista väriä erityisen paljon. Valomiekkadesign on hienoa ja äänitehosteet huippua; valomiekan sytytys sai silmäni kostumaan, joka kerta. Soundtrack oli taas ikävä kyllä heikko. Vanhat teemat soivat kyllä kauniisti ja oikeissa kohdissa. Mieleeni ei kuitenkaan jäänyt ainoatakaan uutta ja hyvää teemamelodiaa, jollaisia esitrilogiassakin sentään oli. Kaipa John Williams on vain tullut liian vanhaksi.

Nämä ovat ensiajatuksiani, ja voi olla että ne vielä muuttuvat. Pidin elokuvasta, vaikka olen piinallisen tietoinen sen huonoista puolista. Tai ehkä olen ennen kaikkea tietoinen syystä, josta pidän siitä: nostalgia. Täytyy olla muutakin, jotta se voi oikeasti olla hyvä. Tässä oli hyvää nostalgian ulkopuolellakin, mutta ei liikaa. Ehkä uudet jutut antavat vielä odottaa itseään tuleviin osiin. Kenties tällä putsattiin pöytää esitrilogian jättämistä tahroista, mene ja tiedä. Olen ristiriitaisissa tunnelmissa ja jään odottamaan tulevaa.

2 kommenttia:

Juho kirjoitti...

Kannattaa tsekata Tähtien jatkosota blogi. Siellä elokuvaa ja koko sitä prosessia, joka toi sen meille puidaan oikein olan takaa, jos asia vähääkään kiinnostaa.

Itse tykkäsin elokuvasta paljon, vaikka tunnustankin sen heikkoudet. Valtava parannus prequel-trilogiaan nähden.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Juho.

Kiitos vinkistä, pitääpä tsekata. Nimi kuulostaa lupaavalta.

Itse en muuten kuulu niihin, jotka intohimoisesti vihaavat esitrilogiaa. Okei, ykkösepisodi on oikeasti huono elokuva, mutta kakkosella ja varsinkin kolmosella on hetkensä. Seiskaepisodin yksi ongelma on, ettei se ole niinkään jatko osa kuin remake.