Small talk

Viikonloppuna tätini 50-vuotissyntymäpäiväjuhlissa pääsin todistamaan puhdasveristä small talkia. Ei mitenkään ennenkuulumatonta, mutta tämä oli liian oppikirjamaista tullakseen sivuutetuksi: minä, isäni ja isoveljeni istumme sohvalla, kun lisää vieraita saapuu. He ovat tätini työkavereita ja meille ennestään tuntemattomia. Yksi näistä, joku keski-ikäinen herrasmies, kävelee pakeillemme ja käsienpuristuksen jälkeen alkavat jutut säästä. Kyllä huomaa kaverista, ettei kiinnosta pätkääkään mitä sieltä suustansa latelee. Isäni ja veljeni mumisevat jotain vastausten tapaista. ”On sitä ilmoja pidellyt” lienee sanatarkka referaatti yhdestä lausahduksesta. En itse pukahtanutkaan, vaan seurasin vierestä hämmentävän tietoisena siitä, että tässä nenäni edessä harrastetaan varsin vaivautunutta ja aitoa small talkia. Leikkikää vain keskenänne, minua ette saa mukaan.

Hassu juttu muuten, että minulle sää on kiinnostava puheenaihe. Jos joku mainitsee ukkosen, on kiinnostukseni viimeistään taattu. Harvoin muutenkaan alan puhua ihan vain siksi, että pitäisi puhua puhumisen vuoksi tai rikkoa hiljaisuutta. Onko sitä niin vaikea kestää, onko pakko pälpättää? Vaivautunutta hiljaisuutta on turhaa rikkoa keksimällä vielä vaivaannuttavampaa puhuttavaa.