Tuomo Hämäläisen katumusaiheinen essee kirvoitti minut ajattelemaan. Moni on kuullut latteuden "en kadu mitään", mikä pinnallisella tulkinnalla vaikuttaa lähes sosiopaattiselta lausunnolta. Katumushan ilmaisee yhtäältä tunnustuksen, että on tehty moraalisesti väärä valinta ja toisaalta kärsimyksen asian johdosta. Jos joku todella ei katuisi mitään valintaa elämässään, tarkottaisi ettei hän tunnustaisi tehneensä koskaan mitään väärää. Sanontaa ei siis ilmaista aivan kirjaimellisessa merkityksessään, vaan sillä viestitetään jotain muuta.
Kyseiset sanat kuullessaan voi olla melko varma, että puhujalla on tavalla tai toisella villi menneisyys eli viinaa, huumeita, irtoseksiä: sitä tavallista. Asioita, joita ei enää pidetä rikoksina taikka moraalisesti tuomittavina, mutta jotka tuppaavat aiheuttamaan häpeää. Jos kyseessä olisi uskovainen taikka entinen alkoholisti, hän korostaisi häpeäaspektia. Iän myötä rauhoittuneet voivat myös käydä läpi toilailujaan, mutta korostaen häpemättömyyttään. He sanovat "en kadu mitään", koska näkevät elämänsä huonoine ja hyvine puolineenkin pitkänä kouluna. He sinänsä siis tunnustavat tehneensä typeryyksiä, mutta kuitenkin niin että ovat oppineet niistä jotain arvokasta. Ja jos eivät ole oppineet mitään muuta, niin ainakin olla toistamatta virheitään.
Kuitenkaan ei sanonta oikeuta itseään edes jälkimmäisessä tulkinnassa. Jotta ihminen voisi oppia, hänen on tiedettävä milloin on onnistuttu ja milloin menty mönkään. Ja jos tietää epäonnistuneensa, ilmaisee jo tämä eräänlaista katumusta. Katuva tietää, että teki erilaisista valinnoista väärän. Jos jonkun elämä olisi vailla minkäänlaista katumusta, ei tämä kokisi syyllisyyttä tai olisi edes tietoinen virheistään. Hän ei oppisi mitään mistään ja toistaisi samat erheet kerta toisensa jälkeen.
Sanonta on pohjimmiltaan reaktiivinen latteus, jolla ennaltaehkäisevästi todetaan ettei sitten kannata alkaa syyllistämään. Että rapatessa roiskuu ja omelettia tehdessä särkyy. Tekevälle eittämättä sattuu, mutta #yolo ja #carpediem vievät leveällä tiellä kadotukseen. En voi kuvitella elämää ilman katumusta. Syyllisyyteni ja häpeäni ovat osaltaan asioita, jotka tekevät minusta minun. Kaikki hyvä ja paha elämässäni on opettanut jollain tavalla, kaikki on osa tarinaani. Kuitenkin sanoakseni "en kadu mitään", olisi sanottava "kaikki meni niin kuin pitikin". Mutta kun kaikki ei todellakaan ole mennyt kuten pitääkin. Olen tehnyt asioita, joita ei olisi pitänyt tehdä. Olen jättänyt tekemättä asioita, jotka olisi pitänyt tehdä. Virheistäni ja synneistäni olen oppinut vain tunnustuksen ja katumuksen kautta. Kuitenkaan ei paha ole itsessään hyvää siksi, että siitä jotain oppii. Paha on pahaa ja hyvä on hyvää, riippumatta seurauksista.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä kertaalleen anteeksiannettua kannata kaivella. Liiallinen syyllisyydessä rypeminen ei palvele yhtään ketään. Mutta ilman syyllisyyttä ei ole elämää. Sinä päivänä, kun lakkaamme tuntemasta häpeää, ei meissä ole jäljellä enää mitään kunnollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti