Edellisessä osassa määrittelin karkean hierarkian kauhun eri asteille. Nousimme primitiivisimmän kuolemanpelon ja muodonmuutoksen kauhun kautta korkeimmalle portaalle, yliluonnolliseen. Mikä siitä tarkalleen ottaen tekee niin pelottavaa? Kirjoitin merkityskerrostumista ja kuinka asiat eivät tapahdu sattumalta. Yritän seuraavassa avata ajatuksiani enemmän ja kuvailla omia kokemuksiani kauhun äärellä.
Olen luontaisesti pelokas ja säikky ihminen, siis oivallista yleisöä kauhutarinoille. Olen hieman basillikammoinen, vihaan likaa ja saastaisuutta. Veri saa minut voimaan pahoin, eikä ymmärykseeni mahdu miten kukaan voi tutkia anatomiaa. Siispä sisälmyksillä mässäilevä slasher-viihde aiheuttaa vahvaa kuvotusta ja inhoa. David Cronenbergin ruumiskauhuelokuvat saavat minut vainoharhaiseksi oman kehoni suhteen, pelkäänhän potentiaalisia sairauksiakin. Loiset aiheuttavat ahdistusta ja biologinen muodonmuutos uhkaa minuuttani. Pahempaa kuin kuolema olisi sulautua sykkivään lihamattoon, tietoisena vaan ei tahdonalaisena. Elää osana suurempaa kudosta vailla poispääsyä.
On kuitenkin yksi pelko ylitse muiden. Se on pimeän pelko, siis näkymättömän ja yliluonnollisen pelko. Sarjamurhaajat, villiintyneet mutaatiot ja hirviöt herättävät kauhua, mutta niiden valta on rajallista. Ne voivat piinata ja kiduttaa minua, pitkittää olemassaoloani. Mutta ne voivat tappaa vain kerran. Tuonpuoleisen oliot pääsevät sen sijaan käsiksi siihen, mikä on minussa ikuista: sieluuni. Ne eivät ainoastaan voi satuttaa minua, vaan tehdä sitä ikuisesti. Ne voivat saada minut ansaan, josta kuolemakaan ei vapauta. Helvetti on kauhuista suurin, sanojen tuolla puolen. Pahin mitä voimme kuvitella tulee siellä toteen, ja enemmän. Lovecraftin välinpitämätöntä universumia pelottavampi on se, joka on erityisen kiinnostunut meistä ihmisistä. Demonit eivät ainoastaan piittaa, olemme heidän katseittensa polttopisteessä.
Maailma oli lapsuusaikaan ja sen jälkeenkin maaginen paikka. Luonto kaikkinensa oli elävä kokonaisuus niin maallisessa kuin henkisessä mielessä. Olemassaolo säkenöi merkityksistä, joissa kauttaaltani uin. En tarvinnut pakoa fantasiaan, elämä oli fantasiaa. Esimerkiksi luontopolulla kyltteihin kirjoitetut tarinat menninkäisistä olivat minulle täyttä totta, uskoin pirunpeltojen olevan peikkojen käsityötä. Olevaisella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Pimeässä vaanivat kummitukset. Niin kauas kuin muistini kantaa, olen pelännyt yliluonnollista. Vanhempieni vakuutteluista sisäistin, ettei mörköjä ole todella olemassa. Että kamalat elokuvat ovat vain satua. On kuitenkin yksi asia tietää asia järjen tasolla ja toinen asia ymmärtää se tunteen tasolla. Pelko ei kadonnut mihinkään. Kotimme sauna oli yöaikaan pimeyden sydän, kylpyhuone vaaravyöhykettä. Vanhetessa ja ateistivuosinakin pelot olivat samoja, rationaalis-materialistinen maailmankuvakaan ei tarjonnut pakotietä. Itse asiassa jumalattomana lukiopoikana koin ensimmäisen ja ainoan kerran puhdasta, alastonta kauhua; olin unessa, johon musta ja varjomainen olio tunkeutui. Sillä oli ihmisen muodot, mutta olemus pelkkää pimeyttä.
Makasin sängyssäni, olio kumartui puoleeni ja tarttui käsiini. Se tahtoi viedä minut pois. Huusin syvimmän kauhun alhosta ja heräsin, kun valot syttyivät. Koko perhe äimisteli ympärilläni, huutoni oli ollut niin kova. Kesti hetken ennen kuin palasin todellisuuteen. Rauhoituttuani muut menivät takaisin nukkumaan, jäin sänkyyn ytimiäni myöten jäässä. En ole koskaan kokenut aivan vastaavaa kylmyyttä. Minua oli koskettanut jokin pahuus, ja tuo kosketus oli lamaannuttanut minut. Entä jos en olisikaan huutanut? Tänä päivänä pidän mahdollisena, että koin jotain aidosti yliluonnollista. Maailmassa on muutakin kuin mitä näemme, eikä se kaikki ole hyväntahtoista. Suurimman osan aikaa nämä olennot kolkuttelevat korkeintaan tajuntamme laitamilla, mutta joinain harvoina hetkinä voimme kenties aistia ne sellaisina kuin ovat. Kerran aistin siis minäkin, ehkä varoituksena. Jos on jokin asia, josta kristinusko ei jätä epäselvyyttä, niin pahuuden olemassaolo. Pahuus ei ole metafora, ei suhteellinen käsite. Se on aineellista, tietoista ja motivoitunutta. Mikä sitä motivoi, se jää inhimillisen ymmärryksen ulkopuolelle.
Kuvaamani kylmyys ja jäätymisen tunne on avain yliluonnollisen kauhun ymmärtämisessä. Ruumiskauhu ja hirviöt herättävät ahdistusta ja inhoa, mutta halvaannuttavan jäätymisentunteen tuottaa vain jokin totisesti tuonpuoleinen. Se on kauhua, joka ylettyy sieluun asti. Se on näkymättömän ja tuntemattoman pelkoa, mutta sitäkin enemmän; aavistus siitä, että näkymättömän takana on jotain pahantahtoista. Se näkee juuri sinut, katsoo juuri sinua ja tahtoo juuri sinut. Se tahtoo viedä sinut "pois". Tämä on se, jonka muistan painajaisestani. Olio tahtoi viedä minut "pois". En tiedä minne, mutta ei vain pois sängystäni tai pois talostamme vaan jonnekin paljon pahempaan paikkaan. Tosi kauhu ei ole mekaanista, ei kaaoottista. Se on intentionaalista. Se on sitä, ettemme näe pelon lähdettä mutta tunnemme sen läsnäolon. Tiedämme, että jokin on lukinnut katseensa meihin.
Edes legioona Jasoneita ei ole niin pelottava kuin tämä yksinkerainen kohtaus Poltergeist-elokuvasta:
Kaikki tapahtuu päivänvalossa, mutta en koskaan unohda sitä kylmää, hiuksianostattavaa tunnetta. Tässä kauhu itse asiassa leikkaa sukulaisgenrensä, fantasian kanssa. Viimeksi mainitulle keskeinen piirre on ihmeen tuntu, sense of wonder. Henkilöt kohtaavat jotain odottamatonta ja järkensä ylittävää, he voivat vain mykistyä ihmeen edessä. Käänteisesti kauhussa kohdataan jotain yhtä odottamatonta ja selittämätöntä, mutta negatiivisessa mielessä. Jälleen hahmot voivat vain mykistyä ja katsella. Voisi kenties puhua perikadon tunnusta, sense of dread. Kyseisessä kohtauksessa on tosin ambivalenssia, sillä pelottavuudestaan huolimatta emme ole vielä aivan varmoja tapahtuneen luonteesta. Kylmyys hiipii rintaan, mutta olemme myös ihmeissämme.
Voimme yrittää selittää tätä kaikkea. Evoluutiopsykologit eittämättä katsovat, että kyse on vain itsesuojeluvaistosta. Että muinaisaikojen pusikoissa ja pimeässä vaanineet pedot herättivät meissä tunteen, jonka nyt sublimoimme yliluonnolliseen. En niele moista lainkaan. Todellisuudessa on haava. Maailmassamme on jotain perustavalla tavalla rikkinäistä, mikä vaivaa meitä. Siihen mitä näemme, vuotaa ja sekoittuu näkymätöntä. Hienoimmatkin filosofiamme murtuvat selittämättömän edessä. Lovecraft oli aivan oikeassa, tiedemiehet eivät tulisi löytämään haluamaansa. Tuonpuoleinen pakenee heiltä, niin hyvässä kuin pahassa. Ei ole mitään niin latistavaa kuin kauhutarina, jonka mysteeri paljastuu lopussa hulluudeksi ja kuvitelmaksi. Kuin kauan odotettu joululahjapaketti, joka onkin tyhjä. Maailma ilman yliluonnollista on kulissi vailla syvyysulottuvuutta. Niin taivaallinen valo kuin helvetin pimeys ovat tutkimaton osa elämäämme. Omin voimin emme lopulta käsitä kumpaakaan ja vain Kristuksen armo vapauttaa meidät jälkimmäisestä ja tuo meidät osallisiksi ensimmäisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti