Ihmetys kauneuden äärellä peilaa kauhua pimeyden äärellä. Ymmärrämme asiat vastakohtien kautta, mikä tahansa affirmaatio sisältää negaationsa. Filosofit ja teologit väittelevät sitten, mitä tämä ajatus pitää sisällään. Onko pahuus itsenäinen tekijänsä, kuten antimateria on suhteessa materiaan. Vai onko se vain hyvyyden poissaoloa, kuten pimeys on valon poissaoloa. Manikealainen uskoisi ensin mainittuun, kristitty yleensä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Oleellisinta on kuitenkin, että pahuus tavalla tai toisella mitätöi kaiken sen minkä voimme määritellä hyväksi.
Kauhun kääntöpuoli on, että tunnustaessaan pahuuden se affirmoi toivon. Kun metsänuotiolla katsomme pimeään ja pelkäämme, me samalla istumme turvassa valon piirissä. Mikä tahansa uhka varjoissa saattaakin vaania, se ei ainakaan vielä ole saanut meitä. Kauhu on ymmärrystä siitä, että elämässä on jotain menetettävää; minuus, henki tai jotain enemmän - sielu. Ja menetettävää voi olla vain, jos elämä on merkityksellistä. Sillä hetkellä, kun maailmaa katsoo masentuneen ihmisen vääristyneen linssin lävitse, merkitykset katoavat. Masentunut on patologinen nihilisti, jolle maailma on tyhjä kulissi. Ei iloa, ei kauhua, hänelle kaikki on yhdentekevää. Pimeys ja valo, kaikki on itse asiassa yhtä ja samaa. Hävittävää ei ole. Siispä tosi kauhu ei voi koskaan operoida tältä pohjalta. Tosi kauhu affirmoi elämän, kuten Jeesuksen ristikuolema vahvistaa ylösnousemuksen. Mitä mustempi on varjo, sitä kirkaampi on valo. Ei pelon alhoja ilman ilon kukkuloita.
Kauhugenre vaikuttaa minuun kahdella tavalla, riippuen ottaako se nihilistisen vai fantastisen lähestymistavan. Esimerkiksi David Cronenbergin elokuvat lasken ensin mainittuun kategoriaan, niiden vaikutus on poikkeuksetta lannistava. Tunnen tyhjentyneeni enegiasta ja elämänhalusta yhdenkään nähtyäni. Vaikutelmaa alleviivaa Cronenbergin insinöörimäinen ohjaustyyli, jossa hahmot ovat ideoille alisteisia sätkynukkeja. Hänen maailmansa on loputtomassa kouristuksessa sykkivä lihan spiraali, joka jatkuu ja jatkuu loputtomien mutaatioiden sarjana. Visio on voimakkaan ahdistava, mutta on lopulta tympeä ja kiinnostavaa kuin kompostin biokemia. Sen sijaan fantastinen kauhuelokuva, kuten The Conjuring sähköistää ja energisoi. Elokuva kauhistuttaa ja jäädyttää ytimiäni myöten, mutta lisää elämänhaluani. Kyse on mitä toiveikkaimmasta tarinasta, joka toteuttaa G.K. Chestertonin viisauden:
Fairy tales do not tell children the dragons exist. Children already know that dragons exist. Fairy tales tell children the dragons can be killed.
Kyseessä ei ole toki lastenelokuva, mutta maksiimi on universaali. Etenkin lännessä, jonka asukit eivät enenevissä määrin usko asiaan nimeltä objektiivinen todellisuus, varsinkin aikuiset tarvitsevat muistutuksia asioiden todellisesta luonteesta. Heitä ei tule muistuttaa ainoastaan, että lohikäärme on surmattavissa vaan että sellainen on ylipäätänsä olemassa. Paholaisen ovelin temppu kun on ollut saada ihmiset uskomaan, ettei häntä olekaan. The Conjuring kuuluu kauhugenren parhaimmistoon, sillä se kertoo tuosta pahuudesta ja sen kukistamisesta. Hahmoista välittää ja heille toivoo hyvää, mikä on myös yksi edellytys vaikuttavalle kauhulle; paskiaisten kohtalo ei juurikaan liikuta. Moraliteetin voi sitä tietä luoda, mutta ei väkevää pelkoa.
Kiintoisa vastaesimerkki on uutuuselokuva Hereditary. Se on aidosti kauhistuttavimpia ja ahdistavimpia genreteoksia aikoihin. Niin päällekäyvää ja armotonta pahoinpitelyä en hetkeen muista, sillä pari viikkoakin sen jälkeen minulla oli vaikeuksia nukkua. En päässyt pimeän tultua siitä pahanenteisestä epävarmuudesta, ettei jokin hyökkäisi kimppuuni. Yliluonnollisen pelko on pirullisinta, sillä sitä ei pääse karkuun. En pelkää yksin ollessani, että alienit hyökkäisivät. Haamut ja demonit taasen eivät tunnusta mitään fyysisiä rajoja, isku voi tulla mistä vain ja milloin vain. Elokuvan tarina oli kuitenkin niin yksiäänisen synkkä ja pahansuopa, että se oli lähellä luhistua kasaan. Siitä puuttui inhimillinen lämpö, sen kuvaus perheestä oli painajainen. Tämä on useimmiten ongelma, sillä tarinat tarvitsevat kontrasteja toimiakseen. Jotenkin se silti piti otteessaan ilman turtumista. Hereditary nimittäin lähtee siitä tärkeimmästä oletuksesta, että tapahtumat ovat todella yliluonnollisia eivätkä vain hahmojen päässä. Juonessa on psykologinen ulottuvuutensa, mutta se ei kumoa yliluonnollista vaan täydentää sitä.
En kuitenkaan kykene lukemaan Hereditarya suosikkieni joukkoon, huolimatta sen tehokkuudesta. Parhaina pitämäni kummitteluelokuvat tasapainottavat kauheuksia kauneudella, pimeitä hetkiä valontuikahduksilla. Lisäksi ne lyövät kättä sukulaisgenrensä fantasian kanssa siinä, että ne sisältävät onnellisen lopun. Tarkoitan tässä fantasiaa sen tolkienilaisessa mielessä, kuten maestro itse määritteli:
The consolation of fairy-stories, the joy of the happy ending: or more correctly of the good catastrophe, the sudden joyous “turn” (for there is no true end to any fairy-tale): this joy, which is one of the things which fairy-stories can produce supremely well, is not essentially 'escapist', nor 'fugitive'. In its fairy-tale—or otherworld—setting, it is a sudden and miraculous grace: never to be counted on to recur. It does not deny the existence of dyscatastrophe, of sorrow and failure: the possibility of these is necessary to the joy of deliverance; it denies (in the face of much evidence, if you will) universal final defeat and in so far is evangelium, giving a fleeting glimpse of Joy, Joy beyond the walls of the world, poignant as grief.
Toistan: tosi kauhu tunnustaa pahan ja sitä myöten aina hyvän olemassaolon. Fantasia näyttää ihmeitä, joita emme ole ajatelleet. Kauhu näyttää painajaisia, joita emme ole uneksineet. Kumpikin saa arvostamaan olevaista; fantasia näyttämällä mitä voisi olla, ja kauhu näyttämällä mitä ei pitäisi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti