Hyvät ohjeet voivat muuttua ajattelun korvaaviksi iskulauseiksi, pelkiksi kliseiksi. Näin on myös taiteessa, jossa "Näytä, älä kerro" -ohjeesta on tullut laiska mantra. Se voi olla hyvä ohje ja vaatii tekijältään hieman mielikuvitusta. Esimerkiksi henkilön tunnetila voidaan välittää dialogin tai toiminnan kautta implisiittisesti ilman, että se eksplisiittisesti sanotaan:
"Hän paiskasi oven takanaan, turhautuneena ja vihaisena."
Tai
"Hammasta purren, hän paiskasi oven takanaan."
Mutta jos on yksi genre, joka uhmaa tätä sääntöä, niin kauhu. Se suorastaan vaatii, että emme näytä. Ja jos näytämme, niin mahdollisimman vähän. On tehokkaampaa kertoa, että oven takana on jotain kuin näyttää mitä siellä on. Jos näkisimme pelon lähteen, se ei välttämättä olisi niin pelottavaa. Hyvänä esimerkkinä seuraava kohtaus elokuvasta The Conjuring:
Katsojina emme näe yhtään mitään. Kuitenkin kylmetyn pelosta ja mielikuvitukseni lähtee ylikierroksille. Mitä hän näkee, mitä on oven takana? Tunnelma tihentyy ja laukeaa oven paiskautuessa itsestään kiinni. Hyvä kauhu ei välttämättä tarvitse kummoisia erikoistehosteita.
Samaisesta elokuvasta ja sen jatko-osasta, Conjuring 2, voin nostaa toisenkin esimerkin: ensimmäisessä osassa meedio ja näkyjen näkijä Lorraine Warren on menneisyydessään osallistunut riivaukseen, jossa koki niin kauhistuttavan vision, että sulkeutui kahdeksi viikoksi huoneeseensa. Emme tiedä, mitä hän näki ja mielikuvituksemme laukkaa jälleen. Mikä voi olla niin kauheaa lamaannuttaakseen hänet niin pitkäksi aikaa? Asia jää mysteeriksi ja hyvä niin. Kuitenkin jatko-osassa meille esitellään tuo visio. Vaikka onkin inhottava, ei se silti ole sietämättömän kauhistuttava. Mysteeri on poissa ja sääntöä rikottu. Oli tehokkaampaa, kun meille kerrottiin että hän näki jotain helvetillistä, kuin se että meille yritettiin näyttää sitä.
Viimeisenä nostan esiin Poltergeistin, jälleen. Kun perhe istuutuu lattialle kuntelemaan meedion monologia, seuraa aivan verratonta elokuvataikaa. Taaskaan emme pääse katsomaan verhojen taakse, mutta musiikki ja sanat ohjaavat mielikuvitustamme. Nainen kertoo kuoleman jälkeisestä välitilasta ja pienestä tytöstä, joka on siellä loukussa ja jonka elämänvalo loistaa. Kun sitten kuulemme, kuka onkaan hänen seurassaan siellä, niskakarvat nousevat pystyyn. Vain kerronnan ja hyvän näyttelyn keinoin meidät saadaan tuntemaan kauhua.
Kenties unohtuu joskus, että puhumme sentään tarinankerronnasta. Emme voi vain näyttää kaikkea ja etenkin fantastisen alueelle siirryttäessä tulee käyttää harkintaa. Kuvittelukykymme on rajallinen ja siksi voi olla tehokkaampaa välittää impressio jostain ihmeellisestä tai kauheasta, kuin yrittää luoda tarkka kuva sellaisesta. Tuntematon ei aukene aisteillemme ja sen väkinäinen visualisointi huonoimmillaan vain vesittää mysteerin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti