Tämä teksti ei ole kirja-arvostelu, mutta kirjan innoittama. Luin juuri Timo Hännikäisen Medusan Kasvot, erinomaisen esseekokoelman kauhugenrestä. Pääasiassa kirjallisuuden ja elokuvien kautta Hännikäinen luotaa siinä olevaisen yöpuolta, niin tuttuja ajatuksia mukaillen kuin myös oivalluksia herättäen. Suosittelen tutustumaan, teos on lainattavissa kirjastoista sekä ostettavissa Kiukaan verkkokaupasta.
...
Wikisanakirjasta:
Suuri pelon tunne, varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa siihen liittyy tuntemuksia jonkin asian tai tilanteen hirveydestä tai karmeudesta.
Emme siis puhu vain pelosta vaan aivan erityisestä pelosta. Olemme huolissamme ja ahdistuneita toimeentulostamme, pelkäämme väkivaltaisia ihmisiä ja villieläimiä. Kauhu kuitenkin hiipii sisimpäämme, kun jokin on perustavalla tavalla väärin. Medusan Kasvoissa todetaan osuvasti: aistimme tai vaistoamme jotain, jota ei pitäisi olla. Murhamies on pelottava, murhamies ilman kasvoja on kauhistuttava. Kohtaamme jotain, joka ei uhkaa vain turvallisuuttamme vaan käsitystämme maailman järjestyksestä. Murhamiestä voimme päästä karkuun, vaan näkykuvaa kasvottomista kasvoista emme koskaan.
Kauhu on voimakas tunne, jota aivan puhtaana vain harva kokee. Itse olen vain kerran, mutta siitä lisää myöhemmin. Kauhu on nimittäin monikerroksinen tunne, mikä heijastuu sitä ilmaisevaan taiteeseen ja viihteeseen. Voi puhua hierarkiasta, jossa ruumiillisesta tasosta siirrytään korkeammalle ja lopulta sieluun asti. Portaiden alimmalta askeleelta löytyvät sarjamurhaajat ja psykologinen jännitys. On kyseenalaista, onko viimeksimainittu aina edes todellista kauhua. Kuitenkin esimerkiksi ranskalainen draama L'Adversaire on yksi ahdistavimpia elokuvia mitä tiedän; kaksoiselämää viettävä perheenisä uppoaa niin syvälle valheisiinsa, että arki muuttuu painajaiseksi. Kun vuosia sitten olin hieman samanlaisessa tilanteessa valehdellessani läheisilleni opinnoistani, elokuva osui ja upposi. Tarina osaltaan inspiroi hylkäämään epätotuudet ja ymmärtämään, kuinka totuus tekee elämästä helpompaa.
Sarjamurhaajat kutittelevat kuolemanpelkoamme. Samalla heidän vääristynyt psykologiansa tekee heistä hirviöitä, joihin ei voi samaistua. Ainoa keino ymmärtää heitä olisi toistaa heidän rikoksiaan, muuttua siis yhtä kieroituneeksi ja pahaksi. He uhkaavat henkeämme ja ovat meille vieraita. Pitkälti samalla logiikalla toimivat kirjaimelliset hirviöt epäinhimillisine muotoineen ja käsittämättömine motiiveineen.
Siinä missä pahimmatkin murhaajat voivat tappaa vain kerran, liittyy hirviöihin usein metamorfoosin teema. Näin nousemme portaalla ylemmille askelmille, kun poistumme pelkän kuolemanpelon ja ahdistuksen piiristä. Kuolemankin voi nähdä vapautuksena kiduttajan kynsistä, mutta biologinen muodonmuutos vähintään pitkittää poispääsyä. Alien on toisaalta murhaaja, sen otteessa kuolee tavalla tai toisella. Mutta sitä ennen on kuljettava muutos yksilöstä loisen kasvualustaksi. Unelmasi, koko elämäsi redusoituu koteloksi suojaamaan uutta ja uljasta elämänmuotoa. The Thing -elokuvan hirviö on sitäkin pahempi, sillä sen olemassaolo ei tarjoa minkäänlaista varmuutta. Katoaako sen alati muuttuvaan rakenteeseen fuusioitunut ihminen vai säilyttääkö hän tietoisuutensa jollain tasolla? Yhdessä elokuvan hyytävimmistä kohtauksista yleisö voi vain arvuutella, kumpuaako huuto hirviöstä itsestään vai kuulemmeko siinä kaikkien assimimiloitujen elämänmuotojen tuskahuudon. Kuten tutkimusaseman miehet, voimme vain katsella mykistyneinä ja paikoillemme naulittuina.
Olemme valmiit nousemaan kauhun ylimmille askelmille ja jätämme lopullisesti tämän maailman siirtyäksemme yliluonnolliseen. Kaikki alempi kauhu kuitenkin jollain tapaa sivuaa yliluonnollisen sfääriä. Sarjamurhaajien motiivit ovat demonisia ja tieteiskauhun oliot luonnottomia. Törmäämme läpitunkemattomaan pimeyteen yrittäessämme selittää järjellä järjetöntä. Mutta materiaalisella tasolla hahmotamme vain sattumanvaraisuutta tai determinismiä, elämä kammotuksineekin on mieletöntä. Vasta yliluonnollinen tekee meistä sielullisia, vasta yliluonnollinen tekee maailmasta intentionaalisen. Mitään ei tapahdu sattumalta vaan kaiken takana on tahto. Kauhu lähtee siitä, että tuo tahto voi olla paha. Saamme siis kokonaan uuden konseptin, pahuuden. Maailma ei alastomana tunnusta muuta kuin lainalaisuuksia, mutta yliluonnollisen myötä se saa uuden merkityskerrostuman. Kaikella on moraalinen ulottuvuutensa.
Kauhu ja yliluonnollinen ovat viime kädessä uskonnollisia käsitteitä, kuten pahuus ja hyvyys. Maailma, jossa ei ole merkityksiä, on vain harmautta. Nihilismi ei koskaan voi toden teolla olla kauhistuttavaa, vain latistavaa. Sen sijaan maailmassa, jossa on Jumala, on myös saatana. Missä on taivas, on myös helvetti. Korkeinta onnea vastaan on kauhu, täyttymystä vastan tyhjyys. Siunausta vastaan on kirous ja kauneutta vastaan rumuus. Lovecraftin kiehtovassa, mutta mielettömässä maailmassa ei ole lopulta hävittävää, kaikki on yhdentekevää. William Friedkinin Manaajassa panoksena on taas jotain äärettömän arvokasta, nuoren tytön sielu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti