Kauhun ambivalenssi

Totesimme jo, ettei elämää ole ilman vastakohtiaan. Jos voimme rakastaa, voimme vihata ja jos voimme ihastua, voimme kauhistua. Tunteet syntyvät merkityksistä, suuret tunteet merkitystihentymistä. Kun alamme nähdä merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole, tulemme vainoharhaisiksi. Mielemme käy ylikierroksilla, emmekä erota oleellisuuksia trivialiteeteista. Arkielämässä tämä olisi tuhoisaa, mutta kauhu edellyttää sitä. Kun on jo kertaalleen tajuttu, etteivät havaitsemamme maailman lait päde sellaisenaan, kaikki on mahdollista. Aivan kaikki merkitsee.

Edellä sanomani on omaa teesiäni ja voi väittää, että myös päinvastainen on totta. Nihilismillä on kaikesta huolimatta pitkä perinteensä kauhugenressä. H.P. Lovecraft oli mielikuvituksen jättiläinen ja mestarillinen kertoja, mutta myös kivenkova materialisti. Hänelle ei ollut maailmassa syvempiä merkityksiä, pikemmin niin että arkimaailma oli siedettävä illuusio tutkimattomissa ulottuvuuksissa väijyvien olioiden edessä. Illuusion verhoon ei sopinut koskea tai sen taakse katsoa. Mieheksi, joka ei kuitenkaan olettanut näkymättömälle sen enempää merkityksiä kuin näkyvälle, hän oli hämmentävän peloissaan. Eikö aito nihilisti olisi välinpitämätön? Jos maapallo on yksi kivi äärettömässä pimeydessä, ei illuusioilla tai niiden poissaololla ole merkitystä. Universumi ihmisillä tai ilman, kukaan ei välitä. Lovecraft kuitenkin vapisi, kuten luomansa hahmonsakin. Kenties hän ei todella voinut sisäistää nihilismiä vaan sortui johonkin näkökulmastaan aivan lapselliseen, toivoon. Timo Hännikäinen kirjoittaa Medusan Kasvoissa:

...Toivo hiipii aina takaisin, ja vaikka toivottomuus olisi totuus, ihminen ei kestä sitä kuin hetkittäin ja pieninä annoksina.[...]Lainaan toista Lovecraftin kuuluisaa novellinaloitusta, tällä kertaa "Cthulhun kutsusta": "Armollisin asia maailmassa on luultavasti ihmismielen kyvyttömyys käsittää kaikkea sisältämäänsä. Elämme tietämättömyyden saarella keskellä äärettömyyden mustia meriä, eikä meitä ole tarkoitettu matkustamaan kauas."

Tietämättömyys voi olla autuasta vain, jos tieto todella merkitsee. Tietämättömyys on houkan toivoa, mutta toivoa yhtä kaikki; kaikki on hyvin, jos. Kenties maailma ei ollut hänelle niin tyhjä, mutta silti jumalattomassa tilassaan tuhoon tuomittu. Kauhua ei ole vain tietoisuus pahasta, vaan myös epämukava tunne että se saattaa olla voitolla. Niin taikka näin, ei Lovecraftin sisäinen kokemus aukene jäännöksettömästi. Hän oli pelokas mies, mutta mekanistinen maailmankuva implikoi masentuneisuutta. Kuitenkaan hän ei vaikuttanut välinpitämättömältä, vaan kiinostuneelta. Olisiko hän todella kirjoittanut monia tarinoitaan, jos ei olisi ollut niistä aidosti innoissaan.

Kauhussa on jotain, joka pakenee määrittelyjä. Se lienee vain sopivaa genressä, joka usein käsittelee tuntemattoman pelkoa. Miksi kauhuelokuvan katsominen tai hyytävän tarinan kuuleminen on niin viihdyttävää, suorastaan sähäkkää? Istahdan ruudun ääreen pimeän laskeuduttua ja värisen pelosta, mutta hykertelen tyytyväisyydestä. Tunteessa on jotain samaa, kuin katsellessa lähestyvää ukkosta. Vaara on vasta matkan päässä, mutta edeltävä jännitys saa elämän sykkimään suonissa tavallista lujempaa. Jos myrskyn alta ei ehdi ajoissa pois, sekoittuu jännitykseen aitoa pelkoa. Kauhuviihteessä tätä siirtymää ei kuitenkaan synny, ainakaan toistaiseksi en ole tietoinen ruudun takaa hyökkäävistä kaamioista (mikä sinänsä on yksi metatason tehokeino).

Kauhu pelaa tunteillamme, ei vain herättämällä niistä äärimmäisimpiä vaan myös sekoittamalla niitä. Usea elokuva näyttää meille mielettömiä näkyjä, jotka ovat samanaikaisesti vangitsevia. Esimerkiksi Poltergeistin kohtauksessa, jossa aaveet lipuvat portaikossa, on yhtäältä hiuksianostattavan uhan tuntu ja toisaalta eteerisen kaunis tunnelma. Liian moni nykyteos ei edes yritä samaa, vaan tuottaa yksiäänisen ja geneerisen "pelottavaa" kuvastoa. Parhaimmat onnistuvat tuottamaan myös riitasointuja, jotka värähtelevät itse kunkin sisällä pitkään. Taiteilija H.R. Giger oli mestari tällaisessa kuvastossa. Hänen visionsa ovat kauheita ja rumia, eikä niitä haluaisi katsoa. Jokin kuitenkin vetää katseen niihin, kerta toisensa jälkeen.

Katso, älä katso. Pakene, taistele. Eri suuntiin vetävät tunteet sahaavat meissä. Emme haluaisi katsoa mielenterveytemme säilyttämiseksi, mutta uteliaisuus vie voiton. Parasta olisi häipyä paikalta, mutta kohotamme kätemme ja kosketamme. Pimeys työntää ja vetää meitä, kuin me emme osaisi päättää. Tai kuin pimeys ei osaisi päättää, kuka meitä sinne oikeastaan kutsuu? Onko kyseessä jonkinlainen defenssi, jossa ennaltaehkäisemme hitaan luisun hulluuteen yhdellä hypyllä. Kuten on helpompaa sukeltaa kylmään veteen kuin hiljaa sinne laskeutua, annamme varjoille omaehtoisesti myöten. Kenties taustalla väijyy fatalismi, jossa olemme jo hävinneet taistelun. Miksi siis pitkittää piinaa? Timo Hännikäinen, Medusan Kasvot:

Ainoa keino päästä kauhusta on siis syleillä sitä ja astua ihmisyyden tuolle puolen, antautua oudolle metamorfoosille. Kuten muodonmuutoksen, Lovecraft esittää usein myös hulluksi tulemisen jonkinlaisena lopullisena vapautumisena piinasta.

Mieleeni tulee häiritsevä uni, jonka näin hiljattain: etsimme ystävien kesken poispääsyä maanalaisista tunneleista. Tulemme hylätylle metroasemalle ja mietimme suuntaa. Katson yhteen tunneleista ja tajuan näkeväni itsemme. Olemme juuttuneet aika-avaruuden noidankehään ja samassa näen myös tahon kaiken takana, kenobiittiä muistuttavan groteskin puoli-ihmisen. Hän hymyilee, kun kohtalomme valkenee. Muutumme nekroottiseksi, epäkuolleeksi lihaksi. Kävelen ystävieni luokse ja nousemme eteemme ilmestyneelle alttarille, jossa kaksi kasvoistaan yhteensulautunutta ihmistä katselevat toivottomina. Vailla omaa tahtoa, muristen ja pysähtyneet sydämet täynnä kauhua ryhdymme syömään heitä. Herään kylmissäni ja ahdistuneena, uni näkyineen häiritsee vieläkin. Niinkö on, että kuljemme marionetteina kohti tuomiota ja parasta olisi hyväksyä tuo tuomio heti paikalla?

Koska en tahdo päättää tekstiä toivottomaan nuottiin, tuon esiin vielä viimeisen seikan, uhman. Joskus kauhutarinoiden henkilöt eivät pakene taikka alistu kohtaloonsa. He kääntyvät taistelemaan, ja riippumatta siitä voittavatko vai eivät. He eivät syleile hulluutta vaan lyövät sitä takaisin. Useimmiten he kohtaavat perikatonsa, mutta sentään tekevät sen saappaat jalassa. Tämä on toistuva teema myös unissani. Usein käännyn kauhua vastaan tavalla tai toisella. Joskus se tuhoaa minut kaikesta huolimatta, joskus se paljastuu vastarinnan myötä voimattomaksi, surkeaksi illuusioksi. Yksi varhaisimpia uniani on juuri sellainen: nousen portaita ylös ja aistin, että jotain pahaa on takanani huoneessa. Syöksyn suoraan kauhua päin ja huudan, mutta paljastuukin että huoneessa ovat vain veljeni.

Pimeys ei voita, vaan on lopulta harhaa. Sen voima on rajallista, rajallisempaa kuin silmiimme näyttää. Avaruus on suuri ja tähdet pieniä sen kylmässä kylvyssä. Mutta kenties valo on sittenkin voitolla:

There, peeping among the cloud-wrack above a dark tor high up in the mountains, Sam saw a white star twinkle for a while. The beauty of it smote his heart, as he looked up out of the forsaken land, and hope returned to him. For like a shaft, clear and cold, the thought pierced him that in the end the Shadow was only a small and passing thing: there was light and high beauty for ever beyond its reach.
             
            -J.R.R. Tolkien: Return of the King