maanantai 24. huhtikuuta 2017

Punapappi ottaa hatkat, eiku

Olin mielissäni hyvistä uutisista, joiden mukaan pastori Marjaana Toiviainen muuttaisi Suomesta Afrikkaan. Tämä olisi erittäin kannatettavaa ja vielä paremmaksi sen tekisi, jos hänen hengenheimolaisensa seuraisivat esimerkkiä. Toimenpide nostaisi älykkyysosamäärää niin Suomessa kuin Tansaniassa.

No, muuttoa ei sittenkään taida olla luvassa, joten meidän on vastedeskin tultava toimeen Toiviaisen ja kumppaneiden kanssa. Hänen kaltaisiinsa on jollain tavalla vaikea suhtautua. En epäile hetkeäkään sitä, ettei hän tahtoisi todella auttaa kärsiviä kanssaihmisiään. Hän mitä varmimmin on myös tehnyt konkreettista hyvää ihmisille, ihan suomalaisillekin. Joka tapauksessa pidän selviönä, että hänen kokonaispanoksensa maallemme on vahingollinen. Hän tahtoo hyvää, mutta on joko ymmärtämätön tai harhaanjohdettu. Siksi hän sabotoi kaikkea sellaista, mikä voisi turvata maamme jatkuvuuden. Hän näkee yksilöitä, mutta ei konfliktia, jonka he tuovat tullessaan. Ei ole universaalia kaikkien etua, vaan olemme valinnan edessä: me tai he. Heille ei ole tilaa, heidän on mentävä takaisin.

En epäile sitäkään, että häntä suuresti ahdistaa maamme ilmapiiri. Voin lähinnä kuvitella millaista törkypalautetta hän jatkuvasti saa, eikä sellainen ainakaan motivoi ketään jatkamaan. Minäkään en haluaisi hyväksyä sitä, että maamme on jakaantunut. Mutta pelkään, että vahinko on korjaamaton. Kuka tyynnyttäisi pinnan alla kytevän vihan? Mikään määrä lässytystä ja sensuuria ei auta. Meitä ei kuunneltu ja nyt meitä ei enää edes haluta kuulla. Tuntuu, että kuljemme tiellä vailla paluuta.

Emme enää elä tilanteessa, jossa konfliktit olisivat poliittisia. Puoluepolitiikan aikana ristiriidat ovat sovitettavissa, pöydän ääressä voidaan keskustella. Kompromissi ei merkitse vesitettyä ratkaisua vaan aitoa konsensusta. Sitä oli yhtenäisyyden aika, kun henkiset tekijämme värähtelivät samalla taajuudella. Vuosikymmenten takaiset vastakkainasettelut taistolaisten ja kokoomuslaisten kanssa eivät olleet lopulta mitään, sillä kuilu heidän välillään ei ollut eksistentiaalinen. Kommunisti ja kapitalisti olivat lopulta syvällisen samanmielisiä, että maailma kehittyisi kohti aina parempaa tulevaisuutta. Erimielisyyttä oli vain keinoista. Tämä on jotain muuta. Henkiset todellisuudet lyövät toisiaan vasten väkivaltaisesti, entiset maanmiehet katsovat toisiaan verivihollisina.

Meillä on vielä eduskunta ja vaalit, mutta vuosiin ei ole tuntunut siltä että mitään olisi siellä liikahtanut. Kaikki tietävät, ettei mikään toimi ja ettei kukaan ole enää tyytyväinen. Harva vain puhuu, koska implikaatiot pelottavat. Mitä tilalle? Maamme osapuolet ovat kuin toisiinsa hitsautuneet mannerlaatat, joiden jännitys odottaa purkautumistaan. Suomi täyttää 100 vuotta, mutta onko maatamme enää olemassa muuna kuin byrokraattisena virastona?

5 kommenttia:

juho kirjoitti...

Kai sinäkin kävit jo lausumassa mielipiteesi Ykän äänestykseen: 14 härskeintä humppaa/hölmöintä tölväystä?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve Juho.

Kyllä kävin äänestämässä. Oma valintani oli invaasio 2015.

Kenzo ' kirjoitti...

Naapurien on aika tavata toisensa. Yhteiset pelisäännöt on aika muodostaa. Korpilaki tulee ottaa käyttöön. Niin kauan kuin tätä ei tehdä, mikään ei yhäkään toimi ja kukaan ei yhäkään ole tyytyväinen.

Sametti kirjoitti...

Minä olen saanut näistä marjaanoista ja RASMUS-porukasta sellaiset "herkkä runotyttö/hippityttö" -vibat. Voimakkaasti äidillisiä tunneihmisiä, joilta puuttuu rationaalinen ajattelu ja voimakas tahto.

Historiassa he ovat varmasti olleet kyläyhteisössä erittäin tärkeässä ja oleellisessa asemassa sosiaalisuudellaan, äidillisyydellään ja hyväntahtoisuudellaan. Mutta he tarvitsevat toisia ihmisiä selkärangakseen ja suunnannäyttäjikseen. Nykyään he ovat ghettoutuneet omaksi porukakseen, josta heitetään kaikki selkärangat ja suunnannäyttäjät pihalle. He saavat nykyilmapiirissä pelkkää pahaa aikaan.

Heidänlaistensa ei pitäisi koskaanmilloinkaan sotkeutua valtakunnanpolitiikkaan.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Sametti.

Heh, tuo tahdonvoiman puutteesta kärsivän herkän hippitytön kuvaus osuu minuun kuin valettu. Mutta minä en olekaan onneksi päättävässä asemassa, enkä koskaan tule olemaankaan.

Sehän on perin juurin totta, että työnjako mene nyky-yhteiskunnassa suunnilleen niin, että suvakit ovat hattaranpehmeän feminiinisiä ja haluavat että kaikilla (tai ainakin heillä ja arabeilla) olisi kivaa. Heiltä puuttuu realismi ja kaikenlainen tahto käyttää voimaa. Uutta oikeistoa taas kuvastaa rivo maskuliinisuus, josta puuttuu pehmeyttä ja kykyä sääliin.

Kyllähän on niin, että miehen työ on johtaa. Mutta vastareaktiona julkisen elämän lässytykseen, on uuden oikeiston asenne mennyt liiankin aggressiiviseksi. Uho ja periksiantamattomuus ovat tässä tilanteessa tietysti tarpeen, mutta riskinä on että kovasta asenteesta tulee sokeaa ehdottomuutta.