sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kristityn pääsiäisturinat



Sen lienee useampikin lukija jo osannut päätellä, mutta tahdon sen suoraan sanoa: olen kristitty, olen ollut jo jonkin aikaa. Kääntymykseni ei ole ollut yhden yön valaistuminen, vaan hidas laahautuminen kohti kotia. Lapsuudenuskon tilalle vaihtui aikoinaan ateismi, ja nyt harhailuni sen parissa on ohitse. Ymmärrettyäni ateismin uskomusluonteen ja sen perustelujen ohuuden, jäljelle jäi vain hapuilu vailla suuntaa. En osannut uskoa tai olla uskomatta, olin vain hukassa. Tuli kohta, jossa lopulta saatoin kysyä, mitä mieltä ummehtua paikallaan vailla päämäärää? Eksyä voi, mutta eksyminen ei ole tavoite. Miksen ottaisi loogista askelta ja menisi sinne, minne järkikin jo osoittaa?

Yllä en tahdo sanoa, että usko olisi yksiselitteinen väittämä, joka on tosi tai epätosi samassa mielessä kuin yhtälöt ovat. Se vaatii hypyn kohti tuntematonta. Usko ei kuitenkaan ole vain sokeaa ja tulee piste, jonka jälkeen olisi hylättävä järki oikealta polulta poiketakseen. Kun merkit johtavat tiettyyn suuntaan, on viimeisenä esteenä siinä vaiheessa enää pelko ja ylpeys. On siis luotettava siihen, että omat vainoharhat ja kokemukset eivät ole totuus maailmasta. Että toisin kuin nykyisessä ajassamme usein uskotellaan, kaikki ei koostu vain paskasta ja itsekkyydestä.

Miksi juuri kristinusko? Miksi jotain eikä mitään? Paljon kysymyksiä, liikaa sanottavaa. Aiheesta voisi sepustaa kerran jos toisenkin. Näin pääsisäisenä on kuitenkin hyvä muistuttaa tästä: pitkäperjantaina herramme ristiinnaulittiin ja kolmantena päivänä hän nousi ylös kuolleista. Meille luvattiin, että viimeisenä päivänä jokainen hauta on tyhjä. Paratiisi on mennyttä ja kaltaiseni taantumusjäärät tahtomattaankin sinne haikailevat. Mutta tiedossa on jotain entistä parempaa, meille on kerrottu ilon sanomasta. Missään ei ole ennen taikka jälkeen kuultu mitään niin käsittämätöntä. Että maailman haavat todella parannetaan ja loputtomilta näyttävät syklit vedetään suoraksi. Elämällä on tarkoitus ja historialla suunta. Niin pahalta kuin tulevaisuus vaikuttaa, on meillä syytä vain toivoon. Tiedän kansallismielisten taipumuksen synkkyyteen, olenhan itse siinä mestari. Kehotan heitä toiveikkuuteen. En optimismiin taikka positiivisen ajattelun kaltaiseen itsepetokseen. Toivo on lopulta vain uskoa siihen, että mitä tahansa tapahtuukaan, kääntyy kaikki paremmaksi. Mitä nöyryytyksiä koemmekaan ja tappioita kärsimme, älkää olko liian huolissanne. On aika rakastaa ja on aika vihata, on aika sodalle ja on aika rauhalle. Ikuisuudessa odottaa voitto.

12 kommenttia:

QroquiusKad kirjoitti...

En kyllä ole uskonkilvoitteluasi kyennyt päättelemään, mutta lienen kiinnittänyt huomioni vääriin seikkoihin? Joka tapauksessa voimaa, taitoa, kärsivällisyyttä ja toki myös onnea tiellesi kristittynä kohti lopullista kirkkautta.

Lauri Stark kirjoitti...

Tervehdys Qroquius.

Olen viljellyt niin paljon uskonnollissävytteistä retoriikkaa blogin alusta asti, että ajattelisin sen antavan vihjeen. Toisaalta en ole eksplisiittisesti juuri uskonnollisuudesta puhunut ja käytetyt sanat uppoavat helposti isänmaallisen paatoksen alle.

Kiitos sanoistasi.

Apoliteia kirjoitti...

Tervehdys toiselta kilvoittelijalta, tutun oloisia ovat aatoksesi! Myönnän itsekin hieman yllättyneeni tästä tunnustuksestasi, sen verran "pakanallisia" tuntoja kirjoituksissasi tuntuu toisinaan purskahtelevan. Mutta sellaisen kirjoittaminen on rehellisyyttä, jota suuresti kunnioitan.

Edustan kanssasi samaa ikäpolvea ja tuntemukset lapsenuskon vaihtumisesta epäilykseen ja kilvoitukseen ovat tuttuja, vaikka aivan ateismiin asti en itse ole koskaan kulkenut (joitain teini-iän hetkellisyyksiä lukuun ottamatta). Tässä ajassa tuo tie lienee itse asiassa taajaan tallattu, sen verran maallistunut ja siihen kannustavakin ympäristömme jo on.

Olen joskus miettinyt, että ehkä kirkon kirpoava ote kansanjoukoista on tavallaan hyväkin asia; ajan oloon seurakunta vapautunee tietyistä virkamiesmäisyyksistä olemuksessaan ja Markuksen 12:17 voi silloin nousta ansaitsemaansa merkitykseen. Toisaalta tällä tavoin voidaan menettää myös sieluja Kadotukseen, mikä on yleensä aina liian korkea hinta. Sitä paitsi, mielelläni näkisin myös tulevat suomalaiset ristin kansana. Mahtaisiko blogi-isännällä olla paukkuja joskus kirjoitella aatoksiaan tästä aiheesta? Lukisin siitä mielelläni.

Hyvää pääsiäisen jälkeistä aikaa.

P.S. Hyvin muotoiltu tuo uskonnollisuuden probleema. Minullekin uskonnossa kyse on alistumisesta muullekin kuin silkale ihmisjärjelle, silti omaa järkeä mukanaan kantaen ja sitä kilvoituksessa käytellen. Monelle ateistille nämä kaksi näyttävät olevan poissulkevat ratkaisut. Kuinka paljon sieluja onkaan menetetty dialektiikalle!

Feyris Nyannyan kirjoitti...

Same here, baby. Ei mitään väliä onko jumalaa vai eikö, vaan tärkeintä on kristinuskon funktio. Kun kieltää itseltään kaikkea ikäviä juttuja jotka tietää jo alitajuisesti yrjöttäväksi tyhmäilyksi.. kieltäytyminen kirkastaa. tietty semmonen munkkiluostariasenne. Ihmiseläin tarttee jotain isompaa elämäänsä.

Lauri Stark kirjoitti...

Hyvää iltaa Apoliteia.

Myönnän itsekin hieman yllättyneeni tästä tunnustuksestasi, sen verran "pakanallisia" tuntoja kirjoituksissasi tuntuu toisinaan purskahtelevan.

Pakana on se luonnonlapsi, joka meissä kaikissa on. Joskus sitäkin pitää ulkoiluttaa.

Edustan kanssasi samaa ikäpolvea

Jännä juttu, itselleni on tullut kommenteistasi vaikutelma vanhemmasta henkilöstä. Tämä vain ei-analyyttisena huomiona, ei näille impressioille aina ole perusteltavissa olevaa syytä.

Mahtaisiko blogi-isännällä olla paukkuja joskus kirjoitella aatoksiaan tästä aiheesta? Lukisin siitä mielelläni.

Tästä aiheesta olisi tarkoitus kirjoitella vielä. En ole mielissäni maallistumisesta, ja siihen on monia syitä.

Kuinka paljon sieluja onkaan menetetty dialektiikalle!

Kenties, ja vielä enemmän silkalle sokeudelle: joku sulki silmänsä ja totesi, että koska hän ei enää näe mitään, ei ole mitään. Nihilismi on kaikista päätelmistä päättömin ja koko modernin ajanhengen oletus.

...

Mmm. En jaksa kirjoittaa enempää. Sain flunssan kahden vuoden tauon jälkeen ja tahdon nukkua.

Lauri Stark kirjoitti...

Ai katos vaan Feyris kommentoit tuolla väliin. Sieg heil vaan sinnekin o/

Ei mitään väliä onko jumalaa vai eikö, vaan tärkeintä on kristinuskon funktio.

Hyvä kommentti muuten, mutta tähän on pakko tarttua. Nimittäin kaikki riippuu sen varassa, onko jumalaa vai ei. Funktio tulee vasta seuraavaksi.

Lauri Stark kirjoitti...

Now, if you excuse me, I will go being sick.

Unknown kirjoitti...

Olen useaan otteeseen haastanut Jumalan nyrkkitappeluun, mutta kertaakaan ei ole hemmo uskaltautunut paikalle, joten siltä osin en ole kovin vakuuttunut kyseisen kokonaisuuden kaikkivoipaisuudesta saati sitten läsnäolosta. Voin vain todeta, että Jumala pelkää minua, mikäli on olemassa.

Lauri Stark kirjoitti...

Voin vain todeta, että Jumala pelkää minua, mikäli on olemassa.

Sure does :)

Sametti kirjoitti...

Onnea.

Itselleni sen ymmärtäminen, että maailmassa on suurempia asioita kuin minä, on yksi kaikkein vapauttavimpia ja rentouttavimpia kokemuksia. Nimenomaan VAPAUTTAVIA ja RENTOUTTAVIA. Siinä on jotakin ihan valtavan rauhoittavaa.

Pidän myös ajatuksesta, että voin elää jollekin muulle kuin itselleni. Se tekee elämästä arvokasta ja päämäärällistä.

Lauri Stark kirjoitti...

Ajatus jostain itseään suuremmasta on ristiriitainen. Siinä on vapauttava puolensa, kun tietää ettei kaikki ole itsestä kiinni. Mutta se myös sitoo ja rajoittaa ja joskus tavoilla, joka tuntuu kuristavan kurkkua tai näännyttävän painonsa alle. Jumala on asia, joka lohduttaa mutta myös pelottaa. Ja kaltaiselleni ylpeälle luonteelle tuntuu jollain tasolla vieläpä loukkaukselta, että joutuisin polvistumaan kenenkään edessä. Oppia ikä kaikki...

Sametti kirjoitti...

Polvistuminen tekee hyvää. :)