I'm afraid, I was very, very drunk

Vapun kunniaksi puhutaan viinasta. Juomasta, johon jokainen suomalainen muodostaa suhteen. Heti alkuun on hyvä todeta, että vihaan kaikkien alkoholijuomien makua – melkein kaikkien. Herkkuperseenä pidän makeasta ja siksi limunkaltaiset lonkerot menettelevät. Mutta niiden tapauksessa kysymys kuuluukin, miksei juoda suorin tein sitä limua? Ainoa funktio, jota alkoholi minulle ajaa, on kännääminen. Siispä viinien maistelijat, laatuoluen ystävät ja viskien siemailijat jäävät itselleni yhtä vieraaksi lajiksi kuin vessanpöntöstä juomansa ammentavat koirat. Pitäkää laatulitkunne, vedän ilomielin liuottimella pääni täyteen.

Kännäämiseenkään ei minulla ole aivan yksioikoista suhdetta. Yhtäältä en osaa kaivata humalan tuottamaa rentoutusta ja hyvää oloa. Pidän sitä toisarvoisena ajanhukkana. Toisaalta en syljekään kuppiin ja tilaisuuden tullen voin kitata tulilientä kurkkuuni. En ole enää aikoihin ostanut omia juomiani, mutta juhlissa joviaalit kaverini kyllä tarjoutuvat juottamaan minua. Kaupan päälle omaan erittäin huonon viinapään, mistä seuraa humaltuminen pienistäkin annoksista. Eipähän siis baarireissullakaan tarvitse liikaa rahaa viskoa tiskiin. Ja baareista puheen ollen, onko viheliäisempiä paikkoja olemassakaan? Jäätävä möykkä, tahmaiset lattiat ja paska musiikki eivät luo kovin kodikasta* tunnelmaa. Olen ainaisessa oppositiossa siinä vaiheessa, kun tulisi siirtyä jonkun kämpiltä baariin. Vittu baariin, miksi baariin? Eivät ne tyypit sieltä edes pillua saa. No, kyllä sitä ajoittaista hauskaa on näissäkin mestoissa koettu, mutta yleisellä tasolla ne jäävät ahdistaviksi synninpesiksi. Osanottoni blogistikollega Pekalle, joka tässä miljöössä tienaa leipänsä.

Humaltumisen tunne, on se jännä asia. Päässä niin kihisee ja on hauskaa, kaikilla. Kännissä olen hyperaktiivinen versio itsestäni, leviän pitkin seiniä. Ajatukset rullaavat tavalla, ettei mistään saa kiinni ja kaikki peittyy sumuun. En pidä tunteesta, mutta se peittyy nousuhumalan euforiaan. Ei kai kännissä ole tarkoituskaan ajatella. Tietyn rajan jälkeen hauskuus kuitenkin muuttuu jo aggressioksi ja apinamaiseksi riuhtomiseksi, täydeksi hysteriaksi. Kun kilometrin kävelymatka venähtää ojareissuineen kaksituntiseksi ja sitä seuraava samanmittainen automatka katkeaa kahteen oksennuspaussiin, on eeppinen suomalaistaso saavutettu. Kaiken huipentaa sammuminen omaan oksennukseen, omassa sängyssä. Taisin olla todella, todella kännissä.

Jos jostain en suomalaisessa kulttuurissa pidä, on se sen tolkuton viehtymys juuri humalahakuiseen juomiseen. Omia känniseikkailuja - ei väliä kuinka häpeällisiä - kerrataan kuin sankaritarinoita (ks. edellinen kappale). Kenties juuri alkoholikulttuurin läpitunkevuus tekee häpeän kokemuksesta kollektiivisen, likimain jokainen on tavalla tai toisella viinapäissään hölmöillyt. Tämä pehmentää yksilöllistä häpeää ja samalla myös legitimoi tulevia sekoiluja kuin synninpäästö ikään. Lisäksi kuviossa on mukana silkka vertaispaine, kun juomattomuuttaan joutuu selittelemään. Absolutismihan varsinkin on nössöä, eikä paineen edessä sortuva ääliö suinkaan. Lukioajoiltani muistan tämän paineen nahoissani, juominen kun oli erittäin coolia. Mutta mitä coolia on tehdä jotain, jota kaikki muutkin tekevät ja johon pystyy kuka vain korkin avattuaan. Onhan kännääminen ajoittain hauskaa joo, mutta ei se niin ihmeellistä ole. Vai onko niin, että oikeasti känniä tarvitaan sisäisen tyhjiön täyttämiseen ja pahan olon turruttamiseen? Olen tarkkaan pitänyt kiinni periaatteesta, että juon vain seurassa ja iloon. Ehkä pääosalla ihmisistä alkoholi antaa sen, mitä heidän muuten kurja elämänsä ei suo. Tämä selitys hivelisi ylpeää sieluani, joka tykkää katsella muuta ihmiskuntaa korkealta sfääristään. Maan matoset juovat täytteeksi, minä korkeintaan ylimääräisenä ja tarpeettomana huvina. Pitäkää tunkkinne!

Hybriksessä on helppo ajatella itsestään suuria, uskoa sisäisen elämänsä rikkauteen. Ehkä tässä ei kuitenkaan ole kyse niinkään valinnasta kuin preferenssistä. Kenties yliherkät hermoni eivät vain kestä viinaa, olen kuin tämän laulun Matti Vanhanen. Kuningas alkoholin valtakunta on ollut vierailun arvoinen paikka, josta en kuitenkaan ole kyennyt muodostamaan selkeää kuvaa. Paskan maun se on jättänyt suuhuni joka kerta, mutta kieputtanut päätäni fantsuihin fiilinkeihin. Asuminen sen maassa olisi eksistentiaalinen painajainen, jo pidennetty viikonloppu olisi liikaa. Iltavisiitit aina silloin tällöin ovat riittäneet ja riittävät vastaisuudessakin. Selkääni tuskin käännän koskaan kokonaan. Kaipausta tunne en, en minkäänlaista rakkauta, en lämpöä. En odota pääseväni takaisin, en edes vapuksi. Mutta joskus epähuomiossa hyppään sinne hurauttavien vankkurien kyytiin ja taas kieputetaan.

*Tahtoisinpa luoda kodikkaan juhlakeskuksen. Sellaisen, jossa soi vain hyvä musiikki 80-luvulta ja jonne mennessä jätetään kengät naulakkoon. Ja miksi näin? Koska kotiin astuessa jäävät kengät eteiseen. Kun paikkaan astuu sukkasillaan, saapuu sinne eri tunteen vallitessa; et saavu virastoon, et julkiseen räkälään tai yökerhoon. Saavut kodikkaaseen ja lämpöiseen paikkaan, jossa on ennen kaikkea mukavaa. Baarit eivät ole tällaisia, niissä ei koskaan istu kuin kotonaan. Tahtoisin luoda tällaisen paikan. Siellä olisi erikseen seurustelutila ja Sali, jossa soi musiikki. Ja Sali, jonne ei muuten kanniskeltaisi juomia mukaan. Voi saatanan saatana niitä teinihelvettien tahmaisia lattioita, eihän niillä alustoilla voi edes tanssia.