Vuosi taas paketissa

2018 alkaa vedellä viimeisiään, sen kunniaksi voisi keksiä uusia vitsejä. Tai mitä suotta, taas mennään...AAAACE OF SP....

Laitetaan myös vähän perinteisempää musiikkia:

Hyvää uutta vuotta!

Hyvää joulua

Jumala syntyi keskelle pimeyttä ja sai ensimmäisen voittonsa. Siitä alkoi tarina täynnä kärsimystä ja nöyryytystä, joka kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin. Mikään määrä pahaa ei voinut vääristää sitä, eikä tehdä sitä tyhjäksi. J.R.R. Tolkien puhui eukatastrofista, yllättävästä käänteestä joka tuo onnellisen lopun. Jeesus Kristus syntyi, eli, kuoli ja nousi kuolleista, kaari on täydellinen:

The Resurrection is the eucatastrophe of the story of the Incarnation. This story begins and ends in joy.

               -J.R.R. Tolkien: On Fairy-Stories

Sinead O'Connor - Silent Night

Hyvää joulua.

Adventin 4. sunnuntai

Odotus lähenee loppuaan. Pimeyden voittokulku on päättymässä, mutta yö on musta. Viimeinen adventti on omistettu Marialle, Jumalan äidille. Hän kantoi ja odotti, kuten on meidänkin määrä odottaa. Kristus syntyi kuten luvattiin, ja hän kuoli kuten luvattiin. Kristus nousi kuolleista kuten luvattiin, ja hän palaa takaisin kuten luvattiin. Pimeys on syvimmillään ennen aamunkoita, mutta niin se aina väistää.

Minä odotan sinua, Herra, odotan sinua koko sielustani
ja panen toivoni sinun sanaasi.   
           Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua,   
           hartaammin kuin vartijat aamua.
 Israel, pane toivosi Herraan!
 Hänen armonsa on runsas, hän voi sinut lunastaa.   
           Hän lunastaa Israelin   
           kaikista sen synneistä.

                             -Ps. 42: 6

Enya - O Come O Come Emmanuel

Näitä ihmisiä en voi hyväksyä

Kirjailija Tommi Melender pohdiskeli muutaman vuoden takaisessa bloggauksessaan, miten ei voi niellä ihailemiaan kirjailijoita karvoineen päivineen. Tämä sai ajattelemaan, miten suhtaudun omiin ihailun kohteisiini. Eikä se loppujen lopuksi ole niin erilaista, kaikista löytyy jotain valittamista. Seuraavia ihmisiä en voi hyväksyä:

Arjen lucassenia, koska hän ei ole eläessään lukenut kirjan kirjaa. Hän on lahjakkaimpia muusikoita mitä tiedän, asuu rauhassa kotonaan ja säveltää uusia kappaleita faneilleen. Mutta sivistyksen puutetta ei voi painaa villaisella, ei sitten millään.
Devin Townsendia, koska myöskään hän ei juuri lue kirjoja. Hän on monipuolinen muusikko, nerokas suorastaan. Hän on hauska mies ja yleisesti arvostettu. Lukuharrastuksen puutetta en voi kuitenkaan millään muotoa niellä.
Noomi Rapacea, koska hän kuuntelee liikaa räppiä ja fanittaa neekerikulttuuria. On liian kiinnostunut muodista ja vaatteista. Hän on kaunis nainen ja määrätietoinen näyttelijä, joka saa eloa keskinkertaisiinkin elokuviin. Ihailtava nainen, jonka vetoa barbariaan ei kuitenkaan voi hyväksyä.
Tuomas Holopaista, joka fanittaa Richard Dawkinsia. Samaistuin eskapismia hakevaan Holopaiseen, pidän hänen maanläheisestä persoonastaan ja sävelkynästään. Sekulaaria ateismia ei kuitenkaan voi millään puolustella.
Patrik Lainetta, joka kuuntelee liikaa räppiä ja pelaa huonoja pelejä. Pidän hänen itsevarmasta asenteestaan ja kiihotun hänen maalintekijän taidoistaan. Mutta Fortniten tahkoamista tuntikaupalla ei voi ymmärtää.

Kuitenkin on kaksi miestä, joista en keksi mitään valittamisen aihetta:

Pekka Halonen, koska hän oli paitsi taidokas maalari, myös vaatimattomista oloista lähtenyt tosimies ja kahdeksanlapsisen perheen isä. Kaikki mitä hänestä tiedän, viittaa kunnon mieheen.
J.R.R. Tolkien, koska hän oli paitsi kaikien aikojen kirjailja, myös sotaveteraani ja perheenisä. Myös hänen suhteensa kaikki viittaa kunnon mieheen.

Eivät kaksi edellä mainittua olleet tietenkään täydellisiä ihmisiä, sellaisia ei olekaan. Olemme kaikki langenneita, syntisiä olentoja. Eroja kuitenkin on ja viimeksi mainittua uskaltaisin väittää modernin ajan pyhimykseksi.

Päivän Noomit

Maa on lumen peitossa ja sitä uskaltaa toivoa: josko sittenkin valkea joulu?

Adventin 3. sunnuntai

Kolmas sunnuntai on nimeltään hengen adventti, jonka teemana on Johannes Kastaja ja hänen kehotuksensa katumukseen. Synnit ja niistä irtipääseminen ovat hautaan asti jatkuva urakka, turmeltuneen luontomme tähden tahdomme pahaa. Itse kullakin on aivan erityisiä syntejä, jotka ovat mieluisia ja joille keksii tekosyitä lakkaamatta. Mielisynti voi olla vakava tai vähäpätöinen, mutta se ei ole oleellista. On ymmärrettävä, ettei yksikään katumaton synti astu taivaaseen. Kaikkea tehtyä pahaa ja sen perusteeksi sepitettyjä valheita tulee katua. Se ei ole helppoa, eikä mukavaa. Kristinusko käskee sellaiseen, josta en pidä ja joka asettuu luontoani vastaan. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, mistä pidän tai en pidä. Merkitystä on totuudella, sillä mikä on oikein ja väärin.

Jumala on ankara, eikä asiaa helpota että yhtä varmasti kuin hengitämme, me rikomme Häntä vastaan kerta toisensa jälkeen. Mutta Jumala on myös armollinen. Yhtä lailla kuin tulee puhua synnistä, tulee puhua myös katumuksesta. Me murhasimme Jumalan ja menetimme viimeisenkin mahdollisuuden sovittaa syntimme itse. Jeesus Kristus kuitenkin antoi anteeksi ja kuollessaan mursi synnin vallan: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Katukaa, niin teidät pelastetaan. Jokapäiväisessä elämässä on tehtävä niin hyvin kuin mahdollista, valittava oikein. Mutta me emme voi teoillamme ostaa pelastusta, vaan viime kädessä Jumalan armo sen meille suo. Synti asuu sydämessämme päivien loppuun asti ja kompuroimme elämämme tiellä uudelleen ja uudelleen. Meiltä siis kysytään katumusta heikkoutemme tähden ja nöyryyttä armosta, jota emme koskaan ansainneet.

Hengellinen, muttei uskonnollinen?

Otsikon mukaista lausahdusta kuulee kliseeksi asti. Sitä kuulee siihen asti, että tekisi mieli sanoa olevansa uskonnollinen, muttei hengellinen. Se ei kuitenkaan olisi totta, joten en sano niin. Lähtökohta on, että asiat kuuluvat erottamattomasti yhteen. Ei yhtä ilman toista, ja kumman tahansa hylkääminen vie pois kaidalta tieltä.

Hengellisyys tulee ymmärtää yksilön omana vakaumuksena sekä myös kokemuksena tuonpuoleisesta. Se on välttämätön osa uskonelämää, ilman sitä risti on vain rautaa ja Raamattu kirjaimia. Henkilökohtainen kokemus nousee sanojen tuolle puolen ja on siten mystistä, se ei sellaisenaan avaudu ulkopuoliselle. Mutta sellaisenaan se ei myöskään riitä, vaan uskon on ankkuroiduttava johonkin.  On nimittäin tärkeää uskoa, mutta sitäkin tärkeämpää on mihin uskoo. Näin yksilökohtainen hengellisyys laajenee uskonnollisuudeksi. Termi tulee käsittää yhtäältä dogmaattisena ilmoituksena Raamatussa ja toisaalta yhteisöllisenä elämänä kirkossa. Ilman uskonnollisuutta jää hengellinen taso loputtomaksi etsinnäksi ja haahuiluksi, mikä voi eksyttää kulkijan vaarallisille teille. Tarvitaan dogmi ja tarvitaan yhteisö. Kääntäen, myös kirkollinen elämä jää tyhjäksi ilman uskoa. Rituaalista tulee rutiinia, jonka merkitystä ei enää käsitä. Raamattu jää kirjaksi muiden joukossa.

Uskonelämää voisi ajatella öisenä ja myrskyävänä merenä, jonka keskellä aamun sarastus on muinainen lupaus. Tuossa tyrskyjen yössä laiva on kirkko, joka kerää uskovat yhteen. Majakka on Raamattu, joka osoittaa karikot. Myös kompassi on Raamattu, joka osoittaa suunnan. On parempi olla laivassa kuin kallioisella luodolla tai kylmässä vedessä. Usko on se, joka saa ihmiset tarttumaan laivan pelastavaan köyteen ja nousemaan mukaan. Usko on se, joka pitää heidät laivassa; on parempi pysyä mukana kuin hypätä yli laidan. Usko on se, joka saa veden varaan joutuneet pysyttelemään pinnalla; on parempi uida kuin hukkua, pelastus on tulossa.

Hyvää Lucian päivää!

The Fire Rises

612-marssi onnistui jälleen ja on vakiintunut toistatuhatta ihmistä kerääväksi kulkueeksi. Globalistien käsikassarana toimiva vasemmisto ei ole vuosien yrityksestä huolimatta sitä onnistunut estämään taikka sabotoimaan, heidän mielenilmauksensa jäävät piipityksen tasolle kerrasta toiseen. Sillä välin ranskalaiset riehuvat keltaisissa liiveissä ympäri maataan, eivätkä presidentti Macronin impotentit yritykset rauhoittaa tilanne ole johtaneet mihinkään. Globalistien punteissa tutisee, kun kansat nostavat päätään.

Ei niin, että johto ainakaan Suomessa mitään toden teolla oppisi. He sitoivat maamme GCM-siirtolaissopimukseen*, joka kuitenkaan ei muka sido. He rummuttavat ja möykkäävät työperäisestä maahanmuutosta ja kuinka tarvitsemme lisää ja lisää siirtolaisia sitä taikka tätä korvaamaan. Olemme kuulemma liian vanhoja, emme lisäänny kyllin vikkelästi. Naapurimaitammekin pitäisi kaiketi ihailla, kun västö kasvaa maahanmuuton ansiosta. Elinkeinoelämä lyö vasemmiston kanssa kättä ja molemmat voittavat; lisää halpatyövoimaa rikkaille, lisää etnistä värinää hipeille. Ei sillä väliä, että maahanmuutto kehitysmaista pahentaa huoltosuhdettamme. Ei sillä väliä, että Oulussa paljastui matujen kepposteluja. Ei sillä väliä, että maamme etninen koostumus hajoaa. Kaikki tämä on ollut tiedossamme pitkään, Halla-aho ja muut ovat varoittaneet meitä jo vuosien ajan. Mutta niillä toisilla onkin unelma, mitä siihen voi sanoa vastaan.

Tuli kuitenkin syttyy, liekit nousevat. Hullut päivät eivät jatku ikuisesti ja järjestys palautetaan.

*Kyseessä ei ole itse asiassa sopimus vaan kompakti, josta äänestetään YK:ssa. Joka tapauksessa se tosiasia, että moni maa ei lähde siihen mukaan, viittaa sikaan säkissä.

Adventin 2. sunnuntai

Tämän sunnuntain nimitys, Kunnian adventti, viittaa Kristuksen toiseen tulemiseen aikojen lopussa. Ristillä nöyryytetty ja murhattu kuningas palaa koko voimassaan ja loistossaan lunastamaan lupauksensa. Jo alkukirkon päivistä lähtien ovat kristityt enemmän tai vähemmän kärsimättömästi odottaneet tuota päivää. "Loppu on lähellä", kuten sanottiin jo ammoin. Niin sanottiin myös keskiajalla ja lukemattomina kertoina senkin jälkeen. Ei sitä päivää, ettemme olisi ennustaneet maailmanloppua juuri omalle ajallemme.

Elämmekö lopun aikoja? En tiedä, ja aion pidättäytyä arvailemasta. Sen enempää kuin voin sanoa lopun olevan lähellä, en voi sanoa sen olevan kaukana. Sen verran kuitenkin tiedän, että meidän on määrätty olla valppaina:

Mutta aikakausista ja määrähetkistä ei teille, veljet, ole tarvis kirjoittaa; 2 sillä itse te varsin hyvin tiedätte, että Herran päivä tulee niinkuin varas yöllä. 3 Kun he sanovat: "Nyt on rauha, ei hätää mitään", silloin yllättää heidät yhtäkkiä turmio, niinkuin synnytyskipu raskaan vaimon, eivätkä he pääse pakoon. 4 Mutta te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas; 5 sillä kaikki te olette valkeuden lapsia ja päivän lapsia; me emme ole yön emmekä pimeyden lapsia.

                            - 1. tessalonikalaiskirje, luku 5, jakeet 1-5

Kuka olen?

Jos pohdiskelen perimääni, tuottaa se hieman kysymyksiä. Vanhempani ovat Uudeltamaalta ja kohtasivat Helsinkiläisellä rokkiklubilla joskus ammoin. Niinhän se menee, että nuo kosmopoliittiset uunit tuottavat ulos kaikennäköisiä keitoksia. Isäni äiti on pesunkestävä savolainen, mistä oma äitini antoi hänen kuulla joskus kunniansa. Puhelinkeskustelusta kuultua: "saatanan kieroileva savolainen ämmä!" Isäni isä oli hurri, jota minä emmekä isäni koskaan tavanneet. Isänisä, jonka tunsin, ei siis ollut veren kautta sukua. Äitini äiti on hämäläinen, vaikkakin kasvoi uusimaalaisella maatilalla. Äitini isä oli karjalainen evakko, josta minulla on vain yksi muistikuva. Äidinisän kautta on suvussa myös annos venäläistä verta ja saattaa olla pari pisaraa aasialaista verta, mikä ei sinänsä olisi Suomessa ihmeellistä.

Omaan neljännesannoksen Suomen eri heimoja, poislukien pohjanmaalaiset. Mihin heimoon siis identifioisin itseni? Kasvoin Uudellamaalla, joten en omaa vahvaa paikallisidentiteettiä. Kuka siis oikeastaan olen? Vastaus on onneksi helppo, olen geneerinen suomalainen. Olen veressäni geneerinen suomalainen, kuten kirjakielemme on geneerinen synteesi murteiden piirteistä. Omaan kiinnostusta karjalaista puoltani kohtaan, mutta perimän kautta olen yhteydessä siihen vain osittain. Mitä siis miettiä asiaa sen enempää. Olen vitivalkoinen suomalainen, se on tärkeintä. Ei oltu ruotsalaisia, ei tultu venäläisiksi. Olkaamme siis kaikki suomalaisia.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Rotu ja sukupuoli kolmikentissä

Mieleeni nousi tänään ajatus identiteeteistä ja miten niihin voisi soveltaa kolmikenttää, joka koostuisi psykologiasta, biologiasta ja sosiaalisuudesta. Kolmikenttä ei ole sinällään uusi asia, mutta kuinka paljon sitä on sovellettu esimerkiksi rodun ja sukupuolen kysymyksissä? Usein törmää lähinnä yksiulotteiseen ajatteluun, jossa vaikkapa sukupuoli on vain sitä taikka tätä. Muotia on korostaa sukupuolen riippuvaisuutta psykologiasta ja itsemäärittelystä, jolloin sosiaalinen aspekti nähdään mielivaltana ja biologinen aspekti triviaalina. Tätä sitten vastustetaan argumenteilla, jossa sukupuolta palautetaan liiaksi pelkkään biologiaan. On löydettävä tasapainoisempi näkemys.

Jos mietimme rotua, jo sokeakin voi kepillään nähdä eroavaisuudet. Valkoinen ei ole musta eikä keltainen, silmätesti on keskimäärin helppo. Rotubiologia ei ole toki vain ihonväriä ja ruumiinrakannetta, vaan myös luonteenpiirteitä ja genetiikkaa. Varsinkin genetiikan määrittelyyn vaaditaan näköhavaintoa hienostuneempia välineitä. Joka tapauksessa olemme edelleen empiiristen havaintojen sektorilla, biologia on objektiivista. Rotu ei kuitenkaan typisty biologiaan ja astumme sosiaaliselle sektorille. Paljon riippuu nimittäin siitä, kenet yhteisö hyväksyy jäsenekseen. Kuka luetaan valkoiseksi, kuka omaan kansaan. Sikäli kuin erot ovat näkyviä, myös erottelu on jyrkempää. Mutta vereltään sekoittuneet voi yhteisö lukea omikseen helpommin, välittämättä perimän puhtaudesta. Lisäksi on rodulla vielä subjektiivinen tasonsa, eli mihin kukin yksilö identifioituu. Allekirjoittaneen kaltaiselle valkolaiselle se on itsestäänselvyys, mutta sekarotuiselle se voi olla vaikea paikka. Heidän on aina tehtävä valinta jollain tasolla, ja tuo valinta vaikuttaa myös ympäröivän yhteisön tuomioon. Afrikkalaisittain käyttäytyvä mulatti ei saa sympatiaa, mutta suomalaisittain käyttäytyvä voi saada. Kun joka tapauksessa kyseistä mulattia ei voida ulkomuotonsa vuoksi suomalaiseksi lukea, on hänellä paineita. Kuinka elää Suomessa kansalaisena, vaan kuitenkin ulkopuolisena. Moni valitsee tuossa paineessa vihollisidentiteetin.

Sukupuoli on myös helposti hahmotettavissa kolmeen ulottuvuuteensa. Biologia on suuri osanen ja silmätesti jälleen toimiva. Kuitenkin menevät erot myös ihon alle ja sieltä edelleen mikroskoopin havaittavaksi. Miehet eivät ole yhtään kuten naiset ja päinvastoin. Sukupuolet ovat psykofyysisesti niin radikaalin erilaisia, että voi vain ihmetellä sellaista satua kuin tasa-arvo. Se on niin trivialisoiva idea, että on jo loukkaava. Mutta toki emme voi tarkastella vain biologiaa, sillä sukupuolta määrittelee myös sosiaalisuus. Joka ainoa yhteiskunta kautta historian on nakittanut ja tulee nakittamaan kullekin taholle roolinsa. Se, mitä miehiltä ja naisilta odotetaan, määrittää heidän käyttäytymistään. Viimeisenä tulee sukupuolen subjektiivinen taso, eli millaiseksi kukin mies ja nainen identifioituu. Tämä taso ilmentää spektriä yksityiskohdissaan, eli kuinka joku mies käyttäytyy feminiinisemmin ja yksi nainen maskuliinisemmin. Kaikki tapahtuu luonnollisen vaihtelun puitteissa.

Kuten edellä tuli jo ilmi, modernin lännen tapa on lähestyä ilmiöitä yksiulotteisesti. Rotukysymyksessä biologia sivuutetaan tyystin ja kuka tahansa luetaan osaksi meikäläisiä, jos muukalainen niin vain kokee ja haluaa. Sukupuolikysymyksessä on menty vielä pidemmälle ja redusoitu koko asia itsemäärittelyksi. Kolmikenttä ei kuitenkaan toimi näin. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, eikä mikään yksittäinen osatekijä voi ylittää kokonaisuutta. Osatekijä voi kuitenkin olla rikki ja siten rikkoa kokonaisuuden. Esimerkiksi intersukupuoliset ovat biologisesti rikki, he ovat vammaisia. Se ei tarkoita, että he olisivat sukupuolettomia tai kolmatta sukupuolta. He ovat vain miehiä tai naisia, joilla on viallinen keho. Sosiaalisella tasolla tästä seuraa se ongelma, että heidät voi olla vaikea määrittää ulkopuolelta käsin. Siksi ainakin tällaisten poikkeustapausten kohdalla tulisi kuunnella myös heidän omaa käsitystään siitä, mitä he kokevat olevansa. Sitten toisaalta on transsukupuolisia, joilla psykologinen taso on rikki. Heillä on normaali miehen tai naisen keho, mutta viallisten aivojen vuoksi he kuvittelevat olevansa vastakkaista sukupuolta. Kuvioon on vaikea sovittaa rooliodotuksia. Ja rooleista puheen ollen, voivat myös ne olla rikki. Liian tiukat roolit voivat satuttaa ihmisiä, joita ei voida niihin sulloa, kuten ei pyöreää palikkaa voida sulloa neliskanttiseen reikään. Toisaalta taas liian heikot roolit sekoittavat ihmisiä, jolloin miehistä tulee naisten parodioita ja päinvastoin.

Sitä mitä yritän ilmaista, voisi kutsua kenties holistiseksi näkemykseksi. Rotu, sukupuoli tai kuten kuka tahansa yksilö, koostuu osatekijöistään. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa, eikä siis palautettavissa osatekijöihinsä. Valkoinen on valkoinen ja nainen on nainen. Yksikään osatekijä ei siis myöskään ylitä jakoa, eli musta ei muutu valkoiseksi passin leimasta eikä nainen mieheksi mielikuvituksensa voimasta. Erot ovat syviä ja ne ovat hyviä. Kenenkään ei tietenkään tarvitse ajatuksiani hyväksyä ja auliisti myönnän, että viime kädessä kaikki palautuu oletuksiin. Jos kerran Jumala loi meidät mieheksi ja naiseksi, oletan että tuo jako on syvällä maailmankaikkeuden kudoksessa. Myös kansat luotiin jo ammoisina aikoina, joten niilläkin on osansa näyteltävänä.

Adventin 1. sunnuntai

Joulunajan odotus alkaa tästä. Juuri tämä varsinaista huipennusta edeltävä odotus on itsessään hienoa, lapsena se oli suorastaan kihisevän jännittävää. Kristuksen syntymä oli käännekohta maailmanhistoriassa, ja myös sitä edelsi pitkä vartomisen aika. Ennustukset ja lupaukset lunastettiin, ja tämä tarina kerrataan jouluun valmistautumisessa. Adventus Domini, Herran tuleminen, kuten latinaksi lausuttiin. Alkaa ilon jakso.

Eugeniikkaa, dysgeniikkaa

Sarastuksessa ilmestyi juuri Mika Keräsen erinomainen kirjoitus ruotsalaisen vasemmiston historiasta maansa eugeniikkaohjelmassa. Samalla voimme lukea uutisista kiinalaisten kokeista vauvojen geenimanipulaatiossa. Edistys etenee, kuten se on aina edennyt; siis ei-mistään alkavana ja ei-mihinkään päättyvänä. Se on aaltoliikettä, joka saa hahmonsa vain kulloistenkin oikkujen mukaan. Siksikään ei ole yllättävää, että sen harjalla aina ratsastanut vasemmisto ei ole juurtunut mihkään, ei moraaliin taikka traditioon. Eilen sanotaan yhtä, tänään toista ja huomenna muuta.

Eugeniikkaa myydään meille edelleenkin, joskin hieman erilaisessa paketissa. Kokeet ihmisen perimällä ovat alkusoittoa kauhuille, Panrodan lippaasta karanneille kuten uutisessa arvaillaan. Juuri nyt tiedemaailma vastustaa, mutta tieteen historian tuntien ei vastalauseita loputtomiin kuunnella. Ei niitä kuunnella sen enempää kuin on kuunneltu abortin ja eutanasian kohdalla. Kun ei ole muuta moraalista dogmia kuin YK:n julkilausumat, on helppo kirjoittaa uudet tai hylätä ne kokonaan. Eutanasiaa suoritetaan jo masentuneille, milloin siis pakolla rikollisille ja muille hylkiöille? Ennen vanhaan  pantiin murhamies reilusti hirteen, nyt puhutaan kieroilmaisuin ja toimitaan myrkkyruiskein. Ehkä vielä keskustellaan geenimanipuloinnin etiikasta, milloin siis keskustellaan sen kaikenkattavasta pakottamisesta? Kun vauvojen jälkiabortointia on jo vakavissaan ehdotettu, odotan sen käytänön soveltamista. Länsi ei välttämättä ole edelläkävijänä kaikessa, vaan edellämainittu Kiina saattaa lyödä meidät laudalta. Heillä ei ole vähääkään niistä historiallisista pidäkkeistä, joita meillä vielä on.

Olen kirjoittanut eugeniikasta aiemminkin, eikä kantani siihen ole muuttunut. Ihmisten pariutuminen ja lastenhankinta eivät ole valtion murheita tai ei niiden ainakaan tulisi olla. Valtion ei pidä määritellä, kuka saa lisääntyä ja kuka ei. Vaikka esimerkiksi vammaisten lisääntyminen ei ole suotavaa, ei sitä kuitenkaan juuri tapahtune. Parinvalinta pitää huolen, että eteenpäin välittyy jokseenkin elinkelpoisia geenejä. Lisäksi eugeeniset toimenpiteet kohdistuisivat lopulta kehen tahansa ei-sopivaksi katsottuun, steriloinnit ja jopa abortit voitaisiin määrätä pakollisiksi. Kuka haluaisi asua valtakunnallisessa kennelissä? Jos syntyvyyteen voidaan mielestäni vaikuttaa, niin korkeintaan epäsuorin keinoin kuten rahallisin kannustimin. Nekään eivät kuitenkaan muuttaisi suurta kuvaa, jossa ratkaisevaa on kulttuurinen konteksti. Materiaalinen puute ei voi olla selitys, jos köyhässä Afrikassa lisäännytään kanien tavoin ja varakkaassa Suomessa harmaannutaan.

Tästä pääsemme aiheesta toiseen eli eugeniikan vastailmiöön, dysgeniikkaan. Kansanterveys on mitattava asia ja kansanperimän huonontuminen osa sitä. Mitä kaikkea on dysgeniikka? Sitä on, että lisääntymisiässä olevat naiset kouluttautuvat ja tekevät palkkatyötä lastenhankkimisen sijaan. Pimeässä Afrikassa naisten koulutus voi olla hyvä ehkäisyväline, mutta me emme sitä tarvitse. Dysgeniikkaa on hedelmöityshoitojen antaminen luonnostaan hedelmättömille, kyllä luonto tietää näissä asioissa paremmin. Dysgeniikkaa on, että älyllisesti rajoittuneista roduista ja sisäsiittoisista kansoista päästetään miehiä höyläämään naisiamme; Suomi suomalaisille. Dysgeniikkaa on, että miehet käyttävät aikaansa pornoon ja viihteeseen perheen perustamisen sijasta; olen osa ongelmaa. Dysgeniikkaa on, että miehet pariutuvat kaakkoisaasialaisten vinosilmien kanssa. Dysgeniikkaa on, että älykkyys on Lännessä laskussa. Geeniperimämme suorastaan mätänee.

Molemmat ilmiöt ovat ilman muuta vastustettavia, eugeniikka ja dysgeniikka. Emme kaipaa valtion ohjaamaa lisääntymistä ja mitä se tuo geenimanipulointeineen ja pakkokeinoineen. Mutta ei meidän tulisi mädäntyä paikoillemmekaan, Länsi elää aivan järkeä vailla. Älykkäämmät naiset eivät juuri lapsia hanki, kun taas päinvastainen on totta tyhmemmistä. Jos haluamme vastaisuudessakin yhteiskunnan, jossa on olemassa sisävessat ja vesijohdot, ei älykkyys voi liiaksi laskea. Mitä siis voimme tehdä? Alaluokkaisten lisääntymisen rajoittamista jo kerran yritettiin ja se oli eugeniikan virhe. Rahallisten kannustimien vaikutus on vain rajallinen. Vastaus piilee kulttuurissa ja sitäkin syvemmällä, uskonnossa. Ei ole sattumaa, että lapsilukujen lasku on edennyt käsi kädessä sekularisaation kanssa. Ateismi on tie sukupuuttoon, joten ensimmäinen askel kohti terveempiä lapsilukuja olisi kristinuskon renessanssi.

Vaan miten valkoisten ahkerampi lisääntyminen olisi sovitettavissa jo ennestään ylisuureen populaatioon maailmalla, jos se lainkaan on. Sitä pohdiskelen joskus toiste.

ETTÄKÖ KOKONAISTA SATA MARKKAA!!

Suomi Finland Perkele!

Tarkastettuani päivän pelitulokset, piti hieraista silmiäni: Patrik Laine ja viisi maalia. Vasta kolmas pelaaja, joka on kyseiseen temppuun kyennyt 2000-luvulla. Suomalaiset dominoivat tällä hetkellä tilastoja, kun Mikko Rantanen johtaa piste- ja syöttöpörssiä, Laine maalipörssiä ja Pekka Rinne maalivahtien torjuntatilastoja. Kyllä kendojanarien nyt kelpaa.

Historiallinen päivä suomalaiselle kiekkoilulle!

Päivän Noomit

Aatoksia pimeässä

Patty the Hatty

Lisää hattuja vaan, mä haluun toisen peräkkäisen hatun! On se kova.

Suomalainen pistepörssin johdossa ja myös Laineen maalikanuuna alkaa heräillä, johan kelpaa.

Islamisaatio alkaa kebabista

Näin on, mikäli on uskominen Slovakian kansallisneuvoston puhemistä Andrej Dankoa. Slovakialaisilla on selvästi itsesuojeluvaistoa:

Slovakia ei tunnusta islamia uskontona ja siellä asuu vain muutama tuhat muslimia. Islamia ei saa opettaa kouluissa eikä 5 000, lähinnä eurooppalaista maassa asuvaa muslimia, ole virallisesti tunnustettu. Heidän osuutensa on vain 0,1 % väestöstä.

Heille ei muun muassa sallita virallisia uskonnollisia johtajia, muslimiavioliittoja tai saada valtiolta rahallisia avustuksia, oikeuksia joita 18 muulla rekisteröidyllä uskonnolla on.

Kannatan omantunnonvapautta yksilötasolla, mutta valtakunnallisella tasolla uskonnonapaus ei toimi. Instituutionallisella tasolla olisi sitouduttava kristinuskoon, mikä merkitsisi ettei ainakaan valtion virkoihin otettaisi muita kuin kristittyjä. Yksityisiä rukoushuoneita muille uskonnoille voisi sallia, mutta penniäkään julkista rahaa ei tulisi niihin satsata. Minareettien kaltaisia vihollissymboleja ei sallittaisi sen enempää kuin burkia. Vierasuskonnoille on tehtävä selväksi kuka on Herra tässä maassa, ja että he todella ovat täällä vieraina; tataarit ovat hyviä sellaisia, mutta vieraita yhtä kaikki.

Oikeistolaisuuden ydin

Vanhaa, Ranskan vallankumouksen jälkeistä oikeistoa voisi kuvailla seuraavin sanoin:

God, king and country.

Itse asiassa kyseisen englanninkielisen fraasin voi jäljittää Tory-puolueeseen ja sen edelleen Englannin sisällissodan aikaisiin rojalisteihin. Joka tapauksessa perinteiselle oikeistolle kristinusko ja monarkia olivat keskeisessä roolissa, aivan erityisesti korostettiin juuri instituutioiden merkitystä. Nationalismi tuli kuvioon hieman myöhemmin. Koska kuninkaat ovat menneen talven lumia, on syytä miettiä mikä muodostaa oikeistolaisuuden ytimen tänä päivänä. Aika kuluu, mutta tietty punainen lanka kulkee sen kaiken lävitse. Löysin hiljattain tällaisen määritelmän:

Jumala, perhe ja kansa.

Huomauttaisin, että kukin asia tulee tärkeysjärjestyksessään. Aivan ensinnä on Jumala, mihin ei ole tullut muutosta kahdessa tuhannessa vuodessa. Valtakunnat nousevat ja tuhoutuvat, kansat elävät ja kuolevat mutta kristinusko säilyy. Oikeistoa ei ole ilman sitä, kaikki muu on feikkiä. Sekulaari fasismi tai pakanallinen kansallissosialismi eivät kanna pitkälle ja luhistuvat ilman kristillistä perustaa. Uskonnollisen reformin tulisi siis olla jokaisen oikeistoliikkeen ja myös -puolueen lähtökohtana, ilman sitä homma jää puolitiehen tai kokonaan alkamatta. Maailma on pimeä ja ainoa valo siellä on ylösnoussut Jeesus Kristus.

Perhe tulee seuraavana, tuo jokaisen valtakunnan peruskivi. Oli kyseessä ydinperhe taikka laajennettu perhe isovanhempineen ja sukulaisineen, ovat keskiössä mies ja vaimo lapsineen. Homot eivätkä muut pervertikot kuvioon kuulu, kuten eivät myöskään yksinhuoltajat taikka haaremit. Ei ole sattumaa, että niin marxistit, feministit kuin kapitalistit ottivat perheen hampaisiinsa. Kun tähän perustaan kerran kajotaan, alkaa kaikki muukin horjua. Vuosikymmeniä, kenties jo vuosisadan on sitä nakerrettu ja tulokset alkavat näkyä. Mitään oikeistoa ei ole, ellei se puolusta ja vaali perheitä.

Viimeisenä tulee kansa, tuo suku- ja heimorajat ylittävä kokonaisuus. Ilman kansaa ei ole valtakuntaa, vain paikallisia klaaneja. Kansa on traditionsa, kielensä ja verenperintönsä. Poista yksikin ja menetät kansan. Suomalaisia ei ole ilman historian myötä kertyneitä tapojaan eikä kieltään. Sitä ei ole myöskään ilman perimäänsä, sekoittuneena lakkaisimme olemasta. Suomalaiset eivät ole rotu, mutta osa valkoista rotua. Yksikään kafferi, arabi, manne taikka aasialainen ei ole suomalainen. Kaikki valkoiset eivät ole suomalaisia, mutta kaikki suomalaiset ovat valkoisia.

Toinen tapa hahmotella tämä kolminaisuus olisi seuraava:

Jumala, veri ja maa.

Kyseessä olisi muunnelma natsi-Saksassa tunnetuksi tulleesta Blut und Boden -filosofiasta. Jumala tulisi edelleen ensin, mikä ankkuroisi ideat kristinuskoon. Veren osuus korostaa kansaa ja samalla myös perhettä yhteisen perimän jakavana kokonaisuutena. Ainutlaatuisena elementtinä tulee itse maan osuus. Uskon, ettei pohjoinen maa jalkojemme alla ole aivan merkityksetön. Kalliomme, järvemme ja maisemamme ovat osa henkistä perintöämme ja ajatteluamme. Meillä suomalaisilla on mystinen yhteys maahan, jota ulkomaalaisella saatikka eksoottisella sellaisella ei voisi olla. Sen enempää kuin olisin Afrikassa omalla maaperälläni, ei musta ole kotonaan täällä.

Jumala, perhe ja kansa on kuitenkin se paras vaihtoehdoista. Se tuo esiin oleellisimman ja oikeassa järjestyksessä. Vanhankantainen koti, uskonto ja isänmaa ei ole sekään huono. Aikanaan ihmisille oli toisaalta itsestäänselvää, mitä kukin kohta tarkoitti. Siksi on selkeämpää sanoa uskonnon sijasta Jumala, kodin sijasta perhe ja isänmaan sijasta kansa. Näin ei jätetä tulkinnanvaraa, emmehän puhu mistä tahansa uskonnosta taikka millaisesta kodista tahansa. On oltava suora puheessaan ja pelattava kortit avoimesti. Kompromisseja viholliselle ei tehdä, mutta sanomaa ei pehmennetä myöskään maltillisten vuoksi. Äärivoimat vievät muutosta eteenpäin ja keskusta seuraa mukana.

...

Off-Topic: katsoin männä iltana 80-lukulaisen kauhuelokuvan The Blob. Se ei ollut hassumpi, joskaan ei kummoinenkaan. Lopputekstien aikana soinut rokkibiisi oli kuitenkin erinomainen. Aivan tuntemattoman ruotsalaisbändin power-metallia henkivä kappale herättää tunnetta seikkailusta, mitä aina kaipaan.

Kerro, älä näytä

Hyvät ohjeet voivat muuttua ajattelun korvaaviksi iskulauseiksi, pelkiksi kliseiksi. Näin on myös taiteessa, jossa "Näytä, älä kerro" -ohjeesta on tullut laiska mantra. Se voi olla hyvä ohje ja vaatii tekijältään hieman mielikuvitusta. Esimerkiksi henkilön tunnetila voidaan välittää dialogin tai toiminnan kautta implisiittisesti ilman, että se eksplisiittisesti sanotaan:

"Hän paiskasi oven takanaan, turhautuneena ja vihaisena."

Tai

"Hammasta purren, hän paiskasi oven takanaan."

Mutta jos on yksi genre, joka uhmaa tätä sääntöä, niin kauhu. Se suorastaan vaatii, että emme näytä. Ja jos näytämme, niin mahdollisimman vähän. On tehokkaampaa kertoa, että oven takana on jotain kuin näyttää mitä siellä on. Jos näkisimme pelon lähteen, se ei välttämättä olisi niin pelottavaa. Hyvänä esimerkkinä seuraava kohtaus elokuvasta The Conjuring:

Katsojina emme näe yhtään mitään. Kuitenkin kylmetyn pelosta ja mielikuvitukseni lähtee ylikierroksille. Mitä hän näkee, mitä on oven takana? Tunnelma tihentyy ja laukeaa oven paiskautuessa itsestään kiinni. Hyvä kauhu ei välttämättä tarvitse kummoisia erikoistehosteita.

Samaisesta elokuvasta ja sen jatko-osasta, Conjuring 2, voin nostaa toisenkin esimerkin: ensimmäisessä osassa meedio ja näkyjen näkijä Lorraine Warren on menneisyydessään osallistunut riivaukseen, jossa koki niin kauhistuttavan vision, että sulkeutui kahdeksi viikoksi huoneeseensa. Emme tiedä, mitä hän näki ja mielikuvituksemme laukkaa jälleen. Mikä voi olla niin kauheaa lamaannuttaakseen hänet niin pitkäksi aikaa? Asia jää mysteeriksi ja hyvä niin. Kuitenkin jatko-osassa meille esitellään tuo visio. Vaikka onkin inhottava, ei se silti ole sietämättömän kauhistuttava. Mysteeri on poissa ja sääntöä rikottu. Oli tehokkaampaa, kun meille kerrottiin että hän näki jotain helvetillistä, kuin se että meille yritettiin näyttää sitä.

Viimeisenä nostan esiin Poltergeistin, jälleen. Kun perhe istuutuu lattialle kuntelemaan meedion monologia, seuraa aivan verratonta elokuvataikaa. Taaskaan emme pääse katsomaan verhojen taakse, mutta musiikki ja sanat ohjaavat mielikuvitustamme. Nainen kertoo kuoleman jälkeisestä välitilasta ja pienestä tytöstä, joka on siellä loukussa ja jonka elämänvalo loistaa. Kun sitten kuulemme, kuka onkaan hänen seurassaan siellä, niskakarvat nousevat pystyyn. Vain kerronnan ja hyvän näyttelyn keinoin meidät saadaan tuntemaan kauhua.

Kenties unohtuu joskus, että puhumme sentään tarinankerronnasta. Emme voi vain näyttää kaikkea ja etenkin fantastisen alueelle siirryttäessä tulee käyttää harkintaa. Kuvittelukykymme on rajallinen ja siksi voi olla tehokkaampaa välittää impressio jostain ihmeellisestä tai kauheasta, kuin yrittää luoda tarkka kuva sellaisesta. Tuntematon ei aukene aisteillemme ja sen väkinäinen visualisointi huonoimmillaan vain vesittää mysteerin.

Kauhun ambivalenssi

Totesimme jo, ettei elämää ole ilman vastakohtiaan. Jos voimme rakastaa, voimme vihata ja jos voimme ihastua, voimme kauhistua. Tunteet syntyvät merkityksistä, suuret tunteet merkitystihentymistä. Kun alamme nähdä merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole, tulemme vainoharhaisiksi. Mielemme käy ylikierroksilla, emmekä erota oleellisuuksia trivialiteeteista. Arkielämässä tämä olisi tuhoisaa, mutta kauhu edellyttää sitä. Kun on jo kertaalleen tajuttu, etteivät havaitsemamme maailman lait päde sellaisenaan, kaikki on mahdollista. Aivan kaikki merkitsee.

Edellä sanomani on omaa teesiäni ja voi väittää, että myös päinvastainen on totta. Nihilismillä on kaikesta huolimatta pitkä perinteensä kauhugenressä. H.P. Lovecraft oli mielikuvituksen jättiläinen ja mestarillinen kertoja, mutta myös kivenkova materialisti. Hänelle ei ollut maailmassa syvempiä merkityksiä, pikemmin niin että arkimaailma oli siedettävä illuusio tutkimattomissa ulottuvuuksissa väijyvien olioiden edessä. Illuusion verhoon ei sopinut koskea tai sen taakse katsoa. Mieheksi, joka ei kuitenkaan olettanut näkymättömälle sen enempää merkityksiä kuin näkyvälle, hän oli hämmentävän peloissaan. Eikö aito nihilisti olisi välinpitämätön? Jos maapallo on yksi kivi äärettömässä pimeydessä, ei illuusioilla tai niiden poissaololla ole merkitystä. Universumi ihmisillä tai ilman, kukaan ei välitä. Lovecraft kuitenkin vapisi, kuten luomansa hahmonsakin. Kenties hän ei todella voinut sisäistää nihilismiä vaan sortui johonkin näkökulmastaan aivan lapselliseen, toivoon. Timo Hännikäinen kirjoittaa Medusan Kasvoissa:

...Toivo hiipii aina takaisin, ja vaikka toivottomuus olisi totuus, ihminen ei kestä sitä kuin hetkittäin ja pieninä annoksina.[...]Lainaan toista Lovecraftin kuuluisaa novellinaloitusta, tällä kertaa "Cthulhun kutsusta": "Armollisin asia maailmassa on luultavasti ihmismielen kyvyttömyys käsittää kaikkea sisältämäänsä. Elämme tietämättömyyden saarella keskellä äärettömyyden mustia meriä, eikä meitä ole tarkoitettu matkustamaan kauas."

Tietämättömyys voi olla autuasta vain, jos tieto todella merkitsee. Tietämättömyys on houkan toivoa, mutta toivoa yhtä kaikki; kaikki on hyvin, jos. Kenties maailma ei ollut hänelle niin tyhjä, mutta silti jumalattomassa tilassaan tuhoon tuomittu. Kauhua ei ole vain tietoisuus pahasta, vaan myös epämukava tunne että se saattaa olla voitolla. Niin taikka näin, ei Lovecraftin sisäinen kokemus aukene jäännöksettömästi. Hän oli pelokas mies, mutta mekanistinen maailmankuva implikoi masentuneisuutta. Kuitenkaan hän ei vaikuttanut välinpitämättömältä, vaan kiinostuneelta. Olisiko hän todella kirjoittanut monia tarinoitaan, jos ei olisi ollut niistä aidosti innoissaan.

Kauhussa on jotain, joka pakenee määrittelyjä. Se lienee vain sopivaa genressä, joka usein käsittelee tuntemattoman pelkoa. Miksi kauhuelokuvan katsominen tai hyytävän tarinan kuuleminen on niin viihdyttävää, suorastaan sähäkkää? Istahdan ruudun ääreen pimeän laskeuduttua ja värisen pelosta, mutta hykertelen tyytyväisyydestä. Tunteessa on jotain samaa, kuin katsellessa lähestyvää ukkosta. Vaara on vasta matkan päässä, mutta edeltävä jännitys saa elämän sykkimään suonissa tavallista lujempaa. Jos myrskyn alta ei ehdi ajoissa pois, sekoittuu jännitykseen aitoa pelkoa. Kauhuviihteessä tätä siirtymää ei kuitenkaan synny, ainakaan toistaiseksi en ole tietoinen ruudun takaa hyökkäävistä kaamioista (mikä sinänsä on yksi metatason tehokeino).

Kauhu pelaa tunteillamme, ei vain herättämällä niistä äärimmäisimpiä vaan myös sekoittamalla niitä. Usea elokuva näyttää meille mielettömiä näkyjä, jotka ovat samanaikaisesti vangitsevia. Esimerkiksi Poltergeistin kohtauksessa, jossa aaveet lipuvat portaikossa, on yhtäältä hiuksianostattavan uhan tuntu ja toisaalta eteerisen kaunis tunnelma. Liian moni nykyteos ei edes yritä samaa, vaan tuottaa yksiäänisen ja geneerisen "pelottavaa" kuvastoa. Parhaimmat onnistuvat tuottamaan myös riitasointuja, jotka värähtelevät itse kunkin sisällä pitkään. Taiteilija H.R. Giger oli mestari tällaisessa kuvastossa. Hänen visionsa ovat kauheita ja rumia, eikä niitä haluaisi katsoa. Jokin kuitenkin vetää katseen niihin, kerta toisensa jälkeen.

Katso, älä katso. Pakene, taistele. Eri suuntiin vetävät tunteet sahaavat meissä. Emme haluaisi katsoa mielenterveytemme säilyttämiseksi, mutta uteliaisuus vie voiton. Parasta olisi häipyä paikalta, mutta kohotamme kätemme ja kosketamme. Pimeys työntää ja vetää meitä, kuin me emme osaisi päättää. Tai kuin pimeys ei osaisi päättää, kuka meitä sinne oikeastaan kutsuu? Onko kyseessä jonkinlainen defenssi, jossa ennaltaehkäisemme hitaan luisun hulluuteen yhdellä hypyllä. Kuten on helpompaa sukeltaa kylmään veteen kuin hiljaa sinne laskeutua, annamme varjoille omaehtoisesti myöten. Kenties taustalla väijyy fatalismi, jossa olemme jo hävinneet taistelun. Miksi siis pitkittää piinaa? Timo Hännikäinen, Medusan Kasvot:

Ainoa keino päästä kauhusta on siis syleillä sitä ja astua ihmisyyden tuolle puolen, antautua oudolle metamorfoosille. Kuten muodonmuutoksen, Lovecraft esittää usein myös hulluksi tulemisen jonkinlaisena lopullisena vapautumisena piinasta.

Mieleeni tulee häiritsevä uni, jonka näin hiljattain: etsimme ystävien kesken poispääsyä maanalaisista tunneleista. Tulemme hylätylle metroasemalle ja mietimme suuntaa. Katson yhteen tunneleista ja tajuan näkeväni itsemme. Olemme juuttuneet aika-avaruuden noidankehään ja samassa näen myös tahon kaiken takana, kenobiittiä muistuttavan groteskin puoli-ihmisen. Hän hymyilee, kun kohtalomme valkenee. Muutumme nekroottiseksi, epäkuolleeksi lihaksi. Kävelen ystävieni luokse ja nousemme eteemme ilmestyneelle alttarille, jossa kaksi kasvoistaan yhteensulautunutta ihmistä katselevat toivottomina. Vailla omaa tahtoa, muristen ja pysähtyneet sydämet täynnä kauhua ryhdymme syömään heitä. Herään kylmissäni ja ahdistuneena, uni näkyineen häiritsee vieläkin. Niinkö on, että kuljemme marionetteina kohti tuomiota ja parasta olisi hyväksyä tuo tuomio heti paikalla?

Koska en tahdo päättää tekstiä toivottomaan nuottiin, tuon esiin vielä viimeisen seikan, uhman. Joskus kauhutarinoiden henkilöt eivät pakene taikka alistu kohtaloonsa. He kääntyvät taistelemaan, ja riippumatta siitä voittavatko vai eivät. He eivät syleile hulluutta vaan lyövät sitä takaisin. Useimmiten he kohtaavat perikatonsa, mutta sentään tekevät sen saappaat jalassa. Tämä on toistuva teema myös unissani. Usein käännyn kauhua vastaan tavalla tai toisella. Joskus se tuhoaa minut kaikesta huolimatta, joskus se paljastuu vastarinnan myötä voimattomaksi, surkeaksi illuusioksi. Yksi varhaisimpia uniani on juuri sellainen: nousen portaita ylös ja aistin, että jotain pahaa on takanani huoneessa. Syöksyn suoraan kauhua päin ja huudan, mutta paljastuukin että huoneessa ovat vain veljeni.

Pimeys ei voita, vaan on lopulta harhaa. Sen voima on rajallista, rajallisempaa kuin silmiimme näyttää. Avaruus on suuri ja tähdet pieniä sen kylmässä kylvyssä. Mutta kenties valo on sittenkin voitolla:

There, peeping among the cloud-wrack above a dark tor high up in the mountains, Sam saw a white star twinkle for a while. The beauty of it smote his heart, as he looked up out of the forsaken land, and hope returned to him. For like a shaft, clear and cold, the thought pierced him that in the end the Shadow was only a small and passing thing: there was light and high beauty for ever beyond its reach.
             
            -J.R.R. Tolkien: Return of the King

Kauhu ja kauneus

Ihmetys kauneuden äärellä peilaa kauhua pimeyden äärellä. Ymmärrämme asiat vastakohtien kautta, mikä tahansa affirmaatio sisältää negaationsa. Filosofit ja teologit väittelevät sitten, mitä tämä ajatus pitää sisällään. Onko pahuus itsenäinen tekijänsä, kuten antimateria on suhteessa materiaan. Vai onko se vain hyvyyden poissaoloa, kuten pimeys on valon poissaoloa. Manikealainen uskoisi ensin mainittuun, kristitty yleensä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Oleellisinta on kuitenkin, että pahuus tavalla tai toisella mitätöi kaiken sen minkä voimme määritellä hyväksi.

Kauhun kääntöpuoli on, että tunnustaessaan pahuuden se affirmoi toivon. Kun metsänuotiolla katsomme pimeään ja pelkäämme, me samalla istumme turvassa valon piirissä. Mikä tahansa uhka varjoissa saattaakin vaania, se ei ainakaan vielä ole saanut meitä. Kauhu on ymmärrystä siitä, että elämässä on jotain menetettävää; minuus, henki tai jotain enemmän - sielu. Ja menetettävää voi olla vain, jos elämä on merkityksellistä. Sillä hetkellä, kun maailmaa katsoo masentuneen ihmisen vääristyneen linssin lävitse, merkitykset katoavat. Masentunut on patologinen nihilisti, jolle maailma on tyhjä kulissi. Ei iloa, ei kauhua, hänelle kaikki on yhdentekevää. Pimeys ja valo, kaikki on itse asiassa yhtä ja samaa. Hävittävää ei ole. Siispä tosi kauhu ei voi koskaan operoida tältä pohjalta. Tosi kauhu affirmoi elämän, kuten Jeesuksen ristikuolema vahvistaa ylösnousemuksen. Mitä mustempi on varjo, sitä kirkaampi on valo. Ei pelon alhoja ilman ilon kukkuloita.

Kauhugenre vaikuttaa minuun kahdella tavalla, riippuen ottaako se nihilistisen vai fantastisen lähestymistavan. Esimerkiksi David Cronenbergin elokuvat lasken ensin mainittuun kategoriaan, niiden vaikutus on poikkeuksetta lannistava. Tunnen tyhjentyneeni enegiasta ja elämänhalusta yhdenkään nähtyäni. Vaikutelmaa alleviivaa Cronenbergin insinöörimäinen ohjaustyyli, jossa hahmot ovat ideoille alisteisia sätkynukkeja. Hänen maailmansa on loputtomassa kouristuksessa sykkivä lihan spiraali, joka jatkuu ja jatkuu loputtomien mutaatioiden sarjana. Visio on voimakkaan ahdistava, mutta on lopulta tympeä ja kiinnostavaa kuin kompostin biokemia. Sen sijaan fantastinen kauhuelokuva, kuten The Conjuring sähköistää ja energisoi. Elokuva kauhistuttaa ja jäädyttää ytimiäni myöten, mutta lisää elämänhaluani. Kyse on mitä toiveikkaimmasta tarinasta, joka toteuttaa G.K. Chestertonin viisauden:

Fairy tales do not tell children the dragons exist. Children already know that dragons exist. Fairy tales tell children the dragons can be killed.

Kyseessä ei ole toki lastenelokuva, mutta maksiimi on universaali. Etenkin lännessä, jonka asukit eivät enenevissä määrin usko asiaan nimeltä objektiivinen todellisuus, varsinkin aikuiset tarvitsevat muistutuksia asioiden todellisesta luonteesta. Heitä ei tule muistuttaa ainoastaan, että lohikäärme on surmattavissa vaan että sellainen on ylipäätänsä olemassa. Paholaisen ovelin temppu kun on ollut saada ihmiset uskomaan, ettei häntä olekaan. The Conjuring kuuluu kauhugenren parhaimmistoon, sillä se kertoo tuosta pahuudesta ja sen kukistamisesta. Hahmoista välittää ja heille toivoo hyvää, mikä on myös yksi edellytys vaikuttavalle kauhulle; paskiaisten kohtalo ei juurikaan liikuta. Moraliteetin voi sitä tietä luoda, mutta ei väkevää pelkoa.

Kiintoisa vastaesimerkki on uutuuselokuva Hereditary. Se on aidosti kauhistuttavimpia ja ahdistavimpia genreteoksia aikoihin. Niin päällekäyvää ja armotonta pahoinpitelyä en hetkeen muista, sillä pari viikkoakin sen jälkeen minulla oli vaikeuksia nukkua. En päässyt pimeän tultua siitä pahanenteisestä epävarmuudesta, ettei jokin hyökkäisi kimppuuni. Yliluonnollisen pelko on pirullisinta, sillä sitä ei pääse karkuun. En pelkää yksin ollessani, että alienit hyökkäisivät. Haamut ja demonit taasen eivät tunnusta mitään fyysisiä rajoja, isku voi tulla mistä vain ja milloin vain. Elokuvan tarina oli kuitenkin niin yksiäänisen synkkä ja pahansuopa, että se oli lähellä luhistua kasaan. Siitä puuttui inhimillinen lämpö, sen kuvaus perheestä oli painajainen. Tämä on useimmiten ongelma, sillä tarinat tarvitsevat kontrasteja toimiakseen. Jotenkin se silti piti otteessaan ilman turtumista. Hereditary nimittäin lähtee siitä tärkeimmästä oletuksesta, että tapahtumat ovat todella yliluonnollisia eivätkä vain hahmojen päässä. Juonessa on psykologinen ulottuvuutensa, mutta se ei kumoa yliluonnollista vaan täydentää sitä.

En kuitenkaan kykene lukemaan Hereditarya suosikkieni joukkoon, huolimatta sen tehokkuudesta. Parhaina pitämäni kummitteluelokuvat tasapainottavat kauheuksia kauneudella, pimeitä hetkiä valontuikahduksilla. Lisäksi ne lyövät kättä sukulaisgenrensä fantasian kanssa siinä, että ne sisältävät onnellisen lopun. Tarkoitan tässä fantasiaa sen tolkienilaisessa mielessä, kuten maestro itse määritteli:

The consolation of fairy-stories, the joy of the happy ending: or more correctly of the good catastrophe, the sudden joyous “turn” (for there is no true end to any fairy-tale): this joy, which is one of the things which fairy-stories can produce supremely well, is not essentially 'escapist', nor 'fugitive'. In its fairy-tale—or otherworld—setting, it is a sudden and miraculous grace: never to be counted on to recur. It does not deny the existence of dyscatastrophe, of sorrow and failure: the possibility of these is necessary to the joy of deliverance; it denies (in the face of much evidence, if you will) universal final defeat and in so far is evangelium, giving a fleeting glimpse of Joy, Joy beyond the walls of the world, poignant as grief.

Toistan: tosi kauhu tunnustaa pahan ja sitä myöten aina hyvän olemassaolon. Fantasia näyttää ihmeitä, joita emme ole ajatelleet. Kauhu näyttää painajaisia, joita emme ole uneksineet. Kumpikin saa arvostamaan olevaista; fantasia näyttämällä mitä voisi olla, ja kauhu näyttämällä mitä ei pitäisi olla.

Laine!

Joo, vittu matsi kotimaassa ja hattutemppu suomalaisyleisön edessä. Kyllä on vittu huikee äijä. Kattelin samalla Barkovin pelaamista, niin on siinäkin pelimies. Aivan korvaamaton pelaaja Floridalle, keräsi syöttöpisteen vaikka kärsivätkin joukkueena tappion.

Laine! Laine! Laine!

Mitä kauhu on, osa II

Edellisessä osassa määrittelin karkean hierarkian kauhun eri asteille. Nousimme primitiivisimmän kuolemanpelon ja muodonmuutoksen kauhun kautta korkeimmalle portaalle, yliluonnolliseen. Mikä siitä tarkalleen ottaen tekee niin pelottavaa? Kirjoitin merkityskerrostumista ja kuinka asiat eivät tapahdu sattumalta. Yritän seuraavassa avata ajatuksiani enemmän ja kuvailla omia kokemuksiani kauhun äärellä.

Olen luontaisesti pelokas ja säikky ihminen, siis oivallista yleisöä kauhutarinoille. Olen hieman basillikammoinen, vihaan likaa ja saastaisuutta. Veri saa minut voimaan pahoin, eikä ymmärykseeni mahdu miten kukaan voi tutkia anatomiaa. Siispä sisälmyksillä mässäilevä slasher-viihde aiheuttaa vahvaa kuvotusta ja inhoa. David Cronenbergin ruumiskauhuelokuvat saavat minut vainoharhaiseksi oman kehoni suhteen, pelkäänhän potentiaalisia sairauksiakin. Loiset aiheuttavat ahdistusta ja biologinen muodonmuutos uhkaa minuuttani. Pahempaa kuin kuolema olisi sulautua sykkivään lihamattoon, tietoisena vaan ei tahdonalaisena. Elää osana suurempaa kudosta vailla poispääsyä.

On kuitenkin yksi pelko ylitse muiden. Se on pimeän pelko, siis näkymättömän ja yliluonnollisen pelko. Sarjamurhaajat, villiintyneet mutaatiot ja hirviöt herättävät kauhua, mutta niiden valta on rajallista. Ne voivat piinata ja kiduttaa minua, pitkittää olemassaoloani. Mutta ne voivat tappaa vain kerran. Tuonpuoleisen oliot pääsevät sen sijaan käsiksi siihen, mikä on minussa ikuista: sieluuni. Ne eivät ainoastaan voi satuttaa minua, vaan tehdä sitä ikuisesti. Ne voivat saada minut ansaan, josta kuolemakaan ei vapauta. Helvetti on kauhuista suurin, sanojen tuolla puolen. Pahin mitä voimme kuvitella tulee siellä toteen, ja enemmän. Lovecraftin välinpitämätöntä universumia pelottavampi on se, joka on erityisen kiinnostunut meistä ihmisistä. Demonit eivät ainoastaan piittaa, olemme heidän katseittensa polttopisteessä.

Maailma oli lapsuusaikaan ja sen jälkeenkin maaginen paikka. Luonto kaikkinensa oli elävä kokonaisuus niin maallisessa kuin henkisessä mielessä. Olemassaolo säkenöi merkityksistä, joissa kauttaaltani uin. En tarvinnut pakoa fantasiaan, elämä oli fantasiaa. Esimerkiksi luontopolulla kyltteihin kirjoitetut tarinat menninkäisistä olivat minulle täyttä totta, uskoin pirunpeltojen olevan peikkojen käsityötä. Olevaisella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Pimeässä vaanivat kummitukset. Niin kauas kuin muistini kantaa, olen pelännyt yliluonnollista. Vanhempieni vakuutteluista sisäistin, ettei mörköjä ole todella olemassa. Että kamalat elokuvat ovat vain satua. On kuitenkin yksi asia tietää asia järjen tasolla ja toinen asia ymmärtää se tunteen tasolla. Pelko ei kadonnut mihinkään. Kotimme sauna oli yöaikaan pimeyden sydän, kylpyhuone vaaravyöhykettä. Vanhetessa ja ateistivuosinakin pelot olivat samoja, rationaalis-materialistinen maailmankuvakaan ei tarjonnut pakotietä. Itse asiassa jumalattomana lukiopoikana koin ensimmäisen ja ainoan kerran puhdasta, alastonta kauhua; olin unessa, johon musta ja varjomainen olio tunkeutui. Sillä oli ihmisen muodot, mutta olemus pelkkää pimeyttä.

Makasin sängyssäni, olio kumartui puoleeni ja tarttui käsiini. Se tahtoi viedä minut pois. Huusin syvimmän kauhun alhosta ja heräsin, kun valot syttyivät. Koko perhe äimisteli ympärilläni, huutoni oli ollut niin kova. Kesti hetken ennen kuin palasin todellisuuteen. Rauhoituttuani muut menivät takaisin nukkumaan, jäin sänkyyn ytimiäni myöten jäässä. En ole koskaan kokenut aivan vastaavaa kylmyyttä. Minua oli koskettanut jokin pahuus, ja tuo kosketus oli lamaannuttanut minut. Entä jos en olisikaan huutanut? Tänä päivänä pidän mahdollisena, että koin jotain aidosti yliluonnollista. Maailmassa on muutakin kuin mitä näemme, eikä se kaikki ole hyväntahtoista. Suurimman osan aikaa nämä olennot kolkuttelevat korkeintaan tajuntamme laitamilla, mutta joinain harvoina hetkinä voimme kenties aistia ne sellaisina kuin ovat. Kerran aistin siis minäkin, ehkä varoituksena. Jos on jokin asia, josta kristinusko ei jätä epäselvyyttä, niin pahuuden olemassaolo. Pahuus ei ole metafora, ei suhteellinen käsite. Se on aineellista, tietoista ja motivoitunutta. Mikä sitä motivoi, se jää inhimillisen ymmärryksen ulkopuolelle.

Kuvaamani kylmyys ja jäätymisen tunne on avain yliluonnollisen kauhun ymmärtämisessä. Ruumiskauhu ja hirviöt herättävät ahdistusta ja inhoa, mutta halvaannuttavan jäätymisentunteen tuottaa vain jokin totisesti tuonpuoleinen. Se on kauhua, joka ylettyy sieluun asti. Se on näkymättömän ja tuntemattoman pelkoa, mutta sitäkin enemmän; aavistus siitä, että näkymättömän takana on jotain pahantahtoista. Se näkee juuri sinut, katsoo juuri sinua ja tahtoo juuri sinut. Se tahtoo viedä sinut "pois". Tämä on se, jonka muistan painajaisestani. Olio tahtoi viedä minut "pois". En tiedä minne, mutta ei vain pois sängystäni tai pois talostamme vaan jonnekin paljon pahempaan paikkaan. Tosi kauhu ei ole mekaanista, ei kaaoottista. Se on intentionaalista. Se on sitä, ettemme näe pelon lähdettä mutta tunnemme sen läsnäolon. Tiedämme, että jokin on lukinnut katseensa meihin.

Edes legioona Jasoneita ei ole niin pelottava kuin tämä yksinkerainen kohtaus Poltergeist-elokuvasta:

Kaikki tapahtuu päivänvalossa, mutta en koskaan unohda sitä kylmää, hiuksianostattavaa tunnetta. Tässä kauhu itse asiassa leikkaa sukulaisgenrensä, fantasian kanssa. Viimeksi mainitulle keskeinen piirre on ihmeen tuntu, sense of wonder. Henkilöt kohtaavat jotain odottamatonta ja järkensä ylittävää, he voivat vain mykistyä ihmeen edessä. Käänteisesti kauhussa kohdataan jotain yhtä odottamatonta ja selittämätöntä, mutta negatiivisessa mielessä. Jälleen hahmot voivat vain mykistyä ja katsella. Voisi kenties puhua perikadon tunnusta, sense of dread. Kyseisessä kohtauksessa on tosin ambivalenssia, sillä pelottavuudestaan huolimatta emme ole vielä aivan varmoja tapahtuneen luonteesta. Kylmyys hiipii rintaan, mutta olemme myös ihmeissämme.

Voimme yrittää selittää tätä kaikkea. Evoluutiopsykologit eittämättä katsovat, että kyse on vain itsesuojeluvaistosta. Että muinaisaikojen pusikoissa ja pimeässä vaanineet pedot herättivät meissä tunteen, jonka nyt sublimoimme yliluonnolliseen. En niele moista lainkaan. Todellisuudessa on haava. Maailmassamme on jotain perustavalla tavalla rikkinäistä, mikä vaivaa meitä. Siihen mitä näemme, vuotaa ja sekoittuu näkymätöntä. Hienoimmatkin filosofiamme murtuvat selittämättömän edessä. Lovecraft oli aivan oikeassa, tiedemiehet eivät tulisi löytämään haluamaansa. Tuonpuoleinen pakenee heiltä, niin hyvässä kuin pahassa. Ei ole mitään niin latistavaa kuin kauhutarina, jonka mysteeri paljastuu lopussa hulluudeksi ja kuvitelmaksi. Kuin kauan odotettu joululahjapaketti, joka onkin tyhjä. Maailma ilman yliluonnollista on kulissi vailla syvyysulottuvuutta. Niin taivaallinen valo kuin helvetin pimeys ovat tutkimaton osa elämäämme. Omin voimin emme lopulta käsitä kumpaakaan ja vain Kristuksen armo vapauttaa meidät jälkimmäisestä ja tuo meidät osallisiksi ensimmäisestä.

Mitä kauhu on, osa I

Tämä teksti ei ole kirja-arvostelu, mutta kirjan innoittama. Luin juuri Timo Hännikäisen Medusan Kasvot, erinomaisen esseekokoelman kauhugenrestä. Pääasiassa kirjallisuuden ja elokuvien kautta Hännikäinen luotaa siinä olevaisen yöpuolta, niin tuttuja ajatuksia mukaillen kuin myös oivalluksia herättäen. Suosittelen tutustumaan, teos on lainattavissa kirjastoista sekä ostettavissa Kiukaan verkkokaupasta.

...

Wikisanakirjasta:

Suuri pelon tunne, varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa siihen liittyy tuntemuksia jonkin asian tai tilanteen hirveydestä tai karmeudesta.

Emme siis puhu vain pelosta vaan aivan erityisestä pelosta. Olemme huolissamme ja ahdistuneita toimeentulostamme, pelkäämme väkivaltaisia ihmisiä ja villieläimiä. Kauhu kuitenkin hiipii sisimpäämme, kun jokin on perustavalla tavalla väärin. Medusan Kasvoissa todetaan osuvasti: aistimme tai vaistoamme jotain, jota ei pitäisi olla. Murhamies on pelottava, murhamies ilman kasvoja on kauhistuttava. Kohtaamme jotain, joka ei uhkaa vain turvallisuuttamme vaan käsitystämme maailman järjestyksestä. Murhamiestä voimme päästä karkuun, vaan näkykuvaa kasvottomista kasvoista emme koskaan.

Kauhu on voimakas tunne, jota aivan puhtaana vain harva kokee. Itse olen vain kerran, mutta siitä lisää myöhemmin. Kauhu on nimittäin monikerroksinen tunne, mikä heijastuu sitä ilmaisevaan taiteeseen ja viihteeseen. Voi puhua hierarkiasta, jossa ruumiillisesta tasosta siirrytään korkeammalle ja lopulta sieluun asti. Portaiden alimmalta askeleelta löytyvät sarjamurhaajat ja psykologinen jännitys. On kyseenalaista, onko viimeksimainittu aina edes todellista kauhua. Kuitenkin esimerkiksi ranskalainen draama L'Adversaire on yksi ahdistavimpia elokuvia mitä tiedän; kaksoiselämää viettävä perheenisä uppoaa niin syvälle valheisiinsa, että arki muuttuu painajaiseksi. Kun vuosia sitten olin hieman samanlaisessa tilanteessa valehdellessani läheisilleni opinnoistani, elokuva osui ja upposi. Tarina osaltaan inspiroi hylkäämään epätotuudet ja ymmärtämään, kuinka totuus tekee elämästä helpompaa.

Sarjamurhaajat kutittelevat kuolemanpelkoamme. Samalla heidän vääristynyt psykologiansa tekee heistä hirviöitä, joihin ei voi samaistua. Ainoa keino ymmärtää heitä olisi toistaa heidän rikoksiaan, muuttua siis yhtä kieroituneeksi ja pahaksi. He uhkaavat henkeämme ja ovat meille vieraita. Pitkälti samalla logiikalla toimivat kirjaimelliset hirviöt epäinhimillisine muotoineen ja käsittämättömine motiiveineen.

Siinä missä pahimmatkin murhaajat voivat tappaa vain kerran, liittyy hirviöihin usein metamorfoosin teema. Näin nousemme portaalla ylemmille askelmille, kun poistumme pelkän kuolemanpelon ja ahdistuksen piiristä. Kuolemankin voi nähdä vapautuksena kiduttajan kynsistä, mutta biologinen muodonmuutos vähintään pitkittää poispääsyä. Alien on toisaalta murhaaja, sen otteessa kuolee tavalla tai toisella. Mutta sitä ennen on kuljettava muutos yksilöstä loisen kasvualustaksi. Unelmasi, koko elämäsi redusoituu koteloksi suojaamaan uutta ja uljasta elämänmuotoa. The Thing -elokuvan hirviö on sitäkin pahempi, sillä sen olemassaolo ei tarjoa minkäänlaista varmuutta. Katoaako sen alati muuttuvaan rakenteeseen fuusioitunut ihminen vai säilyttääkö hän tietoisuutensa jollain tasolla? Yhdessä elokuvan hyytävimmistä kohtauksista yleisö voi vain arvuutella, kumpuaako huuto hirviöstä itsestään vai kuulemmeko siinä kaikkien assimimiloitujen elämänmuotojen tuskahuudon. Kuten tutkimusaseman miehet, voimme vain katsella mykistyneinä ja paikoillemme naulittuina.

Olemme valmiit nousemaan kauhun ylimmille askelmille ja jätämme lopullisesti tämän maailman siirtyäksemme yliluonnolliseen. Kaikki alempi kauhu kuitenkin jollain tapaa sivuaa yliluonnollisen sfääriä. Sarjamurhaajien motiivit ovat demonisia ja tieteiskauhun oliot luonnottomia. Törmäämme läpitunkemattomaan pimeyteen yrittäessämme selittää järjellä järjetöntä. Mutta materiaalisella tasolla hahmotamme vain sattumanvaraisuutta tai determinismiä, elämä kammotuksineekin on mieletöntä. Vasta yliluonnollinen tekee meistä sielullisia, vasta yliluonnollinen tekee maailmasta intentionaalisen. Mitään ei tapahdu sattumalta vaan kaiken takana on tahto. Kauhu lähtee siitä, että tuo tahto voi olla paha. Saamme siis kokonaan uuden konseptin, pahuuden. Maailma ei alastomana tunnusta muuta kuin lainalaisuuksia, mutta yliluonnollisen myötä se saa uuden merkityskerrostuman. Kaikella on moraalinen ulottuvuutensa.

Kauhu ja yliluonnollinen ovat viime kädessä uskonnollisia käsitteitä, kuten pahuus ja hyvyys. Maailma, jossa ei ole merkityksiä, on vain harmautta. Nihilismi ei koskaan voi toden teolla olla kauhistuttavaa, vain latistavaa. Sen sijaan maailmassa, jossa on Jumala, on myös saatana. Missä on taivas, on myös helvetti. Korkeinta onnea vastaan on kauhu, täyttymystä vastan tyhjyys. Siunausta vastaan on kirous ja kauneutta vastaan rumuus. Lovecraftin kiehtovassa, mutta mielettömässä maailmassa ei ole lopulta hävittävää, kaikki on yhdentekevää. William Friedkinin Manaajassa panoksena on taas jotain äärettömän arvokasta, nuoren tytön sielu.

Päivän Noomit

Naiskauneuden lisäksi voitte ihailla jääkiekkopornoa. Mikko Rantanen johtaa NHL:n pistepörssiä, mitä ei suomalainen ole tehnyt vissiin parinkymmeneen vuoteen; mikä kiekonsuojaus, mikä syöttö. Kun vielä Avsien kapteeni Landeskogilta kysyttiin, onko heidän ketjunsa liigan paras, hän vain totesi: "yeah, we are".

Kokoelma unia

Mikä Unilaakso se on, jossa ei puhuta unista. Tässä jälleen muutamia unia jostain vuoden taikka parin ajalta:

1) Olen Puna-Armeijan sotilas ja osastomme kuulee uutisen Saksan antautumisesta. Meidät valtaa riemuntunne ja laulamme rauhan kunniaksi. Olemme Venäjällä, talvisen kaupungin puistossa ja meitä ympäröivät huurteiset koivut kurottavat taivaaseen asti. Tunnen onnea.

2) Olen ystäväni kanssa Irakissa sotimassa, puolustamme linjaa ISIS:in joukkoja vastaan. Hyppään poteroon, jonne ammutaan läheisen rakennuksen ikkunasta. Vaihdamme laukauksia, kunnes vihollissotilas tekee virheliikkeen. Kylmään hänet muutamalla osumalla.

3) Ydinsota on tulossa, eikä mikään voi sitä enää estää. Olemme kaupassa hamstraamassa isäni kanssa, suunnittelemme pakoa kaupunkialueelta. Olemme Helsingissä ja kuulemme uutiset, että Peking on räjäytetty tuhkaksi; "nyt se alkaa". Hyytävä tunne valtaa minut ja ryntäämme kohti parkkihallia. On kuitenkin jo liian myöhäistä, takanani välähtää. Näen tulisen sienipilven, paineaalto murskaa ihmisiä. Suojaudumme, mutta kaupungista emme enää pois pääsisi. Autan vanhan rouvan pystyyn, etsin isääni. Herään, enkä hetkeen muista mikä on totta. Palaan todellisuuteen ja tunnen kiitollisuutta, että maailma on edelleen vihreä ja elävä.

4) Käyskentelen pikkukaupungin raitilla Ina Mikkolan näköisen gimman kanssa. Suuntaan läheiseen kukkakauppaan ostaakseni hänelle kimpun. Samainen kauppa toimii myös thaimaalaisten pyörittämänä bordellina. Silittelen vinosilmäisen huoran hiuksia, kunnes päätän ajan kuluksi haastaa erään teinipojan siitä, kumpi kestää enemmän kipua. Kun poika katkaisee yhden sormistani pihdeillä, totean että saa minun osaltani riittää.

Jätän naiseni valikoimaan kukkia ja menen ystäväni kämpille. Hän saapuu paikalle verta vuotavana, häntä on ammuttu. Hän kuolee käsivarsilleni. Talo on piiritetty ja tarkka-ampujien vuoksi on pysyttävä matalana. Iskujoukot rynnäköivät ja vihainen kommando heittää puukon vatsaani. Irrotan puukon ja heitän sillä miestä rintaan. Kommandoja tulee lisää ja myös heidän komentajansa, joka on klingoni. Hän kohottaa revolverinsa ja surmaa minut kahdella laukauksella rintaan. Herään, ja tarkistan ovatko sormeni ja vatsani ehjät.

5) Pilvisen taivaan keskelle avautuu täydellisen pyöreä ja valtaisa ikkuna avaruuteen. Siitä tulvii sisään lämmintä valoa ja näen lukemattomia tähtiä ja tähdenlentoja. Näky on kaunis ja ihmiset katsovat ihmeissään, liikutun kyyneliin. Kuin katselisi maisemaa aivan toisesta maailmasta.

6) Muinaisen pakanakuninkaan henki riivaa minut. Vailla omaa tahtoa, mutta tietoisena kohtalostani vaellan kohti läheistä suota. Muinainen kuningas on haudattuna sinne ja upotan itseni suonsilmäkkeeseen, jossa sulan lihasmassaksi ravitakseni tuon kaamean valtiaan.

7) Pyydystän jurakauden aikaisen jättiläisheinäsirkan kodistamme. Se puree minua. Yritän tappaa sen, mutta se pääsee karkuun. Löydän takapihaltamme vielä dinosauruksen poikasen, jolta katkaisen kaulan pistolapiolla. Lopuksi hävitän ruumiin happoaltaassa.

8) Olen sairaalassa, jossa ulkoavaruudesta tulleen sairauden taruttamat ihmiset jonottavat hoitoon. Mies otetaan jonosta sivuun, sillä hänessä oleva geenimutaatio saattaa olla avain parannuskeinoon. Näen kaverin ilmeestä, että hän tietää kuolevansa. Käytävälle levitetään sairaalapunkka, jonka päällä mies silvottaisiin palasiksi mutaation eristämiseksi. Prosessi keskeytyy alkuunsa, kun kasvottomat alienit hyökkäävät. He sytyttävät ihmisiä palamaan, myös minut. Jään kuitenkin paikalle ruumiittomaksi tarkkailijaksi. Eräs nainen väistää niin, että tuleen syttyykin hänen sylissä ollut vauva; tuhkaksi kärventyi jokaista solua myöten. Nainen pääsee muutamien muiden ohella turvaan, mutta on hysteerisen itkuinen.

9) Olen matkalla paholaisen synkään linnaan. Se kuitenkin huomaa minut ja käännyn takaisin. Eksytän sen jäljiltäni lentämällä näkymättömän ratsuni selässä pois. Päädyn jonkun saatananpalvojan mädäntyvään ja okkultismia pursuavaan taloon. Saatananpalvoja on Jouko Turkka. Hänellä on ämmä siellä, jonka haluaa astuttaa minulla siittääkseen lapsia saatanalle. Yritän karata kellarin kautta, mutta seniili Turkka on ovelampi ja yrittää sulkea minut sinne outojen otuksiensa sekaan. Kuristan telekineesillä sen vanhan hullun ja murskaan päät oudoilta, sappea sylkeviltä otuksilta. Lipastan kaivoksesta dynamiittia reppuuni ja vaellan Karjalan maisemissa.

Hieman aiemmin olen junassa, jossa latino diilaa huumeita. Menen vittuilemaan, paljastan hänet väärennetyt setelinsä ja nauran päälle. Se on virhe, sillä tämän nolatun mafioson aisapari ilmaantuu katkaistun haulikon kanssa ja ampuu suunilleen kaikki junavaunussa olijat. Ammun idiootille kuulan ohimoon.

Imperiumin vastaisku

Ottaen huomioon viime aikojen konnankoukut virallisen vallan sekä vasemmiston taholta, on mitä ilmeisimmin käynnissä vastaoffensiivi. Ilja Janitskinin poliittinen tuomio, Vastarintaliikkeen kielto sekä jatkuva oikeiston sulkeminen kulttuuritoiminnasta ovat esimerkkejä Suomen rintamalta. Britanniassa EU ja maan johto pahaansa mukaan vesittävät brexitiä kääntääkseen kansan sitä vastaan ja luodakseen tekosyyn uusintaäänestykselle. Yhdysvalloissa lähestyvät vaalit ovat demokraattien näkökulmasta elämän ja kuoleman kysymys, eikä mitään kortteja jätetä käyttämättä kuten korkeimman oikeuden tuomarin Brett Kavanaughin ajojahti osoitti.

Vuosi 2016 oli globalisteille pahimman luokan tappio ja järkytys. Se oli käännekohta, jolloin kansallismieliset voimat kääntyivät hyökkäykseen. Mutta kuten aina, tapahtumilla on reaktionsa. Imperiumi on käynyt vastaiskuun. Internetin lisääntyvä valvonta ja sensuuri ovat esimerkkejä monista keinoista heidän arsenaalissaan. Mikä sitten tarkalleen ottaen on imperiumi ja ketä vastaan se taistelee? Imperiumi ei ole yhtenäinen joukko, mutta pitää sisällään lännen ja vapaan maailman viholliset. Heitä ovat EU, rahaeliitti, mediat, poliittisten puolueiden enemmistö, kansalaisjärjestöt, useat kirkot, (((heikäläiset))) ja vasemmisto. Länsi on eurooppalaiset ihmiset, heidän arvokkaat traditionsa ja kristinusko. Vapaata maailmaa ovat loput kansat, jotka eivät tahdo elää globalistien ikeessä. Lännen ikivihollinen Venäjä jakaa siis kanssamme yhteisen vihollisen, jopa kostonhimoiset muslimimaat jakavat.

Antaa tulla vain, kyllä täältä pesee. Globalistien pystyttämä Uusi Baabel tuodaan maan tasalle, ennemmin tai myöhemmin.

This...is...THE Painkiller!

Kuuntelen biisiä paraikaa, enkä oikein ole ennen tajunnut miten tiukka ja rautainen se on. Rummuttelu, riffit, soolot ja partaveitsenterävä kirkuna ovat niin metallinen yhdiste, että henki lähtee. Kunnon kuulokkeillakin kuunneltuna tuotanto on timanttista, hevisoundi ei tästä paljoa parane. Vitun awesomee, heavy metal perkele! \m/

Sanoitukset ovat niin ikään puhdasta kultaa, kuin tarina Ilmestyskirjan sankarista lopun aikojen myrskyssä:

Faster than a bullet 
Terrifying scream 
Enraged and full of anger
He's half man and half machine 

Rides the Metal Monster 
Breathing smoke and fire 
Closing in with vengeance soaring high 

He is the Painkiller 
This is the Painkiller  

Planets devastated 
Mankind's on its knees 
A saviour comes from out the skies 
In answer to their pleas 

Through boiling clouds of thunder 
Blasting bolts of steel 
Evils going under deadly wheels 

He is the Painkiller 
This is the Painkiller 

Faster than a lazer bullet 
Louder than an atom bomb 
Chromium plated boiling metal 
Brighter than a thousand suns 

Flying high on rapture
Stronger free and brave 
Nevermore encaptured 
They've been brought back from the grave 

With mankind ressurrected 
Forever to survive 
Returns from Armageddon to the skies 

He is the Painkiller 
This is the Painkiller 

Wings of steel Painkiller 
Deadly wheels Painkiller 

He is the painkiller 
This is the painkiller (2x) 

Pain 
Pain 
Killer 
Killer (2x) 

Can't stop the Painkiller 
Pain

Kulttuurisotaa kirjamessuilla

Kiuas Kustannus suljettiin ulos tämänvuotisilta kirjamessuilta vasemmistobottien toimesta. Yllätys se ei ole, tässähän vain aikamme pavel-morozovit suorittavat perusrutiinejaan. Vastavirtaan uiminen ei ole helppoa ja lähitulevaisuudessa voimme odottaa aallokon vain yltyvän. Ottaen huomioon, että Kiukaan entinen maksunvälittäjä taannoin irtisanoi sopimuksensa, on vihollistemme pitkän aikavälin tavoitteena kustannustoiminnan tuhoaminen. Lyhyellä aikavälilä pyritään eristämiseen - ja vaientamiseen, johan esitettiin messujen ohjelmapäällikön suusta toive ettei tapauksesta kirjoitettasi mediassa. Eristä ja vaienna, siinä heidän strategiansa.

Yhdellä tavalla homma on jo kussut heidän nilkoilleen. Kiuas Kustannus on saanut rutkasti ilmaista mainosta samalla kun kaiken maailman komukat osoittavat, kuinka peloissaan he ovat. Muistakaa, että pelko on vihollisemme tärkeimpiä motivaattoreita. Me olemme menneisyydestä nouseva haamu, Kehä Kolmosen takaisen pimeän maan mörkö. Turvatilojensa ja soijankatkuisten piiriensä ulkopuolella alkaa kauhun territorio. Kun me kasvamme, kutistuu heidän elintilansa ja paisuu heidän pelkonsa. Antaa siis vastakkainasettelun yltyä ja panosten kasvaa. Eriä voimme hävitä, mutta taistelun me voitamme.

He vetoavat siihen, että messut voivat valikoida osallistujansa. Että emme sovi heidän arvoillensa, "rasismi on rikos". En lainkaan epäile tätä. Kuten he vaientavat meidät tänään, me vaiennamme heidät huomenna. He eivät toden totta sovi arvoillemme, eikä heidänlaisilleen tule olemaan tilaa kansallisessa Suomessa. Kun valta vaihtuu, he voivat kernaasti askarrella lentolehtisiä turvatiloissaan. Sinivalkoisilla kirjamessuilla ei olisi punaisia hyllyjä.

No Mercy!

Lätkästartti

Änärikausi on saanut sähäkän alun, kun Auston Matthews tekee itsestään seuraavaa jääkiekkojumalaa. 10 maalia ja 14 pistettä kuuteen peliin on semmoista myllytystä, ettei moista ole nähty sitten Super Marion. Toronto on selvästi löytänyt hyökkäyspeliinsä murhavaihteen, kun jopa seuran ykköspakki Morgan Rielly on iskenyt vaatimattomat 13 pistettä, myös kuuteen otteluun; moiseen ei ole puolustaja kyennyt sitten 40-luvun, ei edes Bobby Orr. John Tavares oli mitä ilmeisimmin ratkaiseva lisä joukkueseen, eikä hänkään ole huonosti pelannut (6+4).

No, realistisesti katsoen ei tämä kiihdytys loputtomiin jatku. Matthews ei tule ylläpitämään 50 % laukaisutehokkuutta, eikä Morgan Rielly tule rikkomaan ennätyksiä. Mutta hauskaa tämä on ja voin vain kuvitella Toronto-fanien huuman. Mukava lisä on se, että Kasperi Kapanen on päässyt tekemään tulosta ykkösvitjassa ja siis Matthewsin rinnalla. Hänen ystävänsä William Nylander ei palkkaneuvottelujensa vuoksi ole kokoonpanossa, ja tällä hetkellä jokainen pelattu ottelu laskee viimeksi mainitun osakkeita. Miksi maksaa jättisummia Nylanderille, jos myös Kapanen hoitaa homman ykköskentän laiturina.

Sebastian Aho on myös aloittanut kevyellä kaksi pistettä (4+6) per peli -tahdilla. Kaveri on kyllä armoton seppä, pelaa fiksusti ja luistelee hyvin. Kyllä lähtee, myös tutkapari Teuvo Teräväinen pelaa mainiosti. Carolina Hurricanes on löytänyt hyvän vireen, ja tästä voittoseremoniasta päätellen joukkueella on hauskaa. Kausi on kuitenkin aivan alussa, joten katsotaan mihin asti potku kantaa.

Laine ja Winnipeg ovat taasen aloittaneet vaisusti. Mutta Laineen tuntien, kyllä ne maalihanat vielä aukeavat. Ei viimekään vuonna startti ollut kovinkaan hyvä, vaan kuinkas sitten kävikään. Kannattaa luottaa kaveriin.

Valtakamppailua verkossa

Rahankeräysalustana tunnettu IndieGoGo jäädytti sarjakuvakampanjan rahat, sillä tämä ei sopinut alustan ideologiseen muottiin. Mielenkiintoista on, että tämä tapahtui vasta kampanjan jo päätyttyä. Sarjakuvan kapellimestarina tunnettu Vox Day oli vain hetkeä aikaisemmin ollut edustettuna erään nörttisivuston laajassa haastattelussa. Pitkälti tasa-arvosotureista koostuva yleisö ei tästä pitänyt lainkaan, minkä johdosta he lobbasivat Voxin kampanjaa vastaan ja menestyksellisesti. Paitsi, että kampanjan rahat vietiin, myös haastattelu vedettiin jo saman päivän aikana pois. Taktiikka on moneen kertaan nähty: kun jotain epämieluisaa eli isänmaallista ilmenee julkisella areenalla, punikit lentävät parvessa painostamaan kolmansia tahoja. Paine usein tehoaa ja oikeisto päätyy etsimään uutta alustaa.

Kampanja oli menestys ja keräsi muistikuvani mukaan noin satatuhatta dollaria. Nyt nuo rahat on palautettu kampanjaan osallistuneille, mistä sain itsekin huomatuksen sähköpostilla. Tapaus ilmentää, että oikeisto tarvitsee vaihtoehtoista infrastruktuuria. Tarvitsemme vaihtoehtoista mediaa ohittaaksemme valtavirran kanavat ja saadaksemme äänemme kuuluviin. Tarvitsemme omaa yritystoimintaa pääoman ja muiden resurssien turvaamiseksi. Tarvitsemme omia verkkoalustojamme oli kyse niin blogeista kuin edellämainituista rahankeräyskanavista. Koska myös maksunvälittäjät yksi toisensa jälkeen sulkevat oikeistolaisten toimijoiden rahahanoja, tarvitsemme vaihtoehtoja jopa niille. Kenties tarvitsemme omia pankkejamme vielä, kokonaan omat yhteiskuntamme.

Työsarka on vasta alkamassa ja tie kivinen. Itse kukin voi auttaa esimerkiksi kontribuoimalla vastaavanlaisiin kampanjoihin tai tukemalla vaihtoehtoista liiketoimintaa, josta on tietoinen. Vasemmiston tavoitteena on meidän täydellinen eristämisemme ja äänemme tukahduttaminen. He eivät siinä voi tietenkään onnistua, levitämme sanomaamme vaikka paskapaperille painettuna. Viime kädessä heidän on suljettava meistä jokainen vankilaan tai tapettava kaikki.

Tulimyrsky nousee ja vastarinta pihisee. Tappioita ja voittoja tulee kuten missä tahansa sodassa. Saan tästä kaikesta vain energiaa, sillä mitä lujemmin he vastustavat sitä hauskempaa tästä tulee. Hanskat on pudotettu aikapäiviä sitten, joten tilanteesta on otettava ilo irti. Vihollisemme vihaa ja pelkää meitä, he näkevät painajaisia meistä. Pidämme huolen, että punikki nukkuu yönsä huonosti.

Strike First! Strike Hard! No Mercy!

Väestönvaihdon pioneerit

Globalistien omasta suusta kuultuna:

Afrikan väestön kaksinkertaistuessa, monet heistä tulevat joka tapauksessa Eurooppaan joko siirtolaisina tai pakolaisina. Ja on hyvä asia, että he tulevat avomieliseen ja vauraaseen paikkaan, sillä me tulemme olemaan seniilejä. Me vanhenemme väestötasolla. Me tarvitsemme heidän nuorekasta energiaansa pärjääksemme. Tästä kertovat taloustilastot ja tätä vaatii demografinen tilanne - demografia on kohtalomme. Eurooppa ja Afrikka tulevat olemaan läheisiä kuluvalla vuosisadalla. Kysymys on, millä tavalla läheisiä?

Tämä ei ole sinänsä uutinen. Vasemmisto ilmoittaa yleensä, ettei mitään väestönvaihdosta ole. Ja jos onkin, sillä ei olisi väliä. Tällä kertaa kaveri ilmoittaakin harvinaisen suoraan, miten tilanne todella on. Kansainvaellus on tulossa ja se on "hyvä asia". Olen entistä vakuuttuneempi, että globalistit vihaavat valkoista rotua ja kaikkea sitä, minkä edestä länsi on perinteisesti seisonut. Mikä muu selittäisi sitä vimmaa, jolla he yrittävät kääntää maailmamme ylösalaisin. He kernaasti katsoisivat meidän vain kuolevan pois ja antavan tietä nuorekkaalle ja ruskealle tulevaisuudelle.

Yhdessä asiassa kaveri on oikeassa: demografia on kohtalomme. Eurooppa on olemassa vain niin kauan kuin se säilyy valkoisena. Vaihda väestö ja saat jotain muuta. Jos tulevaisuuden väestö on sekoitus mustaa, arabia ja valkoista, en tiedä miksi moista koktailia tulisi kutsua. Mutta Euroopasta ei siinä vaiheessa enää kannata puhua.

Luonnonvalinta

Cobra Kai - miten jatko-osa tehdään

Erinäisten stream-palveluiden yleistyessä ja kilpaillessa keskenään, on luontevaa että myös YouTube on liittynt joukon jatkoksi. Cobra Kai on lippulaiva sivuston sarjatuotannolle, eikä juuri kukaan ole voinut välttyä siltä. Kuulin siitä paljon hyvää ja päätin todistaa omin silmin pitävätkö kehut paikkaansa. Kymmenen kappaletta puolen tunnin jaksoja ei myöskään söisi paljoakaan aikaa.

Cobra Kai on iloinen yllätys monellakin tapaa. Monet sarjaa kommentoineet ovat oivaltavasti todenneet, että se onnistuu siinä missä viimeisin Star Wars epäonnistui. The Last Jedi oli keskisormi menneisyydelle, rakastetuille hahmoille ja sitä myötä faneille. Punamädätys ei tuota hyviä tarinoita vaan tympeää propagandaa. Cobra Kai sitä vastoin suhtautuu juuriinsa intohimolla ja kunnioituksella. Niille siis, jotka sitä eivät sitä vielä tiedä: sarja on jatkoa 80-luvun Karate Kid -elokuville. Tekijät eivät ole päättäneet kusta entisen päälle vaan siirtää alkuperäisen hengen nykyhetkeen. Poikkeuksellinen ote on heijastunut positiivisessa palautteessa kautta linjan.

Alkuperäisen Karate Kid -elokuvan kiistakumppanit Daniel Larusso ja Johnny Lawrence elävät tämän päivän Los Angelesissa. Ensin mainitulla pyyhkii hyvin. Daniel on paitsi entinen karate-mestari, myös menestyvä autokauppias. Hän on kokenut sosiaalinen arvonnousun ja majailee varakkaiden asuinalueella. Johnny on sitä vastoin jäänyt kiinni menneisyyteen ja kokenut pudotuksen rikkaan perheen pojasta hanttihommia paiskivaksi huoltomieheksi. Entisen vihamiehen naama välkkyy tienvarsimainoksissa ja televisiossa, mikä palauttaa vanhojen nöyryytysten tuskan. Alkoholismin partaalla keikkuva Johnny menettää myös työnsä ja on viimeistä vaille rappiolla. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän pelastaa naapuriinsa muuttaneen nörttipojan kiusaajilta. Vanhat karatetaidot palaavat lihasmuistista ja hän antaa nilkeille kurituksen. Ei sen jälkeen kestä kauaakaan, kun 30 vuotta sitten sulkeutunut ja pahamainen karatekoulu Cobra Kai tekee paluun - mestarinaan Johnny Lawrence.

Sarja tuo vanhat hahmot hahmot hienolla tavalla takaisin. Alun perin opimme tuntemaan Johnnyn lähinnä kiusaajana. Nyt näemme hänet kokonaisena miehenä ilman, että hänen perusluonnettaan on petetty. Johnny on edelleen ylimielinen alfauros, jolla ei ole juurikaan kiinnostusta muiden tunteita kohtaan. Hän ei ole pahis, mutta ei millään muotoa mukava kaveri. Daniel on myös oma sydämellinen itsensä, joka on kuitenkin ärhäkän tempperamenttinsa vietävissä. Vanhan konfliktin haamut palaavat kummittelemaan ja miehet ovat toistensa kimpussa alta aikayksikön, eivät tosin fyysisesti. Tällä kertaa taistelu käydään nimittäin karateoppilaiden kautta, kun molemmat saavat siipiensä alle eri tavoin hukassa olevan miehenalut. Kuvioon liittyy myös muutakin draamaa, josta voi olla montaa mieltä. Eri elementit on kuitenkin hyvin tasapainotettu, eikä tarina kallistu liikaa komediaan taikka suhdekuvioihin.

Yksi parhaimmista puolista oli jatkuva poliittisesti korrektien aiheiden tökkiminen. Johnny Lawrence on menneisyyden reliikki, joka sanoo mitä haluaa. Hän ei ymmärrä postmodernia kielenkäyttöä, eikä tiedä mikä facebook on. Huumori ei ole erityisen ilkeää missään vaiheessa, mutta tuntui raikkaalta ja hauskalta nykyelokuvien yleiseen nössöilyyn nähden. Koska sarjalle kaavaillaan myös jatkoa, voi sen suosio lähettää viestin; suuri yleisö ei kaipaa vähemmistöjen paapomista tai sensitiivisyyttä. Hyvässä lykyssä Cobra Kai inspiroi tulevaisuuden viihdettä, joka on entistä röyhkeämpää ja purevampaa. Homot suksikoon kuuseen!

Tärkeimpänä pidän sarjan teemaa: mies on se, joka nousee olosuhteidensa yläpuolelle ja päihittää vastukset. Kuitenkin tarvitsevat eri miehet erilaista opetusta maskuliinisuuden polulla. Cobra Kai -filosofia tiivistyy käärmebannerin iskulauseeseen, Strike First! Strike Hard! No Mercy! Tämä on tärkeää niille luusereille, joista Johnny Lawrence koulii voittajia. Luuserit ja nörtit ovat luonnostaan heikkoja, sulkeutuneita ja passiivisia. Johnny piinaa heitä ja nöyryyttää heitä. Hän tahtoo saada heidät kestämään pilkkaa, sillä miten kestää nyrkkejä jos jo sanat murtavat? Tulokset näkyvät ja pehmeistä hiiristä kuoriutuu kovia koiria, jotka purevat. Sen sijaan Johnnyn poika Robby on jo valmiiksi aggressiivinen ja kaaottinen yksilö, joka onnekseen saa karatekoulutusta Daniel Larussolta. Miyagi-do -oppi korostaa tasapainon löytämistä elämässä, mikä auttaa Robbya rauhoittumaan ja hillitsemään vihaansa. Tällä tavoin nämä miehenalut saavat juuri niitä neuvoja, mitä tarvitsevat. Viimeinen asia, mitä nörtti tai yhtään kukaan kaipaa, on oppitunti miesten etuoikeuksista. Samaan tapaan ei luontainen raivopää kaipaa No Mercy -filosofiaa, vaan ymmärrystä siitä milloin nyrkit on parasta pitää alhaalla.

Aivan viimeinen jakso herätti kysymysmerkkejä. Käsikirjoittajat yrittivät subvertoida teemojaan, Cobra Kai esitettiin kuin epäonnistuneena projektina. Tämä voi olla virhetulkintaani tai sitten merkki siitä, että tulevalla kaudella he aikovat vesittää koko idean maskuliinisesta riemumarssista. Se olisi sääli, sillä potentiaalia sarjalla on. Jäljestä on voinut tähän asti päätellä, että tekijät rakastavat Karate Kid -elokuvia. Toivottavasti asia todella on näin.

Lopuksi on kehuttava erinomaista musiikkia ja nostalgista otetta. Cobra Kai lähestyy musiikkiaan samalla asenteella kuin Stranger Things, mutta niin että syntikkavetoisen maalailun sijasta kuulemme 80-luvun rokkia ja siitä inspiroitunutta kamaa. Kun ensimmäinen taistelukohtaus alkoi ja tämä kappale sen mukana, tiesin että sarja tulisi olemaan hyvä; kuin suoraan Street Fighterista, 5/5 eeppinen comeback-teema. Lisäksi tarinan myötä pudoteltiin viittauksia vanhempiin elokuviin, joskus lyhyiden klippien muodossa. Visuaaliselta ilmeeltään tämä näyttää kuin miltä tahansa sarjalta, mutta hengeltään se on ehtaa kasaria. Kaiken sössötyksen ja ilveilyn lomassa Cobra Kai on virkistävä ja tervetullut poikkeus.