Pervometsän asukkaat

Kun uutisia Hollywoodin syövereistä alkoi kantautua, en ollut ällikällä lyöty. Olin kenties yllättynyt siitä, kuinka nopeasti ja kuinka monet eri naiset alkoivat avautumaan. Siinä oli kuitenkin kyse enää padon murtumisesta, kun yksi oli jo avannut pelin toden teolla. Sen sijaan se, että Hollywood on turmeluksen Gomorra, on ollut lähinnä julkinen salaisuus. Niin sanottu casting couch -ilmiö on käsitteenä peräisin sieltä ja ainoastaan degeneraation syvyyttä on voitu arvailla. Reilut kaksi vuotta sitten kirjoitin Roman Polanskin tapauksesta ja esitin ohessa epäilyn: Luulen oikeastaan, että tätä on tapahtunut paljon suuremmissa määrin, mutta vain Polanskin tapaus sattui tulemaan julki. Jo se seikka, kuinka innokkaasti kollegat puolustelevat häntä, kertoo, että jotain mätää siellä pinnan alla on salattavana.

Hollywoodin ohjaajat, tuottajat ja näyttelijät ovat rakastaneet esiintymistä hyvinä tyyppeinä, jotka kannattavat hyviä asioita; klassinen esimerkki tyhjästä hyvesignaloinnista. On kuin kupla olisi odottanut puhkeamistaan, mietitäänpä esimerkiksi Elijah Woodin taannoisia kommentteja. Elokuvateollisuus on aivan erityisesti vetänyt puoleensa pimeyttä ja sairautta, ja Woodin kertoman perusteella paikka on lapsille turvattomampi paikka kuin katolinen poikakuoro. Kukaan ymmärtävä vanhempi on tuskin voinut suositella lapsilleen uraa viihdemaailmassa ja viime aikojen jälkeen tuskin vähemmän ymmärtäväkään.

Eikä ongelma näytä rajoittuvan vain Pervometsään, vaan myös Ruotsissa ja Suomessa on noustu seksuaalisen ahdistelun tiimoilta ääneen. Voisi ajatella, ettei tässäkään ole mitään erikoista, mutta ainakin itse yllätyin. Hollywood oli itsestäänselvyys, helppo kohde paheksunnalle. Kotimaasta en olisi uskonut samaa. Se, kuinka löylynlyömiä esimerkkejä eri naiset ovat nostaneet esille, sai minut raapimaan päätäni. Eivätkä esimerkit kata kaikkea, kuinka paljon ja kuinka pahempia rikoksia on jäänyt pimentoon?

Toinen kysymys, joka nousee mieleeni, kuuluu näin: rajoittuuko ongelma vain luoville aloille? Äskeittäisessä #metoo -kampanjassa yllätti, kuinka moni nainen tuli asian kanssa esiin. Tai tavallaan ei, onhan ahdistelun yleisyydestä ollut aiemminkin puhetta. Mutta koska en henkilökohtaisesti ole koskaan todistanut sopimatonta käytöstä naisia kohtaan ja koska naiset nyt tulivat omin sanoin kuvaamaan kokemuksiaan, tuli ongelma konkreettisemmaksi. Ahdistelu on arkipäivää naisille, ei kaikille mutta monille. Ja koska naiset useimmiten vaikenevat, emme me miehet saa usein kuulla siitä mitään. Paitsi sitten näin, kun vuosien ajan kertynyt paine purkautuu äkillisesti.

Jos tilannetta analysoi, voidaan ongelmaa uskoakseni rajata. Seksuaalinen ahdistelu on todellisuutta kaikkialla, missä on naisia ja miehiä. Mutta viihdemaailma ei ole noussut sattumalta esiin. Siellä nimittäin kohtaa kaksi sukupuolista käyttäytymistapaa, jotka ruokkivat toisiaan: miehinen vallanhalu ja naisellinen huomionkipeys. Alan miehillä on valtaa ja rahaa, heillä on himoja. Alalle pyrkivillä naisilla on kauneutta ja uhkeutta, he himoitsevat parrasvaloihin. Miehet ovat portinvartijoita, naiset tahtovat sisään. Mitäpä siis tuottajan sohvalla tapahtuu, paitsi vaihdetaan palveluksia. Nainen antaa ja mies ottaa, kunnes mies tulee ja nainen menee; hän on seuraava tähti ja muistaa aina hymyillä. Mutta kasvojensa takana he kantavat arpiaan ja vaikenemisellaan he antavat raiskaajilleen luvan käyttää yhä uusia ja uusia nuorikkoja astioinaan. Kehä on valmis ja miehinen pimeys nielee naisia, joiden oma pimeys kätkee arvet hiljaisuudella. Naiset, joilla on ulkonäköä ja jotka haluavat sille tunnustusta. Miehet, joilla on valtaa ja jotka käyttävät sitä väärin. Mikä voisikaan mennä vikaan?

...

Esimerkkejä ahdistelusta ja suoranaisesta väkivallasta kuitenkin löytyy alalta kuin alalta. Kuten sanoin, siellä missä miehet ja naiset kohtaavat, myös väkivalta kukkii. Esille nousee kaksi uutta ongelmaa: kuinka paljon tätä todella tapahtuu ja mitä asialle tulisi tehdä? Ensimmäinen ongelma liittyy ensisijaisesti siihen, että syntyneessä ilmapiirissä syytöksiä ja väitteitä voidaan esittää ketä tahansa vastaan. Ne myös mitä ilmeisimmin toimivat, sillä jo naisen julkinen ilmoitus ahdistelusta johtaa miehen työpaikan ja kasvojen menetykseen. On varmasti totta, ettei suurin osa naisista valehtele kokemuksistaan. Kuitenkin pelkän ilmoituksen hyväksyminen todisteena rikkoo oikeusperiaatteitamme vastaan ja nykyistä tilannetta käytetään varmuudella hyväksi. Voidaan perustellusti sanoa, ettei tämä ole yhtä suuri ongelma kuin ahdistelu, mutta sen olemassaolo tulisi ottaa huomioon. Muutoin edessämme on noitavainoja muistuttavaa hysteriaa.

Kysymys toimenpiteistä on aina vaikein, koska siinä vaadittaisiin jo konkretiaa pöytään. Wanha feministinen sapluuna kuuluttaa meille jotain valistuksesta, aivan kuin pojat ja miehet eivät jo tietäisi kourimisen saatikka raiskaamisen olevan väärin. Vihreässä langassa lausutaan epämääräisyyksiä asenteista ja jotain myös työpaikoista; elannon menetys on toki hyvä kannustin parempaan käytökseen. Kuten arvata saattaa, puuttuu kaikista ehdotuksista todellinen liha. Vasemmistolaisilla, jotka ovat asiasta ahkerimmin kampanjoineet, ei varsinkaan tunnu olevan aseita. Siksi koko homma taantuu hyökkäykseksi maskuliinisuutta vastaan, kuin mieheys olisi kokonaisuudessaan ongelma. Sen sijaan, että keskitytään todellisen ahdistelun kitkemiseen, laajennetaan käsitettä kaikkiin miehisen halun ilmauksiin. Tuloksena voi olla vain miehiä, jotka eivät lähesty naisia taikka puhu näille. Samalla luodaan pohjaa sille, miksi naisia voidaan ahdistella ja käyttää hyväksi myös tulevaisuudessa. Kun maskuliinisuutta itsessään kitketään, syntyy vähemmän miehiä suojelemaan naisiaan. Miehistä luontoa ei näet voida hävittää, ainoastaan sen sivistyneet muodot.

Miehinen valta on ongelma, mutta ei sattuman oikusta. Se ei ole fiktio, johon uskomme vaan luontoon itseensä sisältyvä dilemma. Kaikki yritykset tukahduttaa maskuliinisuus tai yritykset tuoda pehmeitä arvoja kaikkialle johtavat maailmaan, jossa vain roistot juhlivat. Valistus tepsii vain miehiin, jotka tahtovat olla kunniallisia. Ne, jotka eivät välitä, eivät kuuntelisi kuitenkaan. Feministinainen, joka huutaa apua, ei sitä kuohitulta nynnymieheltä saa. Hän jää yksin ja vaikenee. Kun hän sitten puhuu, hän syyttää kaikkia miehiä. Nainen ei siis pärjää yksin nyt eikä tulevaisuudessa, vain mies voi häntä suojella. Näin on, sillä miehillä on valta ja voima niin hyvässä kuin pahassa. Eivätkö feministit olekin kautta aikojen vaatineet juuri miehiä muuttumaan? Mitä tahansa he ovatkaan vaatineet, ovat vaatimukset menneet lävitse koska miehet ovat sen heille sallineet.

Ratkaisu ei ole opettaa miehiä olemaan kilttejä tai että sukupuolet ovat fiktiota. Ratkaisu on opettaa miehiä olemaan miehiä. Silloin he suojelevat lähimmäisiään, ja hakkaavat vaimoihinsa tai tyttäriinsä kajoavat siat. Kun päättävissä asemissa on miehiä, he uskaltavat asettaa seksuaalirikoksista ankaria tuomioita. Oikeat miehet lähestyvät naisia herran ottein ja näyttävät näille paikkansa. Tätä naiset rakastavat, vaikka he muuta sanoisivat. Kun miehet tietävät mitä tekevät, myös naiset ovat viisaampia; he eivät loukkaannu kaikesta ja ymmärtävät olla tunkematta itseään miesten asioihin. Nykyään naiselle ei tarvitse sanoa kaupan jonossa kuin "pöö" ja hän kokee tulleensa ahdistelluksi. Nuorena he tahtovat pitkää uraa ja katuvat lapsettomuuttaan myöhemmin. Nainen on onnettomampi kuin koskaan, sillä hänellä ei ole paikkaa. Sanotaan, että he ovat vapaita ja pystyvät mihin hyvänsä. Ilmankos napsivat lääkkeitä tajutessaan asioiden oikean laidan. Kuten mies tarvitsee naista antamaan elämälleen tarkoituksen, tarvitsee nainen miestä antamaan elämälleen järjestyksen. Matti Nykäsen sanoin, "kun mies on lomalla, nainen pitää turpansa kiinni".