Eräs miehinen fantasia

Eric Lindros, eli nro. 88, nousi NHL:ään hypen ja kohun saattelemana. Hänestä oli määrä tulla the Next One, Wayne Gretzkyn manttelinperijä. Kaikki halusivat hänet, mutta hänpä ei halunnut minne tahansa. Draftissa hänet vuonna 1991 ykkösenä varannut Quebec Nordiques oli hänen mielestään niin paska joukkue, ettei ollut vaivan arvoinen. Hän vaati siirtoa ja seuraavana vuonna saikin sen, kun Philadelphia Flyers osti hänet 15 miljoonalla dollarilla ja useilla pelaajilla, mukaan lukien eräskin Peter Forsberg. Tuo kauppa osoittautui jälkiviisaasti katsoen yhdeksi liigan yksipuolisimmista, sillä Eric Lindrosin johdolla Flyers ei saavuttanut ensimmäistäkään cupia. Sen sijaan Nordiques, joka Denveriin muutettuaan tuli tunnetuksi nimellä Colorado Avalanche, meni ja voitti kaksi mestaruutta vuosina 1996 ja 2001; Peter Forsberg oli varsinkin ensimmäisessä voitossa tärkeässä roolissa.

Ei Lindros muutenkaan kyennyt täyttämään saappaita, joita hänelle oltiin ennakkoon sovitettu. Hän pelasi verrattain lyhyen ja rikkonaisen uran, jonka aikana ei kasvanut mestaruuksia tahkovaksi johtajaksi. Mutta epäonnistunut pelaaja hän ei ollut millään mittarilla ja pitääkin kysyä, mikä hänessä alun perinkään sai ihmisten päät pyörälle? Vastaus löytyy useiden tekijöiden epätodennäköisestä summasta, jotka tekivät hänestä täydellisen jääkiekkoilijan prototyypin: hän oli yhdistelmä kokoa, voimaa, nopeutta, pehmeitä käsiä, laukausta ja peliälyä. 193 sentin pituisena ja 110 kilon painoisena hän oli vaikuttava näky ja uhkatekijä, joka lanasi vastustajiaan miten tahtoi. Hän oli vahva kuin härkä ja oikea piru kulmaväännöissä, hän ei antanut tuumaakaan periksi. Jo nuo tekijät yksistään tekivät hänestä ihanteellisen pelaajan 90-luvun fyysiseen lätkään. Pelkästään niihin nojautuen hänestä olisi kuitenkin tullut korkeintaan alempien kenttien puolustaja tai kenties jopa gooni. Mutta hän olikin kokoonsa nähden räjähtävän nopea luistelija, sellaisenaan jotain ennennäkemätöntä. Ei hän Buren kaltainen ballerina ja raketti ollut, mutta tarpeeksi vauhdikas jättääksen puolustajat taakseen. Kirsikkana kakun päällä hänen kiekonkäsittelytaitonsa ja peliälynsä antoivat hänelle ylivoimaisen edun lähes keneen tahansa nähden, minkä ansiosta hänestä tuli 90-luvun supertähtiä. Huippukohdaksi muodostui runkosarjan parhaalle pelaajalle myönnettävä Hart Trophy vuonna 1995.

Taitopelaajien ja varsinkin pienikokoisempien sellaisten huolena ovat aina olleet isot ja fyysiset pelaajat, jotka niittasivat heitä pitkin laitoja ja pelottelivat heitä. Taitopelaajien suojeleminen olikin suurimpia syitä sille, miksi pohjoisamerikkalaisessa jääkiekossa turvauduttiin gooneihin. Heitä tarvittiin rankaisemaan niitä, jotka pelasivat liian rajusti oman joukkueen tähtipelaajia vastaan. Tämä kauhun tasapaino varmisti tietyn työrauhan ja mahdollisti osaltaan sen, että esimerkiksi Gretzky sai pelata uransa ilman suuria loukkaantumisia; häntä vastaan ei uskallettu pelata liian kovin ottein, vaikka ei hänkään ilman osuuttaan jäänyt. Sitten on ollut Lemieuxin ja Jagrin kaltaisia huippuja, jotka olivat myös isoja ja siten vaikeammin horjutettavissa. Molemmat olivat vahvoja pelaajia ja pystyivät pitämään puolensa rajummissakin väännöissä, vaikka kumpaakaan heistä ei ole tunnettu erityisen fyysisestä tyylistään. Lindros oli sen sijaan toista maata. Hän ei pelännyt mitään, eikä ketään. Paitsi että iso, hän oli myös äärimmäisen aggressiivinen pelaaja. Hän taklasi ja tappeli paljon – ja voitti lähes aina. Lindros oli Voimahyökkääjä, joka pisteiden lisäksi kerrytti jäähyminuutteja. Kovempaakin kovemman tyylin oli tarkoitus osoittaa, että hänelle ei ryttyillä. Kukaan ei ollut turvassa.

Kun taitopelaajat astuivat jäälle, he vilkuilivat taakseen goonien varalta. Kun goonit astuivat jäälle, he vilkuilivat taakseen Lindrosin varalta. Iso-Erkki rikkoi kaavan, että tähdet tarvitsevat ison ja tyhmän goonin suojelijakseen. Vaan kuka suojeli gooneja, kun 88 jyräsi jäällä. Hän oli kuin elävä panssarivaunu, joka puski puolustajien läpi. Kyllä harhautukset luonnistuivat, mutta raaka voima tehosi aivan yhtä lailla. Yhdessä laitahyökkääjien John LeClair ja Mikael Renberg kanssa hän muodosti aikakautensa pelätyimmän ketjun, the Legion of Doom. Ketju oli myös tehokas ja takoi olemassaolonsa aikana 666 pistettä.

Eric Lindros edustaa nähdäkseni äärimmäistä maskuliinista fantasiaa: hän oli iso ja komea, mutta ei pelkkää lihasta. Hän oli myös lahjakas ja älykäs. Hän puolusti itseään ja pani vastustajansa polvilleen. Jos voimamiesten kääntöpuoli on vajaaälyisyys, on nörttien kääntöpuoli ruipelous. Lindros ei kärsinyt kummastakaan, vaan oli kuin unelmavävyn prototyyppi. Hän oli se, jota omat kunnioittavat ja viholliset pelkäävät; mitä jokainen mies haluaa olla. Lindrosissa oli myös annos herkkyyttä, haastattelujen perusteella hän oli jopa aavistuksen ujo. Ja se viimeistään saa naiset kostumaan: komea ja väkivaltainen, mutta lempeä jättiläinen. Häijy kaukalossa, mutta pehmeä siviilissä. Täydellinen mies, kävelevä paradoksi.

Vailla hintaa ei hänen itseään säästelemätön ja uhkarohkea pelityylinsä tullut. Hän ei pelannut uransa aikana ainoatakaan täyttä kautta, koska oli jatkuvasti loukkaantuneena. Milloin olivat polvet paskana, milloin oli ilmarintaa. Hän rusikoi muita säälittä, mikä teki hänestä vihatun pelaajan. Vastavuoroisesti siis hän oli runsaan taklaamisen ja pommittamisen kohteena. Lisäksi hänellä oli paha tapa pelata pää alhaalla väärissä paikoissa. Kyseessä saattoi olla junnuvuosien rutiini, kun hän vielä kykeni dominoimaan muita vailla huolen häivää. Tuo tapa osaltaan johti kahdeksaan aivotärähdykseen, mikä lopulta teki selvää hänen urastaan. Toistuvat iskut päähän saivat hänet myös pelkäämään kiekkoa, jolloin fyysisyys katosi hänen pelistään. Kyllä hän pystyi edelleen kontribuoimaan joukkueilleen, mutta oli varjo entisestään. Vuonna 2007 oli johtopäätösten aika ja hokkarit ripustettiin naulaan.

Mitä kokoavaa hänestä voisi sanoa? Hänen urastaan tulee liian helpostikin mieleen sanonta, live by the sword, die by the sword. Eric Lindros oli gladiaattorikiekkoilija, oman aikansa tuote. Hän tahtoi olla niin vahva ja taitava, ettei kukaan mahtaisi hänelle mitään. Lindros kävi yksin koko maailmaa vastaan, yritti olla kovempi kuin muut yhteensä. Yritys oli urhea, mutta tulokset puhuvat selvää kieltään. Sellainen ei voi pitkässä juoksussa onnistua ja isoinkin pelaaja kuluu loppuun. Hän oli yksilöurheilija, jolta petti keho alta. Niin vain on, että jääkiekko on joukkuelaji. Monet pienemmät ja heiveröisemmät kiekkoilijat ovat luoneet hienoja uria. Jos Lindros oli 90-luvun kasvot, ovat Sidney Crosby ja Patrick Kane kasvot 2000-luvulle. Molemmat ovat keskimääräistä pienempiä kavereita ja menestyneet tästä huolimatta. Lindrosin kaltaisille jyrille ei olisi enää nykypäivänä tilaa. Säännöt ovat tiukentuneet, eikä otteluita voiteta jäähypenkiltä. Kaikesta huolimatta oli Lindros yksi hurjimpia ja sähäkimpiä pelaajia, mitä kuunaan on jäällä luistellut.

Mielenkiintoista on myös kuulla hänen ajatuksiaan vuosia uran jälkeen. Nämä sanat siis lausui mies, jota pidettiin yhtenä aikansa kovimmista taklaajista:

These days, Lindros plays rec hockey with some buddies: No checking, no worries. He thinks that most hockey should be played this way. If you’re not a pro, or on your way to the pros, why are you checking? “Let’s not focus on ‘What a great hit!’ ” Lindros says. “Let’s say, ‘What a great pass.’ ”

Siperia opettaa?