tiistai 27. kesäkuuta 2017

Skam oli ihan hyvä

Katsottuani Skamin neloskauden loppuun, voin sanoa sitä sittenkin ihan hyväksi sarjaksi. Pidin sarjan rauhallisesta temposta sekä arkisista käänteistä. Ohjaustyyli ei ollut sellaista adhd-leikkausta eikä tapahtumien vyörytystä kuin voisi 2000-lukulaiselta nuortensarjalta odottaa. Juoni ei paisunut ylidramaattiseksi vaan pysyi tavallisen nuoren ihmisen mitoissa. On myös kehuttava näyttelijätyötä, joka oli kautta linjan hyvää. Vaikka niin tuskin on, tuntui että nuoret näyttelijät olivat kuin omana itsenään. Vuorovaikutus oli luonnollisen ja uskottavan tuntuista.

Mokuagenda oli tietysti koko kauden läpäisevä pohjavirta. Mikä on kuitenkin hyvän taiteen – tai tässä tapauksessa viihteen – hyvä puoli niin se, että se ei koskaan tyhjene ideologisiin premisseihinsä. Jokaisella teoksella on omansa, mutta ne eivät yksinään määritä sitä taikka muutoin olisi kyse propagandasta. Myönnettäköön, aika ajoin pientä paasaavaa sävyä oli aistittavissa. Onhan tämä sentään nuortensarja, ja ne tehdään aina tietynlaista valistusta silmälläpitäen. Mutta ennen kaikkea kuvaus keskittyi nuorten arkeen ja koin heidän jokapäiväiset kamppailunsa samaistuttavina.

Muslimityttö Sana oli kauden päähenkilö ja mielenkiintoisin hahmo. Hänen kauttaan uskonnollisuuden ja maallistuneen yhteiskunnan ristiriitaa oli käsitelty älykkäällä tavalla. Jaksoja katsoessani tulin useampaan kertaan ajatelleeksi, että muslimi saattaisi ymmärtää omia ajatuksiani paremmin kuin sekulaari ateisti. Tuntui, että muslimin kanssa voisin käydä hedelmällisempiä keskusteluja uskonnosta kuin asioista mitään ymmärtämättömän jumalattoman kanssa. Ja miksi ei, ateistille esimerkiksi synti taikka perimmäinen tarkoitus ovat mielettömiä käsitteitä. Maailmankuvallinen kuilu ammottaa leveänä, siinä missä se kristityn ja muslimin välillä voi olla pienempi.

Pidin siitä, ettei sarjassa esitetty mitään helppoja vastauksia Sanan ja valtavirran ristiriitaan. Varsinkaan ei päädytty siihen, että hän olisi vain luopunut uskostaan. Tämä panee miettimään, että osatanko näitä teemoja käsitellä enää muuten kuin muukalaisuuden kautta? Jos hahmo olisi ollut vakaumuksellinen kristitty, hänen maailmankuvaansa olisi käsitelty kriittisemmin. Juuri silloin olisi päädytty ratkaisuun, että päähenkilö hylkää uskonsa maallisten ilojen vuoksi. Mutta kenties poliittinen korrektius esti moisten juonikäänteiden kirjoittamisen. Sen periaatteisiin näet kuuluu, ettei islamia tarkastella arvostelevasti. Siksi Sanan usko oli neutraali, hänen henkilökohtaisesti valitsemansa tie. Islam esitettiin paikoin jopa kauniissa valossa. Se voi kuulostaa ärsyttävältä, mutta väittäisin että sillä paradoksaalisesti saavutettiin jotain. Kuten ylempänä kuvailin, Sanan uskonnollisuus antoi samastumispintaa yleisemmälläkin tasolla jopa siten, että tulkitsin koko hahmon puolustuspuheeksi syvän vakaumuksen puolesta. Vaikka mikään ei ole niin vihamielistä uskonnolle kuin sekulaari, poliittisesti korrekti yhteiskunta, niin Sanan hahmossa sen oma hengentuotos asettuu omia intentioitaan vastaan.

Musiikkivalintoja paheksun edelleen. Mikä siinä neekeriräpissä on niin mielenkiintoista, yksipuolisempaa ja degeneroituneempaa musiikkisuuntausta saa hakea. On sitä hyvääkin räppiä, mutta vähän. Nuoriso on neekeröitymässä kovaa vauhtia, 19-vuotias serkkunikin diggaa neekerimusaa ja –muotia aivan kybällä. Jokin vastareaktio tässä ennemmin tai myöhemmin tulee, ei sitä gettojumputusta jaksa hullukaan kuunnella loputtomiin. Muoti on kaikeksi onneksi kuollutta jo syntyessään, sillä se mikä tulee, menee sitäkin nopeammin.

Voinko suositella sarjaa? En varsinaisesti, elleivät nuoremman väen arkiset draamailut jollain tasolla kiinnosta. Skam on ilmeisen suosittu ja kehuttu, mutta vain sitä itseään: taiten tehty nuortensarja. Se ei ole mitään enempää eikä vähempää, ei esteettisen maun mullistavaa. Skam on hillittyä draamaa, se ei paisu kokoaan suurempiin mittoihin. Se ei ole kuitenkaan heikkous vaan vahvuus, minulle tämä oli vain virkistävää. Kauniita hetkiä oli kaiken lomassa ja yleinen tunnelma lämmin kuin rakastetun hali.

Kymmenessä jaksossa käsiteltiin monenlaisia teemoja, joihin en sen kummemmin pureudu. Yleinen sanoma oli suvaitsevaisuus, että josko sittenkin vain koettaisimme tulla eroistamme huolimatta toimeen. Huomautan uudestaan, että tässä ei Sanan osalta päädytty siihen, että kaikki ristiriidat olisivat ratkenneet. Viesti oli, että pikemminkin olisi opittava elämään niiden kanssa. Muslimien osalta mielenkiintoinen kysymys onkin, mitä integraatio heille merkitsee? Jos he nimittäin todella sisäistäisivät sekulaarin maailman arvot, mitä muuta islamista jäisi enää jäljelle kuin vesitetyt jämät? Kuitenkin me jo tiedämme, mitä toinen vaihtoehto merkitsee. Ei ole pahitteeksi yrittää olla ihmisiksi keskenämme, mutta vihollisuus on ja pysyy. Me tiedämme mitä vihollisuus tuottaa. On aika rakastaa ja on aika rauhalle, mutta tulee aika vihata ja käydä sotaan. Kauniissa loppukohtauksessa nuoret kerääntyvät yhteen juhlistamaan Sanan päättynyttä Ramadania. Tarina ei kuitenkaan päättyisi siihen, vaan tulisi eron hetki. Ja sitten…

Something decent and military:

Ei kommentteja: