lauantai 18. maaliskuuta 2017

Bättre Folk



Objektiivisilla mittareilla suomenruotsalaiset ovat meihin tsuhniin nähden noin kaikessa parempia: he ovat terveempiä, pitkäikäisempiä, varakkaampia ja onnellisempia. Moraalisen paremmuuden suhteen on ehkä vaikea sanoa mitään, voi olla että olemme heihin nähden alamittaisia siinäkin kategoriassa. Kun rinnallamme on halki vuosisatojen elänyt näin menestyvien ihmisen yhteisö, on se ollut omiaan ruokkimaan erästä perisuomalaista tunnetta, kateutta. Otsikon nimityskin suorastaan tihkuu kaunaa ja syrjäpöydässä purnaavan Matti Meikäläisen jupinaa. Viimeksi pari päivää sitten pääsin oppilaitoksen ruokalassa kuuntelemaan tätä, kun ”ei meidän rahvaiden seura hurreille kelpaa”. Ja totta tosiaan, ryhmämme suomenruotsalaiset jäsenet olivat päättäneet istuutua peräti kahden pöydän päähän meistä.

Samaistun kateuteen ja ymmärrän miksi nuo iloiset rannikoiden herraskaiset ärsyttävät. Toisaalta minua huvittaa se, katkeruuden alkulähde alemmuuskompleksissa on niin ilmiselvää. Neekerit voivat Amerikassa syyttää orjuuden taakasta ja juutalaiset kaikkialla maailmassa vedota holokaustiin. Suomalaisilla ei taas ole uhrikertomusta, johon takertua. Emme voi syyttää hurreja riistosta, ryhmäetua ajavasta suhmuroinnista korkeintaan. Katkeruuden taustalla onkin epämieluisa ajatus, että me tavalliset suomalaiset todella olemme vähän luusereita heihin nähden. Pohjoinen mentaliteettimme on aina kannustanut reiluuteen ja tasajakoon, mitä on kuitenkin varjostanut patologinen kateellisuus. Suomi ei ole syyttä suotta sosiaalidemokratian luvattu maa, tasapäistäminen ja keskinkertaisuuden ihannointi elävät meillä vahvoina. Ottaa koville katsoa yksilön menestystä, ja erityisen koville ottaa todistaa kokonaisen ryhmän voittokulkua.

Joka kansalla on varjopuolensa, eikä niistä voi täysin päästä eroon. Niiden kanssa on tultava toimeen, ja se pätee myös suomalaiseen kateuteen. En kuitenkaan katso sopivaksi ruokkia tätä myrkkyä, päinvastoin olisi itse kunkin tehtävänä pitää sitä puoltaan kurissa. Sen sijaan, että kostonhimoisina tiirailisimme suomenruotsalaisten pöytiin, saisimme miettiä mitä voimme oppia heiltä. Miksi he ovat onnellisempia, löytyykö selitys tiiviistä yhteisöllisyydestä? Ja jos löytyy, mikä tuossa yhteisöllisyydessä luo sitä hyvää henkeä? Nämä ovat avoimia kysymyksiä, joihin en lähde tässä vastaamaan. Pointti on, että suomalaisten olisi aika korjata asenteensa. Kansallismielisten ja etenkin perussuomalaisten suuri virhe on ollut ryhtyä painimaan pakkoruotsikysymyksen kaltaisten trivialiteettien kanssa ja ryhtyä lietsomaan pinnan alla kytevää katkeruutta. Realiteetti on joka tapauksessa tämä: suomenruotsalaisilla on rahaa ja valtaa, heillä on henkistä pääomaa. Ei ole ollut järjen hiventäkään vieroittaa näin tärkeää vähemmistöä isänmaan asialta vain halvan retoriikan vuoksi.

Suomenruotsalaiset olivat avainasemassa, kun maamme identiteettiä rakennettiin. Uskon, että kansallinen renessanssi tarvitsee taas heidän panostaan. Kysymys kuuluukin, voiko heitä saada enää puolellemme? Jos jakolinjat ovat peruuttamattomia, vahinko on jo tapahtunut. Tämä on harmillista ja siinä piilee myös varoituksen sana ruotsia puhuvalle vähemmistöllemme: ryhtyessänne globalisimin ja monikulttuurisuuden airuiksi, asuitte vaaralliseen peliin. Teille kysymys on epäilemättä eksoottisista ravintoloista ja uusista mielenkiintoisista ihmisistä. Me suomalaiset näemme asiat kuitenkin toisin. Kun maamme oli nuori, olitte eliittiä ja silti kansamme puolella. Tänään olette yhäti eliittiä, mutta kansaamme vastaan. Historia opettaa, että näistä asetelmista on syntynyt veristä jälkeä kerta toisensa jälkeen. Suomalaisten puolesta olen huolestunut sielumme tilasta, teidän osaltanne jostain konkreettisemmasta. Me jaamme saman maan, mutta jaammeko enää samaa kohtaloa?

PS. Jos joku luulee minun puhuvan suotuisasti hurreista, koska minulla olisi oma lehmä ojassa, ei se luulo ole tiedon väärti. Olen neljänneshurri, mutta vain biologisesti. Tuttava- ja perhepiiriini ei kuulu ensimmäistäkään suomenruotsalaista. Elämäni olen viettänyt pottunokkana pottunokkien seurassa.

16 kommenttia:

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

Joo, minun isänikin vanhemmat olivat ruotsinkielisiä. Mutta eivät mitään etuoikeutettua yläluokkaa. Pappa (isäni nimitys, joka säilyi) oli tehtaalla laitosmiehenä. Perhe opetteli suomen, koska he olivat ainoita ruotsinkielisiä paikkakunnalla.

Isäni oli siis pääosin suomenkielinen. Ja tyhjän päältä hänkin sai aloittaa. Kansakoulu, oppikoulu, lukio, avioliitto, lapsi, reputettu YO-kirjoitus, armeija, tekninen opisto ja töihin rivi-insinöörinä.

Silti tunnen lievää yhteenkuuluvuutta suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Se nyt vain tuntuu kotoisalta. Noita rikkaita suomenruotsalaisia p**kiaisia minä rakastan tasan yhtä paljon kuin kuka tahansa perussuomalainen.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hyvää iltaa Turkkulaanen.

Joo, löytyy bättre folkia joka lähtöön. Tuskin suurimmalle osalle heistä on mitään ilmaiseksi tuotu, lähinnä uskon että heidän yhteisöllisyytensä on ollut kannustavaa laatua. Menestys ikään kuin tarttuu ja pärjäävät tyypit vetävät muita mukanaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei itse kukin olisi tehnyt työtä asemansa eteen.

Asutko ruotsinkielisellä paikkakunnalla (voisiko sen päätellä nimestäsi)? Meinaan vain, että kiinnostaisi tietää, mikä siinä kulttuurissa on kotoisaa? Onko se vain lapsuudenympäristön nostalgiaa vai jotain muutakin, suomenruotsalaisessa kulttuurissa kun epäilemättä on sitä jotakin.

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

Asun tälpual jokkee. Ja Turku on suurimmaksi osaksi suomenkielinen. Siinä lähiössä, missä asun kuulee paljon enemmän arabiaa kuin ruotsia.

Mutta ei, sanoin että suomenruotsalainen kulttuuri on kotoisaa, koska se vain tuntuu siltä. Tulee kotoisa olo, kun tietää miten kuuluu käyttäytyä ja miten toiset käyttäytyvät. En kyllä arvosta sitä mitenkään korkealle, miksi pitäisi? Ahkeria muurahaisia joiden käyttäytyminen on tarkkaan etukäteen määritelty, mitä arvostamista siinä on? Eikä suomalainenkaan ylempi luokka ole yhtään kiinnostavampi, hehän parhaansa mukaan yrittävät apinoida suomenruotsalaisia muurahaisia.

Todellisia, kiinnostavia ihmisiä löytyy vain aidoista junttisuomalaisista, duunareista ja työttömistä. Heihin en kykene samaistumaan, mutta heidän kanssaan minä viihdyn ja heitä minä arvostan, koska he ovat kiinnostavia. No, eivät tietenkään kaikki, mutta jos tutkii kuutiokilometrin mutaa, sieltä täältä löytyy helmiä, jalokiviä ja mielenkiintoisia korukiviä.

Niin, itse olen ulkopuolella, olen aina ollut. Luulen jopa, etten haluakaan sisäpuolelle. Saati että sopisin sinne, jos joskus yrittäisin.

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

Menestys ikään kuin tarttuu ja pärjäävät tyypit vetävät muita mukanaan.
Huomasin tuon juuri, kun luin vähän tarkemmin. Ei, minun suvullani ei ole ollut mitään kontakteja menestyjiin, koskaan. Kaikki jotka ovat menestyneet (minä en*), ovat aivan itse tehneet sen, ilman suomenruotsalaisia tai muitakaan yhteyksiä.

* En ole niinsanotusti menestynyt, koska sellainen ei ole kiinnostanut minua hiukkaakaan. Olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Mikä ei tosiaankaan ole paljon. Mutta kuitenkin minulla on kaikki, mitä koen tarvitsevani. Oikeastaan liikaakin, pitäisi siivota ja heittää roskiin aika paljon roinaa. Ok, teen sen huomenna, kuten olen aikonut jo monta vuotta. Miksi yrittäisin hankkia enempää? Pitäsikö minun olla tyhmempi?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Menestys on vähän semmoinen, että miten sen nyt määrittelee. Ei se välttämättä meinaa varakkuutta, jo normaalissa elämässä onnistuminen on sitä. Eivät suomenruotsalaiset ui kaikki rahoissa, mutta kärsivät keskimäärin vähemmän samoista ongelmista kuin perisuomalaiset. Ja juuri onnistunut yhteisöllisyys kiinnostaa minua.

Olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Mikä ei tosiaankaan ole paljon. Mutta kuitenkin minulla on kaikki, mitä koen tarvitsevani.

Sama juttu, mitä sitä turhaan tavaraa hamstrata. Olen tyytyväinen, jos nykyinen elintasoni säilyisi loppuelämäni ajan. Materiaalista kunnianhimoa minulla ei juuri ole.

Feyris Nyannyan kirjoitti...

Hyvin sanottu siellä etuoikealla. Kenelle sitten olla kateellisia ja vittuuntuneita jos suomenruottalaisia ei olisi olemassa?

Allaspalo kirjoitti...

”Ruotsalaiset ovat hienoa rotua, vielä hienompaa - puhdasrotuisesti ajatellen - kuin suomalaiset. Me olemme aina olleet ruotsalaisten orjia! - - - Ruotsalaiset ovat viikinkien jälkeläisiä me emme ole sitä valitettavasti...”

~Pekka Siitoin

Niinhän se näyttää menevän. Meidän fennojen pitäisi vain opetella eroon barbaarisista manöövereistamme (mitä ne sitten ovatkaan) voidaksemme ottaa isoveljemme kiinni. Mistä löytyy tien näyttäjä meille mongooleille.

Mistä löytyy meidän oma Chiogozie Obioman (nimi kannattaa laittaa muistiin) joka sanoo asiallisesti perustellen, että me olemme menneet nyt jossain vikaan."

Muuan iirinkieli-asiantuntijasta ei tainnut olla siihen rooliin, vaikka yritys olikin aikoinaan hyvä.

Sitä odotellessa, minua ihmetyttää miksi kateus on niin leimallisesti juuri suomalaisten ominaisuus? Mietitään nyt vaikka jenkkejä (niitä on niin kiva osoitella).
Amerikan meininkiähän on toisaalta överiksi vedetty Bel-Air henkinen dollarihymyelämäntapa, jossa kirurgisesti muotoiltu eliitti kahmii itselleen kaikkea kivaa yksityislentoneista feeniksin pissasta uutettuun samppanjaan. Toisaalta taas jenkki tuuteista tunkee paikallisille proleille ”viihdettä” ala Family guy/Kukkulan kuningas/Futurama, joissa kaikissa ideana on, että juuri ja juuri keskinkertaisuudessa roikkuvat ”öhöhöhö laskin housuun”-tasoiset läskit ääliöt päähenkilöt porskuttavat legendaarisista seikkailuista toiseen samalla kun päähenkilöitä rikkaampia, fiksumpia ja lihaksikkaampia naapureita (Flanders, Pewterschmidt,Souphanousinphone*, Goldman ...) vituttaa vieressä.

Ja tällä systeemillä ei ole mitään tekemistä kateuden kanssa.


*PS. Laitoin hyperlinkin tuohon Khanin sukunimeen, jotta jokainen suomenkielinen jonka itsetunto ei kestä ruotsinkielisten menestystä voi defenssinä samaistaa bättre folkimme Khaniin (joka halveksii juntteja napureitaan, ja yrittää epätoivoisesti ja huonolla menestyksellä mielistellä oman kielisiään).

Korppi on oikeus kirjoitti...

Päivää kaikille.

Feyris: joo, näin on marjat.

Allaspalo:

Hahhah, Siitointa voi siteerata paikassa kuin paikassa. Harmi, että tuo unohtui päätekstistä :D

Muuan iirinkieli-asiantuntijasta ei tainnut olla siihen rooliin, vaikka yritys olikin aikoinaan hyvä.

Höyrypää-Höglundilla oli tuon tuosta kiintoisia tekstejä. Tässäkin on jutun juurta, vaikka itse voisinkin pakkoruotsista luopua. Pidän kysymystä siitä joka tapauksesssa sen verran pienenä, etten jaksa asiaa juuri ajatella. Höglundin argumentti sen puolesta jää tosin köykäiseksi, aivan kuin suomalainen rahvas Ruotsin kieltä opetellemalla voisi juuri asemaansa parantaa.

Sitä odotellessa, minua ihmetyttää miksi kateus on niin leimallisesti juuri suomalaisten ominaisuus?

Suomessa on painotettu reiluutta, vaatimattomuutta ja yhteistyötä. Nämä ovat kaikki hyviä ominaisuuksia, mutta tuovat varjopuolenaan tahdon typistää erilaiset ihmiset keskiverron tasolle. Kynttilä on idettävä vakan alla, jotta menestyksesi ei tekisi muita kateelliseksi. Yhtenäisyyden ihanne ei ole huono asia, mutta tuottaa epäluuloa "liian hyvin" menestyjiä kohtaan.

Yhdysvalloissa on tärkeimmät arvot olleet vapaus, kilpailu ja omalla työllä pärjääminen. Tämän seurauksena ihmiset eivät ole samoissa määrin pelänneet näyttää onnistumistaan, päinvastoin amerikkalaisen unelman eli ryysyistä rikkauksiin -tarinoiden on toivottu innostavan muita yrittämään samaa.

En sano, että Suomi olisi näistä syistä huonompi kuin Yhdysvallat. Sanon, että se on erilainen. Yhdysvaltoja on perinteisesti kuvannut kekseliäs ja eteenpäinkatsova henki, mutta vapaata kilpailua korostavalla yhteiskunnalla on ollut varjopuolensa: räikeä polarisaatio rikkaiden ja köyhien välillä, voittajat haalivat kaiken minkä häviäjät menettävät. Kaipailun vuoksi amerikkalaista kulttuuria määrittää armottomuus, epäonnistujaa pidetään lähtökohtaisesti aina vikapäänä tilanteeseensa. Suomalaiset ovat kaunaisia ja kateellisia, mutta samalla kenties armollisempia. Osaamme nauraa itsemme ja toistemme epäonnistumiselle, tavallaan pidämme sitä väistämättömänä. Pidämme Matti Nykäsen kaltaisista menestyjistä, koska he osoittavat heidätkin ihmisen kokoisiksi hahmoiksi. Menestystä ei kannata odottaa, sillä lopulta tullaan aina alas. Vain Suomen kansallislauluun on voitu kirjoittaa seuraavat sanat.

On maamme köyhä, siksi jää/jos kultaa kaivannet/Sen vieras kyllä hylkäjää

Suomessa eliitti ei ainakaan aiemmin poikennut liikaa kansasta, mikä muodosti tiettyä solidaarisuutta. Häviäjät ovat harvemmin pudonneet aivan pohjalle, heistä on yritetty pitää huolta olivat he vikapäitä tilanteeseensa tai eivät. Ja silloin, kun erot kerran repesivät liian suureksi, purkautui arktinen kaunaisuutemme sisällissotana.

Kansakunta on kokonaisuus, joka sisältää valoisan ja varjoisan puolensa. Arvokkaita puolia on syytä kultivoida ja pimeitä puolia hillitä. Mutta viime kädessä on hyväksyttävä kansan olemus sellaisena kuin se on. Niin kauan kuin amerikkalaiset hengittävät, he ovat amerikkalaisia hyvässä ja pahassa. Sama pätee myös meihin, sillä emme ole pärjänneet emmekä koskaan tule pärjäämään menestyksen kanssa kovin hyvin. Harvemmin sitä tulee ja harvemmin sitä tavoittelemme. Kun sitä tulee, humallumme ja hukkaamme sen ennen pitkää. Mutta: kyllä me tulemme täällä toimeen, kuten olemme tulleet tuhansia vuosia. Suomen ei tarvitse olla suuri ja mahtava, se kelpaa tällaisena tuhansien järvien pienenä, mutta sisukkaana periferiana. Kuin Konnun hobitit, olemme huonoja valloittamaan mutta sitäkin huonompia alistumaan.

kaleidoskooppiihmispään kirjoitti...

Ookkonää lukenut Timo Heikkilän "Kullervon suku - erään mielenmaisen varhaisvaiheita" -nimistä kirjaa? Vaikka se ei olekaan aivan faktuaalista historiankirjoitusta, vaan hänen omin sanoin "tutkielman tyyliin tehty ankara fantasia", niin siinä oli montakin kohtaa, jotka suomalaiseen sieluuni kolahtelivat.

Minulla ei nyt ole kirjaa käsilläni, mutta sen muistan, että eräs pääteeseistä oli suomalaisen mielen (tai sielun?) kahtiajakautuneisuus. Hän oli sitä mieltä, että suomalaiset ovat sisimmältään Itäistä kansaa, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan: hieman uneliasta, sisäänpäin kääntynyttä, hidastempoista, pohdiskelevaa kansaa joka ympäriinsä tallustaa ainoassa tuntemassaan temppelissä - luonnossa. Luonto on mitä on, se on aluton, loputon, iankaikkinen siis, jonka syklistä kulkua suomalainen sielu voi vain katsella ikään kuin viereltä, paljoa sen kulkuun puuttumatta. Sininen on väriltään mielenmaisemansa (Kalervo).

Mutta Länsi on toinen juttu. Läntinen ihminen ei elä ikuisuudessa vaan nykyhetkessä ja hänen tehtävänään on jatkuva kehitys yhä ylempää ja yhä suurempaa kohti, ja tämä tapahtuu luonnollisesti luonto tahtoonsa alistaen. Itäinen ihminen ilmentää ominaisluontoaan ajatuksissaan, läntinen teoissaan. Vauhti on päällä jatkuvasti. Hän on täynnä fyysistä voimaa ja punainen on väriltään hän (Untamo).

Ja tässä välissä siis seisoo suomalainen. Itäinen sielu pakotettuna läntisiin tapoihin, joka aiheuttaa sisimpään syvän haavan, tunteen siitä, että hän elää nyt jotenkin... valheessa. Suomalainen ei kykene teeskentelyyn ja siksi hänen on näinä aikoina niin vaikeata olla yhtä lailla muiden ihmisten seurassa, kuin kahtiajakautuneen itsensäkin kanssa. Loukussa on hän ja haava vuotaa. Muinainen veljessota roihuaa tajunnassamme yhä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys KIP.

En ole lukenut kirjaa, mutta kuulostaa heti kiinnostavalta. Ylipäätänsä tuonkaltainen faktoihin ripustautumaton vapaa ajatuksenkulku viheättää minua, myyttien takaa löytyy aina syvempi totuus kuin ensimmäisestäkään vuosiluvusta.

Suomi on rajamaa läntisen ja itäisen kulttuuripiirin välillä, eurooppalaisen ja venäläisen. Historiallisesti ja kulttuurisesti olemme olleet osa länttä, maantieteellisesti osa itää. Tämä tuo väistämättä tiettyä ambivalenssia olemukseemme ja kansaluonteeseemme. Sama pätee myös Venäjään, joka on tasapainotellut eurooppalaisten ja aasialaisten kulttuurivaikutteiden välissä. Siinä missä kuitenkin Suomi voidaan rajatilastaan huolimatta katsoa osaksi länttä, on Venäjä vahvemman ambivalenssinsa vuoksi täysin omalakinen sivilisaationsa, ei itää, eikä länttä. He kamppailevat vielä lujemmin ristiriitaisten traditioiden välissä.

Ja tässä välissä siis seisoo suomalainen. Itäinen sielu pakotettuna läntisiin tapoihin, joka aiheuttaa sisimpään syvän haavan, tunteen siitä, että hän elää nyt jotenkin... valheessa. Suomalainen ei kykene teeskentelyyn ja siksi hänen on näinä aikoina niin vaikeata olla yhtä lailla muiden ihmisten seurassa, kuin kahtiajakautuneen itsensäkin kanssa. Loukussa on hän ja haava vuotaa. Muinainen veljessota roihuaa tajunnassamme yhä.

En tahdo ajatella, että suomalaisina olisimme jotenkin loukussa. Se implikoisi, että olisi valittava itä tai länsi, hylättävä jompikumpi traditio. Uskon sen sijaan, että juuri ambivalenssimme ja ristiriitaisuutemme tekee meistä osaltaan suomalaisia. Olemme osa länttä, mutta sen viitekehyksessä selkeästi muista erottuva kokonaisuus. Meissä yhdistyvät idän ja lännen henkiset perinteet ja niin on hyvä.

Allaspalo kirjoitti...

KoO sanoi: "Harmi, että tuo unohtui päätekstistä :D"

Röh, röh,
höpö höpö hupsishui,
Kuinka se sulta unohtui?


Krhm, niin hyvä analyysi jenkkien ja meitsien eroista.

Tuo viimeinen linkki oli kyllä jo jotain xD

Yksi Turkkuulainen taisi lipsauttaa oman suhtautumiseni bättrefolkiin, ihan mukavaa ja ahkeraa väkeä joitten kanssa aika saattaisi tulla pitkällä juoksulla tylsäksi. Vähän semmoisia hienoa helmoja mutta ne on meidän hienohelmoja -jotkakyllävälilläihanvähänärsyttävätmuttaminkästeet.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Kuinka se sulta unohtui?

Yes, I'm devil.

Vähän semmoisia hienoa helmoja mutta ne on meidän hienohelmoja -jotkakyllävälilläihanvähänärsyttävätmuttaminkästeet.

Töissä hurreihin törmää tuon tuosta, sekä koulusssa. Semmoista mukavaa, pikkukivaa väkeä tosiaan, ei tule mitään erityisen pahaa sanottavaa mieleen. Sen verran omissa ympyröissään ovat kuitenkin, ettei niitä omissa porukoissa tapaa. Eikä tässä ole mitään vikaa.

Curufin kirjoitti...

"Suomalaisilla ei taas ole uhrikertomusta, johon takertua."

Kyllä kun lukee kommentteja Ruotsin vallan ajasta ja ylipäätään Suomen historiasta miehitettynä maana, tällaistäkin tuntuu löytyvän. En itse pidä kuitenkaan hyvänä uhriposition hakemista, se kertoo minulle vastenmielisestä uhrimentaliteetista.

Ehkä lääke kateellisuuteen voisi löytyä egalitarismin hylkäämisestä/hillinnästä? Vaikka olen samaa mieltä, että se on osin osa suomalaista ja ylipäätään skandinaavista tasa-arvon ja reiluuden mentaliteettia, uskon, että nykyaika ja muotiaatteet ovat pahentaneet tuon toiseen potenssiin. Jos hyväksyttäisiin ihmisten geneettiset erot kyvyissä, hylättäisiin tasa-arvon moraalinen hyvyys, niin ehkä kateellisuuskin vähenisi. Tai sitten ajattelen ihmisten kateellisuutta aivan liikaa ideologisten oppijärjestelmien kautta ja naapuria kadehditaan joka tapauksessa :D. No tuli tajunnanvirtaa.

Suomenruotsalaisissa minua eniten ei vituta menestys jos se perustuu kykyyn. Mutta kiintiöjärjestelmät olisi syytä purkaa, jos kerran ollaan niin hyvää ainesta, niin se pitää todistaa avoimessa kilpailussa. Erityisen vastenmielistä on tämä vähemmistölogiikka, joka tässä näyttäytyy. Ilmeisesti suomenruotsalaisilla on sosiaalinen identiteetti etnisenä vähemmistönä, jolloin uhka ei niinkään ole muut etniset vähemmistöt vaan suomalainen enemmistö. Ainakin tämä selittäisi himomokutuksen.

Olisiko suomenruotsalaisen eliitin kosiskelu pakkoruotsi-kysymyksen hylkäämisellä realistista? Toki kysymys on maahanmuuttoon ja EU-kuvioihin suhteessa hyvin pieni. Mutta suomenruotsalainen eliitti on juuri eliitti ja yhteiskunnan eliitti on napannut juuri nuo kulttuurimarxilaiset ideologiat itseensä. Siitä riippuu jo status ja ylemmyydentunto kansaa kohtaan eliittinä eli sosiaalinen identiteetti. Näin ollen populistinen kansallismielisyys on halveksuttavaa, puhuttiin pakkoruotsista eli ei. Yksittäinen suomenruotsalainen taas saattaa muutenkin olla nationalismiin kallella ehkä punapilleröitynyt ja vittuuntunut matujen kepposteluista eikä juuri jaa eliitin arvoja. Mutta onko tällaisellekaan yksilölle pakkoruotsituksella yhtään mitään väliä?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Kyllä kun lukee kommentteja Ruotsin vallan ajasta ja ylipäätään Suomen historiasta miehitettynä maana, tällaistäkin tuntuu löytyvän.

No joo, tuo oli osaltani lähinnä heitto. Suomen historiaa kun katsoo, niin uhriasetelma on lopulta aika helppo konstruoida: isoviha, miehitystä, talvisota jne. Pointti on kenties, että on yksi asia olla uhri ja toinen jäädä vellomaan sen jälkeiseen avuttomuuteen.

Vaikka olen samaa mieltä, että se on osin osa suomalaista ja ylipäätään skandinaavista tasa-arvon ja reiluuden mentaliteettia, uskon, että nykyaika ja muotiaatteet ovat pahentaneet tuon toiseen potenssiin.

Nuo ovat totta kyllä varsin skandinaavisia arvoja, Ruotsi lienee Suomeakin oppikirjamaisempi esimerkki sosiaalidemokratian kehdosta. Ruotsia kuvaa tietyllä tavalla jopa suomalaisiakin enemmän pyrkimys keskinkertaisuuteen, kaikkea yli räiskyvää vähän vieroksutaan. Tässä mielessä hurrit ova kuin Ruotsi pienoiskoossa, hyvin käyttäytyvien herraskaisten yhteisö.

Suomalaiset on kaunaisuudestaan huolimatta varsin äärimmäisyyksiin taipuvaa porukkaa, meissä elää ailahteleva slaavilainen henki ainakin siltä osin.

Mutta kiintiöjärjestelmät olisi syytä purkaa, jos kerran ollaan niin hyvää ainesta, niin se pitää todistaa avoimessa kilpailussa.

Tätä en sinänsä vastusta. Toisaalta esimerkiksi Ahvenamaan etuoikeutettu asema ei loukkaa minua tipan vertaa, vaalikoon kaunista saartaan kuten parhaaksi näkevät.

Olisiko suomenruotsalaisen eliitin kosiskelu pakkoruotsi-kysymyksen hylkäämisellä realistista?

Ehkä ei. Ja jos on totta, ettei heitä ole käännytyttävissä, niin huonoa se on heidän kannaltaan. He eivät tiedä, millaisilla voimilla leikittelevät. Suomalaisten osalta ei tekisi pahaa luopua hölmöimmästä hurrivihasta, mutta prosessi ei voi olla yksipuolinen.

Apoliteia kirjoitti...

Tervehdys blogi-isännälle ja kommentoijille.

Niinpä niin, miten suhtautua tuohon hyväkäytöksiseen ja nurkkansa siistinä pitävään geneettiseen vieraseliittiimme? Kuten isäntä ansiokkaasti mainitsee, ovat suomenruotsalaiset osallistuneet kansallisen identiteettimme luomiseen tarmokkaasti aivan alusta pitäen. Suuren suurta ylemmyydentuntoa en oikein voi heistä aistia, kaikkein kovimpia svekomaaneja (missä heitä enää edes tapaa? Svenska klubbenilla?) lukuun ottamatta.

Kommentoija Curufin nosti esiin kiintiösysteemin, joka paikoin nostaa esiin päätään tänäkin päivänä. Ongelmallistahan se on: kai sitä on oikeus tukea omaa kieliryhmää jos rahaa löytyy? Toisaalta moiset järjestelyt, Åbo Akademi etunenässä, ovat paikoin räikeitäkin epätasa-arvon tuottajia. Ruotsinsuomalainen ystäväni halveksii avoimesti ko. instituutiota ja on kuvaillut sitä paikaksi jonne mennään opiskelemaan "kun ei ole muita ansioita kuin ruotsi äidinkielenä".

Lopulta se kissa pöydälle: olemme geneettisesti erilaisia kuin ruotsalaiset, myös omat "rantahurrimme" käsittäen. Ehkä se on sanellut todella jotakin erilaista osaksemme, ehkä kansallinen "sielumme" on toista tekoa kuin pohjoisten germaanien? Väkisinkin tulee mieleeni Marko Tapio (synt. Tapper, Huom!) ja hänen suuruudenhullu yrityksensä luoda läpikuvaus kansanluonteemme keskeisestä piirteestä, jonka hän nimesi "arktiseksi hysteriaksi". Tapio:

"Arktinen hysteria ei ole sairaus. Emme tiedä mitä se oikein on. Se on eräs ilmiö meidän elämässämme ankaran ilmaston ja armottomien olojen keskellä. Se on alakuloisuutta, joka ei tunne mitään rajoja irti päästessään. Harvapuheinen mies kestää kuukausia, joskus vuosia, joskus kymmeniä vuosia tyytyväisenä ja rauhallisena, mutta sitten hän ratkeaa juomaan ja juo yhtä mittaa niin kauan kuin jaksaa, aloittaa nopeasti, vaeltaa hurjasti ja levottomasti lähiympäristössään, huutaa, riehuu ja remuaa, puhuu paljon, selittää koko elämänsä kuvakirjan, surullisen, sanalla sanoen: palaa. Ja aina pohjaan saakka. Sen jälkeen hän ei ota mitään. Joskus kuurin välillä on kuukausi, kaksi, enemmän tai vähemmän, sitten se tulee taas. Tai se ilmenee muussa muodossa. Se on pohjattomasti melankoolisen, rehellisyydessään ihmeellisen kansan reaktio kovissa olosuhteissa. Se on tuhoon tuomitun kansan reaktio. Tämä kansa voi nousta yhtenä miehenä ja yhtään epäröimättä yksinään maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan ja ryhtyy pitämään puolia lumessa ja pakkasessa. Se pitää myös. Ja jos tämä neljä ja puoli miljoonainen kansa tottelisi aavistuksiaan, lähtisi koko kansa yhtenä samanaikaisena ja samansuuntaisena liikkeenä länteen, miehet vaimoineen, vaimot lapsineen, karjoineen, kaikkine tavaroineen, valtavana kolonnana suin päin länteen, niin kahdessa viikossa se asettuisi väkisin sinne asumaan. Vastarinnasta välittämättä. Kahdessa viikossa. Se ei koskaan tee sitä. Se jää tänne. Tämä on pohjattomasti melankoolisen, tuhoon tuomitun, passiivisen kansan reagointia. Silloin tällöin siinä näyttäytyy jokin äärimmäinen ilmiö: se on arktinen hysteria. Sen jyrkkiin äärimmäisyyksiin johtavia purkauksia ei silloin rajoita mikään itsehillintä. Päin vastoin kuin on ominaista trooppisten seutujen ihmisten innostukselle, hurmiolle, tämä ei ole elämänriemua. Riehakkaimmillakin se on kuolemanvakavaa. Emme tiedä mitä se oikein on."

Onko niin, että venäläisten aavistelijoitten (Gogol ja Tolstoi varsinkin) tavoin me hiljalleen tajuamme, ettemme ymmärrä itseämme vielä lainkaan? Sitkas pala.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Päivää Apoliteia.

Ruotsinsuomalainen ystäväni halveksii avoimesti ko. instituutiota ja on kuvaillut sitä paikaksi jonne mennään opiskelemaan "kun ei ole muita ansioita kuin ruotsi äidinkielenä".

Pättekstissä mainitsinkin, että suhmurointi on suomenruotsalaisten pääasiallinen synti. Omien etujen ajaminen itsessään ei ole väärin, vaan se että se saa typeriäkin sävyjä.

Väkisinkin tulee mieleeni Marko Tapio (synt. Tapper, Huom!) ja hänen suuruudenhullu yrityksensä luoda läpikuvaus kansanluonteemme keskeisestä piirteestä, jonka hän nimesi "arktiseksi hysteriaksi".

Tapion projketi luodata suomelaisten sielua pelkän historiallisten tapahtumien dokumentoinnin sijaan on melko ainutlaatuinen tempaus. En ole lukenut Arktinen Hysteria -sarjaa, mutta Hännikäisen esseet ovat tuoneet valotusta asiaaan. Hänen yrityksensä vertautuu kenties lähimmmin siihen, mitä Aleksis Kivi yritti saavuttaa. Molemmat ovat onnistuneet kuvailemaan pimeää osaa suomelaisuudesta, ja Tapio jopa sitä analyyttisesti jäsentelemään. Ruotsi on yhtä lailla pohjoinen maa, mutta aivan mitään tuollaista ei siellä olisi oinut syntyä.