Tapaus Hännikäinen ja punikkisikojen kateus

Alfred Kordelinin säätiö antaa kirjailija Timo Hännikäiselle 6000 euron apurahan. Silmänräpäyksessä tiedon julkistamisesta netin punakaarti aloittaa painostuksen, jonka seurauksena säätiö ottaa ennenkuulumattomasti apurahan uudelleen käsittelyynsä. Paheksunta on äänekästä, kestääkö kantti? Onneksi kestää, ja tänään illalla selvisi että Hännikäinen saa kuin saakin apurahansa. Järki ja oikeus voittivat.

Tapaus kertoo kuitenkin selvää kieltään siitä, millä tasolla punakaartin moraali liikkuu ja mistä on heidän selkärankansa tehty. Hännikäinen on öykkäröinyt sosiaalisessa mediassa kännipäissään, mutta apurahoja ei tietääkseni jaeta hyvän käytöksen vaan kirjallisten ansioiden perusteella. Niitä kirjailijallamme onkin enemmän kuin suurimmalla osalla maamme tuhertelijoista, sillä kyseessä on sentään tyylillisesti suvereeneimpia esseistejämme. Suomennokset ja radikaalejakin ajatuksia sisältävät esseekokoelmat ovat tuoneet hänelle ansaittua näkyvyyttä, joka penni on ehdottomasti ansaittu. Kaikki sössötys käytöksestä ja kirjallisten näyttöjen puutteesta ovatkin vain savuverhoa sille, etteivät punikit voi sietää Hännikäistä ja hänen aatemaailmaansa. Heitä vituttaa se, että erimieliset voivat saada äänen muuallakin kuin Suomi24-palstalla. Heitä tyrmistyttää, etteivät muutkin kulttuuri-ihmiset jaa heidän pikkuporvarillista haluaan tukahduttaa radikaalit ajatukset. He haluavat hiljentää hänet, mutta eivät lakkaa puhumasta hänestä. He teeskentelevät piittaamatonta, mutteivät voi olla ajattelematta häntä. Hännikäisellä on monet syyt vihata heitä, mutta ennen kaikkea he vihaavat häntä enemmän. Se tunne, jota pitäisi löytyä vain heidän vastustajiensa puheista, velloo heidän sydämissään.

Punikkien moraali on kateellisen kiusaajan moraalia. Jos joku josta he eivät satu pitämään menestyy, on hänelle kostettava. Hankkeita on eri tavoin sabotoitava ja elämästä tehtävä hankalaa. Punikkien moraali on pikkusieluisen byrokraatin moraalia, hän nauttii päästessään päsmäröimään pienempiään. Punikki on kuin viheliäinen Kelan virkamies saadessaan juoksuttaa toimeentulotuen hakijaa. Kun ei voimaa edes vertaistensa haastamiseen ole, käydään sen helpoimman kohteen kimppuun. Hännikäisen tylyttäminen ei näet edellytä pienintäkään rohkeutta, sillä hän on jo vuosia ollut paremman väen sylkykuppina.

Punikit saivat kaikin tavoin näpeilleen. Paitsi että Hännikäinen sai ansaitut rahansa, näkevät muut entistä selvemmin millaista tämä stalinistinen ongelmajäte on. He nilkkien tapaan kyttäävät, ilmiantavat ja painostavat joukolla vastustajiaan. Edes heidän ystävänsä eivät ole turvassa, vaan epäilyttävä kontakti sosiaalisessa mediassa voi johtaa välirikkoon. Vihollinen on absoluuttinen, eikä hänen kanssaan veljeillä. Punikit syövät jo toisiaan, ketään ei säästetä ideologisen oikeaoppisuuden pihdeistä. Häpeäisivät. On pahempaa olla vasikoiva rotta kuin rääväsuu.

Nämä ylensyöneet hyvinvointikapinalliset tulevat saamaan nenilleen vastedeskin. Hännikäinen on ristiriitainen hahmo, eivätkä monet uskalla häntä julkisesti tukea. Mutta ennemmin tai myöhemmin he astuvat oikeasti väärille varpaille. Kun ideologinen tapahtumahorisontti ei päästä enää ketään otteestaan ja kuka tahansa valikoituu päsmäröitäväksi, alkaa maltillisimmillakin sulakkeet kärähtää…