keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Viimeinen suuri kommunisti

Jaahas, blogin avaamisesta on kaksi vuotta muuten. Tai kaksi vuotta ja kuukaisi noin suunnilleen. Hassua, etten edes huomannut asiaa. No, eipä mitään, homma jatkuu kuten ennenkin.

...

Kuubalaisdiktaattorin poismeno on symbolinen päätös sille aikakaudelle, joka alkoi Berliinin muurien murtuessa 1989. Kylmästä sodasta tultiin historian loppuun, kunnes kaikki alkoikin alusta. Muukalaisten ja terrorismin aalto, Brexit ja Trump, nyt Fidel. Taistelevan kommunismin viimeinen reliikki painui manan majoille ja sen myötä astumme uuteen aikaan. Se on epätoivon, kaaoksen ja lähestyvän tuhon aikaa, voitoista ei ole minkäänlaisia takeita. Kansallisvaltiot voivat kokea renessanssin tai sitten eivät. Länsimaailma voi nousta tai sitten ei. Ajan hengen muutos on kuitenkin tiivistymässä miltei käsin kosketeltavaksi ja voin kuulla ilmassa kuiskauksia kiinalaisesta kirouksesta: ”toivottavasti saat elää mielenkiintoisia aikoja”.

Hetkeksi olisi kuitenkin hyvä pysähtyä ajattelemaan tuota latinalaisen Amerikan sissiä, imperialismin vastaisen vastarinnan ääniä ja kasvoja. Oikealla hänet on tyypillisesti tuomittu jyrkin sanoin, siinä missä häntä vasemmistossa usein ihaillaan salaa taikka avoimesti. Salaa ehkä siksi, että on kenties noloa demokratiauskovaiselle lässyttäjälle nähdä sittenkin jotain hyvää rautaotteisessa yksinvaltiaassa. Itse näen hänet ristiriitaisena hahmona. En osaa pitää häntä tyrannina, ainakaan jos vertailukohtana ovat monet muut aikalaisdiktaattorit. Jonkinlainen vertailukohta voisi olla Chilen sotilasjuntta Augusto Pinochet, joka Castron tavoin kohdisti julmaa terroria vastustajiinsa mutta pidättäytyi täysin summittaisesta väkivallasta. Siinä missä Pinochetin hallitusaika oli kaiken kaikkiaan verisempi, on yllättävää että hän luopui lopulta vallastaan vapaaehtoisesti Castron pitäessä siitä lähes loppuun saakka kiinni.

Toisin kuin monissa muissa kommunistimaissa, Kuubassa saatiin aikaan todellisia parannuksia elintasossa mitä ainakin terveydenhuoltoon tulee. Sitä pidetään yleisesti laadukkaana jopa teollistuneiden maiden standardeilla, eikä elinajanodote paljoa muusta latinalaisesta Amerikasta poikkea. Maan itse tarjoamiin tietoihin on syytä suhtautua epäilyksellä, kuten kommunisteihin yleensäkin, mutta maa ei ole koskaan ollut samanlainen katastrofi kuin monet muut sosialistimaat. On hyvä kysymys kuinka paljon Kuuban köyhyyttä voi selittää USA:n älyttömällä kauppasaarrolla ja kuinka paljon vain järjestelmän kyvyttömyydellä. Minulla ei ole kantaa, koska en tunne aihetta hyvin. Keskimäärin mielipiteet asiaan voi arvata aika hyvin sen perusteella, onko vasemmistolainen vai oikeistolainen. Joka tapauksessa on maa pysytellyt jotakuinkin pinnalla samalla, kun öljyvarantojakin omaava Venezuela on romahduspisteessä.

On osaltaan pakko ihailla sisukkuutta, jolla Castro on uhmannut Yhdysvaltoja, aikaa ja satoja CIA:n ja muiden hämärämiesten salamurhayrityksiä. Hän kieltäytyi kuolemasta, kunnes vasta vuosi 2016 koitui kohtalokseen. Hän oli komea ja vaikuttavan näköinen latinouros, jonka elävää puhetta olisi varmasti ollut suurenmoista kuulla kuubalaisen vallankumouksen kunnian päivinä. 


                             -Se todellinen partaradikaali.

Hänen aseveljensä ja aatetoverinsa Che Guevara on ollut myös intohimoja herättänyt hahmo. Hän oli kovapintainen ja taisteluvalmis mies, joka lopulta paadutti itsensä armottomuuteen. No, ainakaan pelkuriksi häntä ei voida syyttää. Hän uhrasi itsensä vallankumoukselle todellisen aatteen miehen tapaan. Hänestä löytyi ryhtiä ja selkärankaa, mikä nykyvasemmistolta puuttuu tyystin. Wanhat kommunistit olivat rautaa, sossusosialistit panevat nautaa.


Lucilla Lin kirjoitti Castron kuoleman inspiroimana suurmiehistä ja heidän ihailustaan. Tunnustaudun estottomaksi faniksi, juuri sellaiseksi joka on helppo saada suuren johtajan lumoon. Se ei vähiten johdu vain luoteestani ja tarpeestani löytää itseäni vahvempia esimerkkejä, mutta en voi olla mainitsematta asian esteettistä aspektia. Mitä tahansa rautanyrkillä hallinneista diktaattoreista voidaankaan sanoa, he tekevät syvän vaikutuksen. Onko se todella vain noloa?* Voima, uhrimieli ja urheus ovat kaikkea muuta kuin sitä ja osa Che Guevaran kaltaisten kulttia on juuri heidän omistautumisensa asialleen. Se on peräänantamattomuutta, josta tulee kaunista. Ei väliä sillä, että poliitikkona Che oli katastrofi. Hän oli taistelija. Kuka ei ihailisi ylivoimaistakin vihollista vastaan marssivaa soturia ja vastustajaansa jymäyttävää sissiä? Filosofisesti ajattelen vallan- ja voimankäytöstä Tolkienin tavoin: se on huonoin tehtävä miehelle ja kaikista huonoin niille, jotka siihen asemaan hamuavat. Mutta esteettisellä tasolla jyrkkä hierarkia johtajineen elähdyttää aivan toisin kuin egalitaariseen lässytykseen perustuva konsensus. Voi olla, että tämän tason ihailu on vallan perverssi puoli. Se puoli, joka on alttiina demagogien hyväksikäytölle, nostaen mitä vaarallisimpia ihmisiä päättävään asemaan.

En voi sanoa varauksetta ihailevani ensimmäistäkään maailmanhistorian hallitsijaa ja yksivaltiasta. Jokaisella heistä on kaapissaan sellaisia luurankoja, että ne väkisin muistuttavat ihmiskunnan yleisestä kelvottomuudesta. Miksi valtaan nousevat usein ne verenhimoisimmat? Ymmärrän tästä syystä anarkistien antipatioita, ja ainakin periaatteessa kannatan mahdollisimman paikallista vallankäyttöä. Vain siten voima ja valta ovat ihmiskasvoista ja kenties vähemmän mielivaltaista. Kuitenkin maailma ilman valtaa ja sen käyttöä on naurettava fantasia, joka ei tässä maallisessa ajassa tule toteutumaan. Se ei ole lopulta edes kaunis periaate, sillä jokainen traditionaalinen kulttuuri on pitänyt uskollisuutta ja tottelevaisuutta hyveinä. Ne mahdollistavat sodankäynnin ja sanoinkuvaamattomat julmuudet, mutta noiden miehisten hyveiden kautta on myös valtakuntia rakennettu ja puolustettu. Miehen osaan on aina kuulunut tietää paikkansa ja jollekin on kuulunut paikka korkeimmalta. Lucilla Lin puhuu tekstissään monarkiasta ja hänen argumenttinsa vallan periytyvyydestä on tenhoava, sillä verivelvollisuuden siteellä valtaistuimeensa sidottu monarkki voisi suhtautua hallitsemiseen varsin eri tavoin kuin sellainen, joka on tilaisuutta vesi kielellä elämänsä sivu kärkkynyt.

*Noloudesta tuleee mieleen eräs anekdootti: katsoessani uutisia isäni kanssa, haastateltiin Kiinaa sivuavassa jutussa nuorta kiinalaismiestä, joka vilpitön hymy kasvoillaan hehkutti maansa suuruutta ja mahtavuutta. Puhkesimme spontaaniin nauruun. Emme niinkään siksi, että miekkosen näkemys Kiinasta saattoi olla yksipuolinen. Nauroimme hänen lapsenmieliselle asenteelle, jollainen on meille niin vieras. Onko kuitenkin niin, että hän on nolo vai niin että olemme vieraantuneet terveestä ylpeydestä? Meille on jo vuosikausia uskoteltu kuinka naurettavaa kansallismielisyys on. Kenties olemme niin väsyneitä itseemme, että kaikki muut normaalilla itsetunnolla varustetut kansakunnat näyttäytyvät harhaisina ja noloina. Siksi emme osaa oikein suhtautua siihen, että monissa maissa tunnetaan lujaa uskollisuutta johtajia ja perinteitä kohtaan.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tämä ei liity aiheeseen, mutta jos Ruukinmatruuna luet tämän, niin voisitko palauttaa blogisi julkiseksi? Googlella kirjautuminen on ongelmallista, koska minulla on selaimessani No Script-lisäosa, ja Google luulee siksi, että joku yrittää murtautua tiliini. Tuo blogi on saanut tuhannet ajattelemaan, joten olisi hyvä, jos se olisi taas julkinen.

Muuten, aiheesta toiseen. Suosittelen kaikkia lukemaan tämän äärimmäisen mielenkiintoisen kirjan Bruce Charltonilta, joka käsittelee neroja sekä sitä, miksi he ovat tärkeitä ja miksi heidän lukumääränsä vähenee länsimaissa.

The Genius Famine: Why we need geniuses, Why they’re dying out, and Why we must rescue them

http://geniusfamine.blogspot.fi/

Kommentti

Korppi on oikeus kirjoitti...

Kas Anonyymi, kommenttisi oli joutunut roskapostilooraan syystä tai toisesta.

Charlton on kunnon mies, suuri ajattelija.