keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Notes to self



Töitä. Rutiineja. Neurooseja. Pari viime viikkoa on kulunut osittain halvaantuneena, pakkoajatukset ovat työllistäneet tavallista pahemmin. Mikään ei innosta, eikä aikaa riitä millekään. Mitään ei saa aloitettua, eikä ajatuksia viimeisteltyä. Romaaneja en saa luettua, elokuvia katsotuksi tai tekstejä kirjoitetuksi. Aina jää tunne, että jotain on pakosti ajateltava. Jokin kuvio on käytävä läpi. On syyllinen olo ja elän kuin limbotilassa. Ei tarvita kuin vääränlainen ärsyke ja seuraavat kuusi tuntia voivat kulua pakkoajatuksen kehässä; väärä kuva, ääni, teksti tai jotain mitä teen väärin.

Joskus elättelin toiveita neuroosien katoamisesta. Ei onnistu. Ne ovat koodautuneet rakenteeseeni tavalla, ettei minua ole erotettavissa neurooseistani. Jotenkin niiden kanssa on vain tultava toimeen, minun on hallittava niitä eikä niiden minua. Kismittää vain, että asiasta tarvitsee muistuttaa. Kaikesta tarvitsee muistuttaa. Jos en säännöllisesti toista itselleni kuinka omaan katon pääni päälle, juoksevan veden, ruokaa, pehmeän sängyn ja muuta hyvää, unohdan arvostaa kaikkea. Jos en toista itselleni kuinka onnekas olen, unohdan sen. Ymmärrän pikku hiljaa, miksi ihmiset rukoilevat: he tarvitsevat päivittäistä muistutusta asioiden tärkeysjärjestyksestä. Siksi sanon: ”ei pidä mennä katsomaan, eikä jäädä vatvomaan, sillä aikaa ei ole”. Voisin kuluttaa vaikka loppuelämäni neuroosieni setvimisessä tai turhien asioiden penkomisella internetissä. Tälle on tultava loppu. En jaksa olla joka hetki kyseenalaistamassa lähtöoletuksiani ja lukemalla mahdollisimman erimielistä argumentaatiota. En voi elää, jos joka hetki on epäiltävä joka ainutta motiivia. En jaksa myöskään iänikuisia ajatuskehiä, ne eivät koskaan tule todella loppuun ellen katkaise niitä.

”Ei pidä mennä katsomaan, eikä jäädä vatvomaan, sillä aikaa ei ole”.


Olen saanut kaiken kukkuraksi allergian. Vuosikaudet olen tuntenut ylpeyttä terveydestäni, mutta nyt sekin on mennyttä. Vittu, mitä helvettiä. Pitäisiköhän käydä lääkärillä, mikähän heinä tämänkin takana on? Olen niin moderni ihminen. Kaulaani myöten olen tässä ajassa.


Rakastan luovaa tilaa. En siis väitä mitään siitä, olenko luova ihminen per se. Mutta se tila ja tunne, kun ajatukset virtaavat vapaasti ja assosiaatioketjut linkittyvät, on paras asia elämässä. Hyvä kirja, elokuva, musiikki tai vaikkapa pilvistä yötaivasta vasten piirtyvä kuusimetsä sytyttävät sen. Mutta viime aikoina tunne on loistanut poissaolollaan, olo on kuin zombiella. Neurooseja, ne pitävät sieluani vankina. Miksi jotkut romantisoivat mielenterveysongelmia, paskaa tämä kaikki on. Haluaako joku todella elää siten, että joka kerta rentoutumaan päästessä joku potkii sinut ylös. Ettei minään hetkenä voi olla varma. Kuin odottaisi iskua siltä aivoissa kuiskaavalta mulkulta, joka uhkailee jotain pahaa tapahtuvan, jos en toista ajatuskuviota kymmenen kertaa. Aina se esittelee ehtoja, ”saat rauhan, kun tämä on ohitse”. Mutta rauhaa ei tule, eikä mikään ole koskaan ohitse.

Kunpa oppisin olemaan rennommin, olemaan pingottamatta kuin viimeisilleen kiristetty jousi. Muistelen välillä erästä thaimaalaista kaveria intissä, joka ei koskaan murehtinut mistään eikä stressannut. Hänestä huokui rauha, vaan ei välinpitämättömyys. Totisesti, siinä oli ihminen tasapainossa. Mutta eivät neuroosini koskaan todella lopu, mikä tuli jo sanottua. Voin taistella ja toivoa, ja niinä luovina hetkinä vain päästää irti.

Juuri äsken päästin pitkästä aikaa hetkeksi irti ja katsoin elokuvan Jurassic World. Ei kovin kummoinen pätkä, plussaa muutamista nostalgisista hetkistä sekä T-Rexistä. Mutta ainakin olin hetken aloillani ja poissa kehistä. Ehkä se siitä pikku hiljaa, täytyy vain jatkaa taistelua.

”Ei pidä mennä katsomaan, eikä jäädä vatvomaan, sillä aikaa ei ole”.

PS. Viime aikojen poliittisiin tyhjänpäiväisyyksiin minulla on seuraavaa kommentoitavaa: hevosen kyrpä ja tiskivettä päälle.

PPS. Säät ovat olleet yleisesti ottaen hanurista. Kuten näyttää käyvän, vuodenaikoja ei enää ole. Kun on talvi, ilmavirtaukset käyvät suoraan Afrikasta lämmittäen kaiken sohjoksi. Kesällä ne käyvät vastavuoroisesti pohjoisnavalta jäähdyttäen kaiken. On vain yksi pitkä syksy, ihan vaan skeidaa. Jos olisi yksi hyvä syy tehdä itsemurha, niin epäilemättä vuodenaikojen puute.

No, juhannukseksi näyttäisi tulevan osaan maata jokseenkin järkevää säätä. Tahdon kesän kesänä ja talven talvena. Hellettä ei tarvitse olla, eikä auringonpaistetta koko ajan. Mutta alle viisitoista astetta panee kysymään, että mikä kusetus tämä on?

2 kommenttia:

Jefferson Smith kirjoitti...

Harmi kuulla tilanteestasi. Kun itsellä ei ole kokemusta pakottavista ajatuskuvioista... (tai no nyt kun ajattelen niin on minulla lieviä kuvioita jotka toistuvat (mutta en tiedä voinko luonnehtia niitä pakonomaisiksi)) niin valitettavasti en pysty neuvojakaan antamaan :(

Itselläni ajankäyttö on räjähtäyt käsiin viimeisen vuoden aikana. Ahdistavimmillaan (käytännössä koko syksy) jouduin erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin lähes joka päivä... Pääasiassa kylläkin tuon steamin ym. kautta. Luoja, en ollut pitkään aikaan (jos koskaan) ollut vastaavassa pommituksessa ja niin monen ihmisen taholta. Työt on ollut sitten nyt vuoden ajan se toinen suuri ajanviejä (ja stressin aihe). Harmittaa kun nykyisin ei "ehdi" enää lukea kirjoja tai kommentoida/lukea kaikkia listoillani olevia blogeja. On kiire, kiire ja kokoajan kiire... Pitäisi vain rauhoittua ja avata jokin hyvä kirja :(

Siinä oli valittamiseni ja nyt hyvät puolet: Keskimäärin minulla menee loistavasti, eräs tyttökin jopa kiinnostui minusta ja ollaan seurustelu jo hyvän aikaa.... Hämmentävää, varsinkin kun mietin itseäni ja ominaisuuksiani: monen vuoden aikaiset itsesäälissä rypemiset olivatkin väärässä. Kääntöpuolena on tietysti liialliset sosiaaliset pakkotilanteet joihin en ole kunnolla vielä löytänyt selkeää strategiaa (siis sille miten tunnistan ja reagoin silloin kun sosiaalisuus putoaa niskaan ja pitäisi olla normaali, tai ei ainakaan kovin epäystävällinen (jos ymmärrät mitä tarkoitan)). Mutta en valita ainakaan paljoa, minulle juuri rakkauden kaipuu ja se ettei olisi yksin, on ollut merkittävä tekijä "maailmantuskassani".

Mutta toivotan sinulle jaksamisia, toivottavasti ajatuksesi taas tasottuvat :)

Lauri Stark kirjoitti...

Hyvää iltaa Jefferson.

Se on joo, miten me ihmiset saadaankin puristettua aika pois elämästämme. Välillä kaikki on kuin juoksua, eikä ympärille ehdi katsella. Ja kun nimenomaan haluaisi pysähtyä ja katsella.

Kuulumisesi piristävät mieltä täälläkin, kyllä äärioikeistolaiset öyhöttäjätkin osaavat muutakin kuin kitata kaljaa! Tyttöystävä kelpaisi tännekin, mutta ajankäyttöä on pakko priorisoida: se on joko naiset tai ajatukseni, molemmille ei riitä. Valinta on ilmiselvä, vaikka se merkitseekin välillä viiltävää yksinäisyyttä.