Ime meisseliä EU!

Vielä kymmenen vuotta sitten äänestettiin EU-perustuslain hyväksymisestä eri maissa, euromaiden lukumäärä oli lisääntynyt ja yleinen voittokulku näytti vääjäämättömältä. Liittovaltiokehitystä pidettiin varteenotettavana vaihtoehtona ja skeptikot ohitettiin olankohautuksella. Sittemmin ääni kellossa muuttui ja parhaillaan useampi kuin yksi byrokraatti nykii kaulustaan tietäessään, että Britannian tuleva ero on lopun alkua. Dominoefekti vie maan yksi toisensa jälkeen mennessään kuten tapahtui Neuvostoliiton hallitsemassa Itä-Euroopassa aikoinaan. Rotisko sorretaan pala palalta.

Kenties olen liian optimisti. Kansanäänestys ei ollut sitova ja Brysselin korkkiruuveilla on tuhat ja yksi vippaskonstia. Eikä tule unohtaa maan sisäistä oppositiota, joka varmasti tekee kaikkensa estääkseen karkaamisen pois unionista. Tuoreen uutisen mukaan internetissä kerätäänkin jo nimiä adressiin uuden kansanäänestyksen järjestämiseksi, mikä olisi perinteinen EU-taktiikka; äänestetään, kunnes tulos menee varmasti oikein. Nykyinen unioni on hirviö, joka pyrkii kasvattamaan valtaansa. Se ei tule antamaan periksi, taistelu jatkuu. Kävi tässä kuitenkin miten hyvänsä, voi tätä äänestystä pitää merkittävänä virstanpylväänä. Se osoittaa kuinka suurta epäluottamusta ja katkeruutta tätä ylikansallista kominternia kohtaan tunnetaan. Ihmisten pinna on kireällä, ja toivon mukaan jännite löystyy ennen kuin käy todella huonosti. Jo Coxin murha oli esimakua siitä, mitä pinnan alla kytee. Se kertoo epäterveestä vastakkainasettelusta, minkä myös puolittain jakautunut äänestystulos vahvisti.

Asia ei koske vain Iso-Britanniaa, vaan kaikkia Euroopan kansoja. Merkityksen huomaa siitä, kuinka paljon tilanne on ollut kotimaankin mediassa esillä, aivan kuin sillä olisi mitään merkitystä engelsmannien päätöksiin. Mutta idea onkin pitää EU-vastaiset mielipiteet tässä päässä kurissa. Siksi eron kannattajia pitää esitellä huonossa valossa, pelotella ihmisiä pois vääristä mielipiteistä. Ja sitähän ylikansallinen komintern tuntee, pelkoa. Se ei ole koko olemassaoloaikanaan uudistunut tai luovuttanut valtaansa takaisin kansalliselle tasolle, aina vain siirtänyt sitä itselleen. Se tietää, mitä monet tuntevat ja ajattelevat. Sillä todella on kaikki syyt pelätä.

Viihdyttävää onkin ollut seurata vastapuolen hätää. He syyttävät eron kannattajia pelolla ratsastamisesta, mutta itse kylvävät suoranaista paniikkia ja ennustavat tulikivisadetta mikäli ero tapahtuu¹. On huomionarvoista, että heidän argumenttinsa rakentuvat lyhyen aikavälin taloudellisten hyötyjen varaan. Ensinnäkään, merkittävät taloudelliset vaikutukset eivät ole mitenkään itsestään selviä. Muutaman prosentin pudotus pörssissä tai punnan kurssin muutos ovat tilapäisiä. Toisekseen sopimukset ja muut järjestelyt on helppo tehdä tärkeimpien kauppakumppanien kanssa uudelleen, ja ainoana esteenä voisi olla tietoinen torpedointi Brysselin suunnalta. Ja vaikka negatiivisia talousvaikutuksia olisi pidemmälläkin aikavälillä, ne eivät ole ylivoimaisia. Vaakakupissa on nimittäin tärkeimpänä brittien vapaus, jota unioni kahlitsee. On myös oleellista panna merkille, että Iso-Britannia tuli isoista maista varsin myöhään mukaan unioniin ja on säilynyt varsin itsenäisenä; se ei kuulu Schengeniin ja pitää kiinni valuutastaan. Se ei siis koskaan ole saanut mitään käänteentekeviä hyötyjä unionista ja olisi eron myötä pudottamassa ison riippakiven pois jaloistaan pyörimästä. Jos siis britit ovat näin kyllästyneitä, mikä onkaan tilanne maissa, joissa on saatu enemmän kuin vähän paskaa niskaan?

Unioniin jäämistä kannattavia yhdistää se, että he jollain tavalla hyötyvät siitä. He ovat esimerkiksi maahanmuuttajia², nuoria opiskelijoita³ tai skotteja⁴. Tämä ei ole sinänsä moite kuin toteamus siksi, että eron kannattajia on kuvattu tyhmiksi luusereiksi, joilla on hävittävää ylikansallisessa kotimaassaan. Enemmän tai vähemmän kaikilla on jokin lehmä ojassa ja päätökset ovat sen mukaisia. Monet maahanmuuttajat äänestävät eroamista vastaan, sillä he pelkäävät joutuvansa maasta ulos. Syytä onkin, sillä englanti ei Afrikan ja Lähi-idän mutaa tarvitse eikä kaipaa (huonossa tapauksessa eron seurauksista voivat tosin kärsiä myös Euroopan maista muuttaneet, mikä olisi lapsen heittämistä pesuveden mukana). Opiskelijat taas ovat riippuvaisia valtion tulonsiirroista ja voivat mieltää EU:n tässä asiassa edunvalvojakseen. Uskon tosin, että opiskelijoilla on keskimäärin idealistisempia motiiveja kuten negrofiliaa, joka johtaa afrikkalaisten itseisarvoiseen hamuamiseen omalle takapihalleen. Eron kannattajissa taas korostuvat keskiluokkaiset sekä pienituloiset, joilla on molemmilla hävittävää. Maahanmuuton avulla sisään tuotava halpatyövoima auttaa työehtojen huonontamisessa ja syrjäyttää valkoista työväestöä. Keskiluokka taas kärsii yleisestä kurjistumisesta, johon on monia syitä ja johon kuitenkin EU:n eittämättä koetaan olevan yksi osatekijä.

”Niin niitä asioita koetaan”, voisi joku huokaista ja huomauttaa kuinka huonoilla tiedoilla äänestys tapahtui. En mene väittämään vastaan, eroleirissä on runsaasti vääriä käsityksiä unionista. Hävinnyt osapuoli onkin rakentanut yhden argumentin tälle pohjalle, eli he kyseenalaistavat äänestyksen validiuden. Ei olekaan tavatonta nähdä vasemmistolainen demokraatti kyseenalaistamassa demokratiaa. He hyväksyvät homman tasan niin kauan kuin tulokset heitä itseään miellyttävät. Kansa on aina liian tyhmää tai heitä huijataan. Jos kuitenkin demokratia on heidän mukaansa aina oikein ja kansa oikeassa, miten he voisivat äänestää väärin? Heidän oletuksiensa ja sanomisiensa välillä on niin räikeä ristiriita, ettei se voi johtua muusta kuin siitä, etteivät he todella usko demokratiaan. No, en usko minäkään. Demokratia ei ole minulle itseisarvo ja sitä voidaan soveltaa tasan niin kauan kuin se toimii. Kansaa nimittäin voi huijata ja johtaa harhaan. Heidät voi saada kannattamaan asioita, jotka ovat heille itselleen vahingollisia. Kansa ei aina tiedä parastaan. Brexit ei siis ole oikein, koska X prosenttia ihmisistä sitä haluaa, vaan koska Euroopan unioni on myrkkyä. Demokratian suuri ongelma on juuri se, että ihmiset tekevät päätöksiään varsin pinnallisilla perusteilla. Lisäksi demokratia taantuu herkästi pelkäksi eturyhmäajatteluksi ja lyhyen aikavälin päämäärien tavoitteluksi. Nykymuodossaan se on tällainen korruptoitunut irvikuva itsestään ja kyvytön muuttamaan asioita perustavalla tavalla. Siksi olen skeptinen sen suhteen, johtaako Brexit mihinkään parempaan. Samat poliitikot siellä kuitenkin jäävät valtaan ja kaikki he ovat keskimäärin yhtä mätiä. Samat tyypit, jotka kenties ajoivat eroa, eivät välttämättä välitä kansastaan sen enempää vaan jatkavat tuhoisaa maahanmuuttopolitiikkaa ja suuryritysten vallan kasvattamista. Ei ole mitään väliä, onko vallassa labour, tory vai UKIP. Demokratia turmelee ja tarvittaisiin kokonaisvaltainen muutos, jotta asiat voisivat parantua. Brexit voi olla askel oikeaan, mutta takeita ei ole.

Olen kaiken kaikkiaan iloinen, mutta reality check on paikallaan. Vaikka EU on korjauskelvoton, on syytä miettiä jo korvaavaa vaihtoehtoa. Jos ja kun EU hajoaa, merkitsee tämä Venäjän vaikutusvallan vahvistumista. Nato on ja pysyy, mutta miten käy muuten eurooppalaisen yhteistyön? Minä ja tuskin kukaan muu haluaa tästä maanosaa, jossa jokainen valtio vetää vain kotiinpäin ja riitelee naapuriensa kanssa. Sellainen Eurooppa olisi liian heikko globaalissa myrskyssä ja siksi yhteispeliä tarvitaan. Yhteistä talousaluetta en vastusta, mutta esimerkiksi yhteisvaluutta on osoittautunut huonoksi ratkaisuksi. Samaan hiileen puhaltaminen on valttia, mutta nykyunionin alati ylhäältä päin lisääntyvä valvonta ja kontrolli eivät ole sellaista nähneetkään. Kuitenkin on EU:sta Suomen kannalta etua juuri Venäjää vastaan ja siksi Britannian ero sekä mahdollinen unionin hajoaminen voivat olla uhkia. Mutta paljon riippuu samalla siis siitä, mitä saadaan tilalle. Mikäli Suomi olisi jo Naton jäsen, ei suurta ongelmaa olisi. Tässäkin on siis kyse siitä, että pelkurimaiset poliitikkomme eivät ole tehneet tiettyjä aloitteita ja siten jättäneet meidät välikäteen.

EU:n vastustuksessa ei kyse ole viime kädessä talousaspektista. Sekin alue on toki otettava huomioon, eikä kahdeksan vuotta sitten alkanut eurokriisi ole vieläkään todella loppunut eivätkä taloudet lähteneet kunnon kasvuun. Mutta ytimessä on kyse vallankaappauksesta kansalliselta tasolta ylikansalliselle. Eliititkään eivät ole enää maihinsa sidottuja, vaan muodostavat yhden kulttuureistaan riippumattoman verkoston. He vuorovaikuttavat sujuvasti samalla kielellä ja kahmivat kulissien takana kansallisia resursseja globaaleille korporaatioille ja päätäntäelimille. Demokratian puutekaan ei ole ongelma vaan se, että ylikansallinen autoritäärisyys ei hyödytä kansoja lainkaan. Unionia kuvaa myös yleinen vision puute ja byrokraattisuus, jotka ovat tehneet siitä itseään ruokkivan koneiston. Sen puolustajat eivät vetoa tulevaisuudenuskoon vaan kouristuksenomaiseen pelkoon etujen menetyksistä. EU on isommassa mittakaavassa sitä, mitä monet valtiotkin; kasvoton ja sielun musertava instituutio. Paperinpyörittelyä ja proseduureja, kaikki tapahtuu vain toiseen potenssiin. On siis vain nostettava hattua briteille, jotka posauttivat Brysselin ylensyöneitä komissaareja kuonoon. Tuon sumuisen saaren asukit ovat tunnetusti jukuripäistä porukkaa, eikä EU olisi ensimmäinen valloittaja, joka on ajettu pois sen porteilta notkumasta. He valitsivat kunniakkaan uhman mukavuuksien keskellä kituuttelun sijaan.

…

Viitteet:

1) Tämä logiikka koskee ylipäätänsä liberaalia suvaitsevaistoa: Syytetään kansallismielisiä vastakkainasettelusta ja uhkakuvien rakentelusta, mutta luodaan itse voimakas ”Me vastaan ne” -asetelma liberaalien ja konservatiivien välille sekä maalaillaan apokalyptisia tulevaisuudenkuvia. Kansallismieliset ovat heidän mukaansa vihan kourissa, mutta he itse irtisanoutuvat jopa ystävistään mikäli näiltä paljastuu vääriä mielipiteitä. 

2) Eivät kaikki maahanmuuttajatkaan äänestäneet jäämisen puolesta. Eroa kannattaneet löytynevät ryhmistä, joissa nähdään mitä kolmannen maailman maihinnousu saa aikaiseksi. Voin myös kuvitella, että joku pakistanilainen ei halua lisää maanmiehiään Iso-Britanniaan, koska muutti juuri heidänlaisiaan karkuun.

3) Vastapuoli kyseenalaistaa äänestystuloksen, koska jäämistä kannattaneet olivat pääosin nuoria tai alle 50-vuotiaita. Tässä on implisiittinen olettamus, että nuoret tietävät paremmin. Mutta eivät he tiedä. Jos nuorille antaa vallan, he rikkovat muun muassa kaiken. He innokkaimmin antavat valtuutuksensa totalitaarisille liikkeille, minkä myös liberaalit muistavat ottaa esille, jos esimerkiksi kansallismielisyys saa kannatusta nuorten keskuudessa. Kuten demokratiakin on oikeassa sen mukaan, miellyttääkö äänestytulos, nuoretkin ovat oikeassa jos kannattavat oikeaa ideologiaa.

4) Skotit tahtovat itsenäisyyttä, koska katsovat olevansa huonossa asemassa osana Iso-Britanniaa. Ja itsenäisinä he tahtoisivat pysyä EU:ssa, koska ovat olleet sen nettosaajia. Heillä on huonot muistot Margaret Thatcherista, eivätkä he rakasta engelsmanneja. EU on myös jossain määrin jopa hillinnyt Westminsterin mielivaltaa, joten heidän taktikoinnissaan on kyse pragmaattisuudesta. Tosin voi kysyä, mihin he todella tarvitsevat enää EU:ta jos kerran itsenäistyvät? Skotlanti on esimerkiksi säästynyt pahimmalta kolmannen maailman mutavyöryltä, joten miksi he pysyisivät taakanjakoa kaavailevan unionin helmoissa? Sitä en niele, että skotit tahtoisivat lisää neekereitä. Tosin ei sitä koskaan tiedä. Jos ei ole suuressa mitassa joutunut kohtaamaan monikulttuurista todellisuutta, voi kenties olla vääriä luuloja sen laadun suhteen.