Notes to self

Töitä. Rutiineja. Neurooseja. Pari viime viikkoa on kulunut osittain halvaantuneena, pakkoajatukset ovat työllistäneet tavallista pahemmin. Mikään ei innosta, eikä aikaa riitä millekään. Mitään ei saa aloitettua, eikä ajatuksia viimeisteltyä. Romaaneja en saa luettua, elokuvia katsotuksi tai tekstejä kirjoitetuksi. Aina jää tunne, että jotain on pakosti ajateltava. Jokin kuvio on käytävä läpi. On syyllinen olo ja elän kuin limbotilassa. Ei tarvita kuin vääränlainen ärsyke ja seuraavat kuusi tuntia voivat kulua pakkoajatuksen kehässä; väärä kuva, ääni, teksti tai jotain mitä teen väärin.

Joskus elättelin toiveita neuroosien katoamisesta. Ei onnistu. Ne ovat koodautuneet rakenteeseeni tavalla, ettei minua ole erotettavissa neurooseistani. Jotenkin niiden kanssa on vain tultava toimeen, minun on hallittava niitä eikä niiden minua. Kismittää vain, että asiasta tarvitsee muistuttaa. Kaikesta tarvitsee muistuttaa. Jos en säännöllisesti toista itselleni kuinka omaan katon pääni päälle, juoksevan veden, ruokaa, pehmeän sängyn ja muuta hyvää, unohdan arvostaa kaikkea. Jos en toista itselleni kuinka onnekas olen, unohdan sen. Ymmärrän pikku hiljaa, miksi ihmiset rukoilevat: he tarvitsevat päivittäistä muistutusta asioiden tärkeysjärjestyksestä. Siksi sanon: ”ei pidä mennä katsomaan, eikä jäädä vatvomaan, sillä aikaa ei ole”. Voisin kuluttaa vaikka loppuelämäni neuroosieni setvimisessä tai turhien asioiden penkomisella internetissä. Tälle on tultava loppu. En jaksa olla joka hetki kyseenalaistamassa lähtöoletuksiani ja lukemalla mahdollisimman erimielistä argumentaatiota. En voi elää, jos joka hetki on epäiltävä joka ainutta motiivia. En jaksa myöskään iänikuisia ajatuskehiä, ne eivät koskaan tule todella loppuun ellen katkaise niitä.

”Ei pidä mennä katsomaan, eikä jäädä vatvomaan, sillä aikaa ei ole”.

…

Olen saanut kaiken kukkuraksi allergian. Vuosikaudet olen tuntenut ylpeyttä terveydestäni, mutta nyt sekin on mennyttä. Vittu, mitä helvettiä. Pitäisiköhän käydä lääkärillä, mikähän heinä tämänkin takana on? Olen niin moderni ihminen. Kaulaani myöten olen tässä ajassa.

…

Rakastan luovaa tilaa. En siis väitä mitään siitä, olenko luova ihminen per se. Mutta se tila ja tunne, kun ajatukset virtaavat vapaasti ja assosiaatioketjut linkittyvät, on paras asia elämässä. Hyvä kirja, elokuva, musiikki tai vaikkapa pilvistä yötaivasta vasten piirtyvä kuusimetsä sytyttävät sen. Mutta viime aikoina tunne on loistanut poissaolollaan, olo on kuin zombiella. Neurooseja, ne pitävät sieluani vankina. Miksi jotkut romantisoivat mielenterveysongelmia, paskaa tämä kaikki on. Haluaako joku todella elää siten, että joka kerta rentoutumaan päästessä joku potkii sinut ylös. Ettei minään hetkenä voi olla varma. Kuin odottaisi iskua siltä aivoissa kuiskaavalta mulkulta, joka uhkailee jotain pahaa tapahtuvan, jos en toista ajatuskuviota kymmenen kertaa. Aina se esittelee ehtoja, ”saat rauhan, kun tämä on ohitse”. Mutta rauhaa ei tule, eikä mikään ole koskaan ohitse.

Kunpa oppisin olemaan rennommin, olemaan pingottamatta kuin viimeisilleen kiristetty jousi. Muistelen välillä erästä thaimaalaista kaveria intissä, joka ei koskaan murehtinut mistään eikä stressannut. Hänestä huokui rauha, vaan ei välinpitämättömyys. Totisesti, siinä oli ihminen tasapainossa. Mutta eivät neuroosini koskaan todella lopu, mikä tuli jo sanottua. Voin taistella ja toivoa, ja niinä luovina hetkinä vain päästää irti.

Juuri äsken päästin pitkästä aikaa hetkeksi irti ja katsoin elokuvan Jurassic World. Ei kovin kummoinen pätkä, plussaa muutamista nostalgisista hetkistä sekä T-Rexistä. Mutta ainakin olin hetken aloillani ja poissa kehistä. Ehkä se siitä pikku hiljaa, täytyy vain jatkaa taistelua.

”Ei pidä mennä katsomaan, eikä jäädä vatvomaan, sillä aikaa ei ole”.

PS. Viime aikojen poliittisiin tyhjänpäiväisyyksiin minulla on seuraavaa kommentoitavaa: hevosen kyrpä ja tiskivettä päälle.

PPS. Säät ovat olleet yleisesti ottaen hanurista. Kuten näyttää käyvän, vuodenaikoja ei enää ole. Kun on talvi, ilmavirtaukset käyvät suoraan Afrikasta lämmittäen kaiken sohjoksi. Kesällä ne käyvät vastavuoroisesti pohjoisnavalta jäähdyttäen kaiken. On vain yksi pitkä syksy, ihan vaan skeidaa. Jos olisi yksi hyvä syy tehdä itsemurha, niin epäilemättä vuodenaikojen puute.

No, juhannukseksi näyttäisi tulevan osaan maata jokseenkin järkevää säätä. Tahdon kesän kesänä ja talven talvena. Hellettä ei tarvitse olla, eikä auringonpaistetta koko ajan. Mutta alle viisitoista astetta panee kysymään, että mikä kusetus tämä on?