Top 5: katkerimmat jääkiekkomuistot

Huomasin tänään tulleen kuluneeksi kymmenen vuotta ja vuorokauden Suomen ja Ruotsin jääkiekkomaajoukkueiden kohtaamisesta Torinon olympiafinaalissa. Kyseinen finaali oli tunnetusti varsin katkera pala nieltäväksi, ja siitä onkin aasinsiltana hyvä sauma käydä läpi kipeimmät jääkiekkomuistoni, lievimmästä kitkerimpään. Huomautan ennakkoon, että vuoden 2003 nöyryytystä en laske mukaan, koska olen listannut ainoastaan näkemäni ottelut. Tuosta inhimillisen käsityskyvyn ylittävästä katastrofista sain tietää onneksi vasta uutisissa, siinä missä isäni oli paikan päällä todistamassa…noh, asiaan:

5) Olympiakisat 2010: Suomi - USA 1-6

Välieräkohtaamista ennen USA:lla tiedettiin olevan erinomainen joukkue. Leijonien tiimiin en ollut yhtä luottavainen, sillä sen ykköspelaajat olivat jo parhaat päivänsä nähneet.  Lisäksi leijonat oli onnistunut kaatamaan vain yhden huippumaan, Tshekin. Epäileväisenä, mutta kaikesta huolimatta luottavaisena katsoin tulevaan, yllätyksiä oli jääkiekko aikaisemminkin tarjonnut. Ja niitä se tarjosikin nyt, tosin varsin ikävällä tavalla: Suomen joukkue kärsi yhden ikimuistoisimmista nöyryytyksistään huipputasolla, kun yhdysvaltalaispelaajat latoivat kymmenen minuutin sisään kuusi maalia. Tunsin seuraavani surrealistista näytelmää, jokainen laukaus upposi verkkoon. Koko härdelli lähti maalivahti Miikka Kiprusoffin tunaroinnista omassa päädyssä, minkä jälkeen homma hajosi käsiin. Tilanne oli tällöin vasta 0-1, mutta jokin siinä ilmeisesti sai palikat loksahtamaan väärässä kulmassa toisiinsa; eli Suomen pelissä meni kaikki pieleen ja USA: pelissä kaikki onnistui. Pientä lohdutusta soi se, ettei lisämaaleja noiden painajaismaisten kymmenen minuutin jälkeen enää Suomen verkkoon tehty. Jo ensimmäisellä erätauolla muistan kapteeni Koivun todenneen, ettei enää taisteltu voitosta vaan kunniasta. Ja sen joukkue säilytti kuin säilyttikin, viimeisessä erässä syntyi jopa yksi lohdutusmaali.

On se karmaiseva muisto vain, jota voitettu pronssipeli Slovakiaa vastaan tosin pehmentää.

4) MM-kisat 2002: Suomi - Ruotsi 3-5

Rankkarikilpailussa Venäjälle hävinnyt Suomi suuntasi sinne, minne välierien häviäjät suunnistavat: pronssipeliin. Pettymys oli kuitenkin nielty ja leijonat siirtyikin nopeassa tahdissa kolmen maalin johtoon. Heleällä nuoren pojan äänelläni ehdin jo hihkua, kuinka ruotsalaiset ovat selvästikin ylimielisiä kun tällä tavalla tunaroivat. Mutta niin siinä vain kävi, kuten Ruotsia vastaan monta kertaa aiemminkin että johtoasema kuroutui käsittämättömästi umpeen. Minua vitutti ja harmitti, niin kuin pientä poikaa voi harmittaa. ”Miten tässä näin kävi, miksi, miksi, miksi?” Ruotsalaisilla on taistelutahtoa, he eivät luovuta. Mutta väitän, että suomalaisten psykologiassa on tälle jotain altista. Suomalaiset eivät osaa voittaa. Suomi on perinteisesti ollut köyhä maa ja modernina hyvinvointivaltiona olemme nousukas. Nokiassa sama logiikka toteutui, hommat alkoivat kusta kun menestystä tuli. Ehkä siksi Suomi murtuu niin usein johtoasemassa, jokin nousukkaan pöyhkeys siellä kerta toisensa jälkeen iskee. Ei siihen kuitenkaan totu, vaan aina se vituttaa yhtä armottomasti.

3) MM-kisat 2001: Suomi - Tshekki 2-3

Vuoden 1999 MM-kisat taisivat olla ensimmäiset, jotka tulin katsoneeksi. Finaali päättyi jatkoaikatappioon Tshekille. Kyllä otti päähän ja pahasti. Asiaa ei helpottanut se, että naapurissamme asui tshekkiläinen mies perheineen. Arvatkaapa vain, kumpaa joukkuetta hän kannatti. No, kaksi vuotta myöhemmin Suomi oli saamassa revanssia. Finaaliottelu ja kahden erän jälkeen Suomi johti 2-0. Vanhin veljeni ehti jo todeta, että ”taitaa tänä vuonna jäädä naapurilta samppanjapullo avaamatta, hehheh”. Ja kuinkas kävikään, Tshekin perkele puristi tasoihin ja sitten jatkoajalla voittoon – taas kerran. Hopeasta ja yleisestä häviämisestä alkoi tulla suomalainen perinne, ja jälleen kerran vitutti vituttamasta päästyäänkin. Tuntuu joskus kohtalon ivalta, että aloin katsoa jääkiekkoa aikana, jolloin leijonat tyrivät mahdollisuutensa kisoista toiseen. Muistan puheet voittamisen kulttuurista ja kuinka se puuttui suomalaisilta. Ja se mitä ilmeisimmin on totta, me emme ole voittajiksi ja rikkaiksi syntyneet vaan köyhiksi jäämme. Mutta älkää käsittäkö väärin, jo se että Suomi pärjää hienossa urheilulajissa huipputasolla, on valtaisan hienoa. On hienoa, että itse kasvoin aikana, jolloin tämä oli oletus; pidettiin epäonnistumisena, jos Suomi ei pelannut vähintään mitalipeleissä. Ja se ei suinkaan ollut itsestäänselvyys esimerkiksi 70- ja 80-luvuilla. Pitääkö kuitenkin jokainen finaali hävitä? Leijonat on pelannut kaikkiaan yhdessätoista huipputason finaaliottelussa, ja voittanut niistä ainoastaan kaksi. Verratkaa tätä Tshekkiin, joka on pelannut kahdeksassa finaalissa ja hävinnyt niistä vain yhden! He todellakin osaavat voittaa.

2) MM-kisat 2014: Suomi - Venäjä 2-5

Tämä on sillä erittäin ikävällä tavalla katkera tappio, että se jätti jossiteltavaa. Turnaushan alkoi Suomen kannalta varsin huonosti ja Suomi oli kompuroida alkusarjassa niin pahasti, että jo karsintasarja uhkasi. Mutta hyvän tuurin ansiosta joukkue pääsi pudotuspeleihin, joissa se paransi tasoaan huimasti. Ensin kaatui Kanada lukemin 3-2 ja välierässä Tshekki 3-0. Joukkue, joka koostui pääosin ensikertalaisista, oli osoittanut hienoa kehitystä ja marssi finaaliin kohtaamaan Venäjän. Peli kulki ensimmäiset puolitoista erää siten, kuin voi hyvältä jääkiekko-ottelulta odottaa. Venäjä siirtyi johtoon, mutta Suomi pusersi vain paria sekuntia ennen ensimmäisen erän loppua tasoihin. Toisessa erässä Suomi siirtyi johtoon, mutta Venäjä tasoitti. Sitten tapahtui jotain omituista: Venäjä sai kaksi ylimääräistä kenttäpelaajaa tuomareista. Tämä katastrofaalinen kaksikko alkoi viheltää Suomelle kasapäin toinen toistaan käsittämättömämpiä tuomioita ja Venäjä, jonka ylivoimapeli on tunnetusti tehokasta, totta kai kiitti ja kumarsi. Tasaviisikoin ei Suomella ollut missään vaiheessa peliä todellista hätää, päinvastoin Suomi oli usein painostamassa. Oikeusmurhasta kertoo se, että suomalaiset istuivat 28 minuuttia eli noin puolet ottelun kestosta jäähyllä. Tällaista farssia ei voi perustella yhtään millään, vaan kyse oli joko epäpätevistä tuomareista tai silkasta lahjonnasta (tuomarilinja sai läpi turnauksen paljon arvostelua). Ikävää tämä oli ennen kaikkea siksi, että ottelu olisi voinut olla hyvä. Molemmat joukkueet olivat taitavia ja niillä oli mahdollisuus voittaa. Tuomarit päättivät kuitenkin pilata urheilukokemuksen ja lahjoittivat ilmaisen voiton ryssille.

Kuten sanoin, mikään tappio ei ole niin katkera kuin jossiteltava tappio. Suomi on hävinnyt ennenkin finaaleissa ja huonouttaan. 2007 Suomi taipui Kanadalle 4-2, eikä siinä jäänyt mitään selittelyä. Kanada oli parempi ja sillä selvä. Vuoden 2014 farsseissa ei taas alun perinkään ratkaistu sitä, kuka oli paras. Voisi kuvitella, ettei epäurheilijamainen voitto edes pelaajille maistuisi. Paskan marjat sanon minä.

1) Olympiakisat 2006: Suomi - Ruotsi 2-3

Vaikka edellä mainittu esimerkki jättikin jossiteltavaa ja paljon märehdittävää, on tämä kaikesta huolimatta kipein jääkiekko- ja urheilumuistoni. Koko turnaus oli monella tavalla kuin hyvästä unesta; Suomella oli kaikki parhaat pelaajat jäällä. Selänne, Koivu ja Lehtinen olivat kypsässä iässä, mutta rautaisessa kunnossa. Muistan katselleeni pelaajalistaa hekumansekaisella ilolla, ”parempaa ei voi löytyä”. Ainoastaan maalivahtiosasto herätti ennakkoon kysymyksiä: ”kuka hitto on Antero Niittymäki ja missä on Kiprusoff?” Mutta mitä pidemmälle turnaus eteni, sitä suuremmaksi kasvoi luottamus Niittymäkeä kohtaan, joka lopulta päädyttiin palkitsemaan turnauksen parhaana maalivahtina ja pelaajana. Eteni koko turnaus muutenkin kuin unelma. Suomi marssi voitosta voittoon, leijonien pihdeissä murenivat niin Tshekki, Kanada, USA kuin Venäjäkin. Kaikkien maiden kaikki parhaat olivat paikalla ja Suomi juhli. Kunnes sitten tuli finaali…

Finaaliottelua 26.2.2006 voi pitää titaanien kohtaamisena. Elävät legendat olivat jäällä. Kuten sanottua, kaikki parhaat kohtasivat. Ottelun kulku oli siis sen mukaista, eli äärettömän tasaista vääntöä. Kaikista Suomen pelaamista huipputason matseista se lienee tiukin. Katsoi sitten saatuja jäähyjä, vedettyjä laukauksia tai maalivahtien torjuntoja, puntit olivat tasan. Kumpikaan ei dominoinut, vaan huolella rakennetuista tilanteista ja vastustajien virheistä käsin pyrittiin ratkaisemaan. Suomi siirtyikin ensimmäisessä erässä ylivoimalla johtoon Kimmo Timosen täräytettyä komean laakin. Ruotsi tasoitti ja meni puolestaan johtoon toisessa erässä. Ville Peltonen ja Jussi Jokinen juonivat Suomen tasoihin erän puolessavälissä, eikä peli siis ollut todellakaan pelattu. Kolmanteen erään tultaessa kaikki oli auki. Erä alkoi kuitenkin jäätävällä suihkulla, Niklas Lidströmin posauttaessa kiekon maaliin vain kymmenen sekuntia alun jälkeen. Erittäin huono alku, mutta toivosta ei tietenkään luovuttu, olihan kokonainen erä ja sitä seuraava mahdollinen jatkoaika vielä jäljellä. Mutta tasoihin ei tultu koskaan, ei vaikka kuinka puristettiin. Viimeisellä minuutilla Suomi sai kiitettävää myllytystä Ruotsin maalille ja Olli Jokinen oli vähällä nostaa Suomen tasoihin. Ruotsilla kävi kuitenkin klassinen Hannu Hanhi ja jäi vain senteistä kiinni, ettei Jokisen laukaus mennyt maaliin saakka. Vitutus, kuten arvata saattaa, oli pohjatonta. Taas kerran, kuten aina. Tappio ennen, tappio nyt, tappio iät ja kaiket. Mitä tahansa tapahtuukin, tämä oli varmaa: Suomi ei voi voittaa. Kaikki parhaat olivat kentällä, turnaus oli edennyt kuin unelma. Kukaan ei ollut tullut tielle, Suomen kuului voittaa. Suomi ansaitsi voittaa. Niin se vain silti on, ettei jääkiekossa lasketa ansaitsemisia vaan sitä kuka on paras. Ruotsi oli paras, sillä sipuli. Jos hiihtoanalogiaa käyttäisi, he olivat suksen kärjen verran parempia. Tai sen sadasosan verran, jolla Juha Mieto hävisi. Mutta parempia he olivat kaikki tyynni. Tulevaisuudella oli onneksi tuomisinaan voittoja; makeita voittoja, joita voi käydä läpi jokin toinen kerta.