On iltapäivä ja ala-asteen oppitunti. Valmistelemme limudiskoa ja pidämme hauskaa. Jotain on kuitenkin toisin: ihmiset eivät ole samoja kuin lapsuudessani. Tunnelma on erilainen, aivan kuin hengittämäni ilmakin olisi muuttunut. En kuitenkaan mieti asiaa sen enempää ja jatkan leikkiä muiden kanssa.
Lunta tulee sittenkin! Kestäisipä se pyhien yli. Joka tapauksessa, hyvää joulua arvon lukijat.
Uutta coveria pukkaa. Tällä kertaa käsittelyssä Ryuichi Sakamoton teemasävellys elokuvasta "Merry Christmas Mr. Lawrence".
Tässä toinen perättäinen röyhtäykseni Sarastukseen, aiheena eksotiikka ja rasismi liberaalin systeemin sisäisenä ristiriitana:
Sama systeemi, joka affirmoi toiseuden mutta sallii vain myönteiset tunteet sitä kohtaan, mahdollistaa laajamittaisen, joskin tukahdutetun rasismin.
Öyhötin pitkästä aikaa Sarastuksen sivuilla. Aiheena identiteetit ja niiden rakentuminen:
Vallitsee hegemonia, jossa sukupuoli on yksilöpsykologiaa ja rotu mielivaltainen sosiaalinormi. Mikään muu ei ole näissä puitteissa mahdollista: käsitteet ovat tyhjiötä, joka voidaan täyttää millä hyvänsä. Sosiaalinen maailma on sopimus ja siten mielivaltaa, jossa ehtoja voidaan muuttaa toiveiden mukaan.
Soitinpa kerrankin jotain omaa ja tein synkeähkön ambient-raidan. Toki nyt vähän ryöväsin Ryuichi Sakamoton Revenant-soundtrackista ja samplasin ääniä erinäisistä lähteistä. Tuloksena kuitenkin tunnelmaa:
Värkkäsin synacoverin Blade Runner -elokuvan alkuteemasta. Tämä on yhdistelmä versioista, jotka kuullaan itse filmissä että varsinaisella OST-julkaisulla. Onnistui hellvetin hyvin, vaikka näin itse sanonkin.
It's too bad she won't live. But then again, who does?
Viimeinen Mannerheim-ristin ritari, Tuomas Gerdt, on kuollut. Yksi aikakausi lähenee loppuaan, kun sotiemme sankarit poistuvat mies toisensa jälkeen. He taistelivat, ettei meidän tarvitsisi. Ja kuitenkin kuten historiassa aina, tulee hetki jolloin on vapaus jälleen lunastettava raudalla ja verellä. Tulee aika uusien sankarien astua esiin.
Tampa Bay Lightning on Stanley Cup -voittaja vuosimallia 2020. Näin suomalaisittain sitä taas toivoi erilaista lopputulosta. Dallas Stars taisteli läpi vaikeuksien ja matalien odotusten fanaaleihin asti, ja Miro Heiskanen teki 26 pisteellään eurooppalaisten puolustajien playoff-ennätyksen. Niin kuitenkin usein käy, että hyvä tarina ei saakaan huipennustaan. Urheilussa nimittäin paras voittaa, ei kaunein taikka sympaattisin. Ei kuitenkaan voida sanoa, etteikö myös Tampan tarina olisi kertomisen arvoinen: viime kaudella runkosarjan ylivoimainen joukkue putosi nololla tavalla jo pudotuspelien ensi kierroksella. He eivät kuitenkaan lannistuneet vaan palasivat veren maku suussaan ja jokseenkin dominoivat läpi näiden pleijareiden. Kapteeni Steven Stamkos oli loukkaantunut, mutta pelasi yhden vaihdon yhdessä finaaliottelussa ja teki maalin.
Tampa on kivenkoa joukkue kovalla kärjellä. On syvyyttä, on leveyttä ja eliittimolari. Puolustuksen lukkona häärii Victor Hedman, joa voitti myös parhaalle pelaajalle myönnettävän Conn Smythe -palkinnon. En suostu iloitsemaan ruotsalaisen menestyksestä, mutta voin kunnioittaa saavutusta.
...
Erikoinen kiekkokausi sai päätäntönsä. Liki vuosi sitten se alkoi, koskaan aiemmin ei mestaruutta ole ratkottu näin myöhäisenä ajankohtana. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, miten tulevaa kautta lähdetään pelaamaan, jos lähdetään ollenkaan. Normaalisti runkosarja alkaisi jo ensi viikolla, mutta näillä näkymin on hyvä jos alkaisi edes tammikuussa. Katsellaan, katsellaan...
