Hanat auki!

Ylinopeudella uuteen vuoteen ja 2020-luvulle!

If you like to gamble, I tell you I'm your man
You win some, lose some, all the same to me

The pleasure is to play, makes no difference what you say
I don't share your greed, the only card I need is the Ace of Spades!
The Ace of Spades!

Onnea kaikille tuleviin aikoihin!

Kapteeni Haddockin lääkkeet

Vuosikymmenen päättyessä

On ihmisiä, jotka elävät hetkessä tai katsovat tulevaan. Sitten on niitä, jotka katsovat menneeseen. Ajatukseni ovat aina pääasiassa siinä, mitä on jo tapahtunut. Koska elämme 2010-luvun viime hetkiä, tunnen oloni nostalgiseksi. Ei niin, että kulunut vuosikymmen yleisesti antaisi siihen syytä. Kuitenkin katsoessani omaa polkuani, en voi olla näkemättä miten ihmiset vanhenevat ja eriytyvät. Vanhaa porukkaa on vaikeampi saada kasaan. Kuka asuu liian kaukana ja kenellä on perheenlisäystä. Aina on kiire. Mieleni vaeltaa yhteisiin hetkiin, kun oli vain hyvä olla. Olen kiitollinen joka kerrasta, jolloin ystäviä edelleen ehtii näkemään. Silti haaveilen, että kaikki saisi kerättyä yhteen. Syyttävä sormi osoittaa minuakin. Miksi en minä ole aloitteellisempi, miksi liian usein odotan kutsua muualta. Ehkä jonain päivänä.

Maailma ympärilläni tuntuu muuttuvan, eikä aikalaishulluus ole hidastamassa askeliaan. Lapsuuden kotiseutu on takana, enkä tiedä olisinko halunnutkaan jäädä. Se muuttuu niin nopeasti, ettei sitä kohta enää tunnista. Joka tontti on täytettävä, eikä yksikään puu ole turvassa sahalta. Politiikka on kulttuurisotaa, jakonlinjat kulkevat jo perheen sisällä. Vanha hegemonia elää vanhuuttaan, historian heiluri vie momenttia päinvastaiseen suuntaan. 2016 oli vedenjakaja, joka muutti peliä. Vanhan vallan edustajat heräsivät illuusioistaan, mutta alkoivat entistä lujemmin pönkittämään asemaansa. Nationalismi palasi areenalle kansojen nostaessa päätään globaalia järjestystä vastaan. Eurooppa ja länsi seisovat valintojen edessä: pitääkö kiinni tasa-arvon ja monikulttuurin unelmasta vaikka valkoisen tarinan loppuun saakka, vai taistellako tie uuteen, kirjoittamattomaan lukuun.

Väsymys vallitsee. Kulttuurin elinvoima hiipuu, katsokaa vaikka valtavirran taidetta. Hollywood edustaa luovuuden puutteessaan tätä apatiaa, se ei enää kykene muuhun kuin kierrätykseen. On mielenkiintoista, että juuri tänä vuonna on moni suuri franchise kohdannut loppunsa. Marvelin yli vuosikymmenen kestänyt saaga tuli päätökseensä suurelokuvassa Avengers: Endgame. On selvää, etteivät he tule tuota menestystä toisintamaan. Terminator: Dark Fate oli naula arkkuun jo ennestään kuolleen franchisen arkkuun. Game of Thronesin viimeinen kausi oli nolo loppu yhdelle kaikkien aikojen menetyneimmistä sarjoista. Jopa oma suosikkini Stranger Things osoittaa hyytymisen merkkejä. Star Wars -jatkotrilogian viimeinen episodi Rise of Skywalker sai hiljattain ensi-iltansa ja tyrmäävän vastaanoton. Vaikka olisi pitänyt olla alusta asti selvää, että trilogia tulisi epäonnistumaan, ovat silmät viimeistään nyt auenneet.

Tuntuu todella, että elämme lopun aikaa. En sano, maailmanlopun, sillä sen ajankohtaa ei ole meille kerrottu. Länsi sivilisaationa seisoo joka tapauksessa tienristeyksessä. Historian lainalaisuudet osoittavat, kuinka kaikella on aikansa. Kuitenkaan ei ajan polku ole suoraviivainen alusta loppuun. Se tekee kaarroksia, syklejä. Kenties tuhoon tuomittu sivilisaatiokin voi herätä ja tehdä odottamattoman käänteen parempaan. Mikään mennyt ei sellaisenan palaa, kuningas Arthur pysyy haudassaan aikojen loppuun asti. Tarvitsemme jotain ennennäkemätöntä, jotain jonka luonnetta en voi mennä edes arvailemaan. Nicolás Gómez Dávilan sanoin:

Restauraatio ei ole sitä, mistä reaktionääri haaveilee vaan uusi ihme.

Kestääkö taika?

Muistan ajan, kun uskoin joulupukkiin. Taisin uskoa pidempään kuin moni muu, olinkohan 12-vuotias kun vielä teippasin kirjeen ikkunaan ja odotin lahjakasseja; yhtä mystisesti kuin kirje katosi ilmestyivät lahjat takapihalle. "Ovat ne tontut eteviä ja pukki nopea" -ajattelin.

Olen pohjimmiltani sinisilmäinen ja taikauskoinen, mikä selittää myös vahvaa neuroottisuuttani. Mielummin puhuisin kuitenkin merkityksellisyydestä, lapsuudessa mikään ei ollut triviaalia. Maailma oli maaginen paikka, jonka pinnan alla oli mysteerien ääretön syvyys. Uskoin kaikenlaiseen. Metsän lammessa asusteli "piikiäijä", joka veti varomattomat veteen. Pirunpellot olivat peikkojen työtä. Muurahaispesä oli tyhjä ja hylätty, sillä ilkeä hiisi oli pudotellut puun oksalta käpyjä sen päälle. Jumala oli taivaassa ja aikanaan liittyisin minäkin enkelien joukkoon.

Aikuisena huomaa asioiden latistuvan. Pahimpina hetkinä on kuin olemassaolo taantuisi kulissiksi, jonka takana ei ole yhtään mitään. Mutta taika ei koskaan todella katoa, ja tyhjyyden kauhua vasten maagisia hetkiä arvostaa entistä enemmän. Kykyni innostua ja ihmetellä on kenties määrittävin piirteeni, enkä tiedä mitä minusta jäisi jäljelle jos sen menettäisin. Kenties sekin päivä tulee ja silloin mitataan todella, kuinka vahvaa on toivo. Se olkoon valona pimeydessä, josta kaikki muu valo on kaikonnut.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Kaikki voi mennä pieleen

Punaistakin punakammat sosialistit usein kiistävät edesmenneen Neuvostoliiton kommunistisuuden. Marxin teorian viitekehyksessä tämä on loogista, sillä työväenluokka ei koskaan omistanut tuotannon välineitään. Kääntäen markkinataloden puolustajat näkevät modernin lännen oleellisesti ei-kapitalistisena, sillä valtion ennennäkemättömän suuri rooli sekä monopoliasemaa havittelevat konglomeraatit eivät istu heidän näkemykseensä vapaista markkinoista.

Ajattelutapa sopii nojatuolin äärelle, mutta jättäessään yhtälöstä käytännön tason muuttujat, on se kelvotonta politiikkaa. Teoreettisessa mallissa katsotaan maailmaa vain omista premisseistä käsin ja jonkin mennessä pieleen, syytetään maailmaa. Totuus on, että jokainen ideologia sisällyttää itseensä oman antiteesinsä. Ei niin, että sen toteutuminen on väistämätöntä, mutta se on ainainen mahdollisuus. Kapitalismi ei välttämättä muutu korporatokratiaksi, mutta jälkimmäisen edellytyksenä on edelliseen sisältyvä pääomien kasautuminen. Sosialismi ei välttämättä muutu valtiontyranniaksi, mutta kyseisen tyrannian edellytyksenä on yksilönvapauteen ja yksityisomaisuuteen toissijaisina suhtautuva kollektivismi.

Sama valuvika piilee nationalismissakin. On helppoa sanoa, että imperialismi on sen vastakohta alistaessaan muita kansoja yhden alle. Mutta imperialismin edellytyksenä on itsenäinen kansakunta, joka voi koota kylliksi voimaa asettautuakseen muiden yläpuolelle.

Ihminen on ihminen. Jokaiseen ajatukseen, oli se kuinka kaunis hyvänsä, sisältyy takaportti paholaiselle.

Mitä vittua, Mikki Hiiri?

Päivän Noomit

Krapulaan voi kuolla II

Annos Resilaria

Visainen pulma

612

Hyvää itsenäisyyspäivää. On viides vuosi, kun Helsingissä järjestettävä 612-marssi jälleen tapahtuu. Liian usein ja liian monella on juhlapäivän vietto kulunut katselemalla Linnan juhlia. 612 on vaihtoehto tavalliselle kansalle viettää päivää kunniallisella ja näyttävällä tavalla. Ajan kuluessa marssi on kasvanut noin sadan ihmisen kulkueesta toistatuhatta ihmistä käsittäväksi tapahtumaksi. Suosittelen kynnelle kykeneviä saapumaan paikalle, löytyy joukosta myös allekirjoittanutkin. 18:30 Töölöntorilla tavataan!

Ohessa tarkempia ohjeita.

Avaruuslaivaseminaari

Kas joulukuu

Taas alkaa joulunaika ja odotus. Kysyn vaan: mihin kiire, miksi aina aikaistuvat varaslähdöt? Ei liene tavatonta nähdä joulumainoksia jo syyskuussa. Adventit ovat perinteisesti olleet tapa laskea aikaa jouluun. Vaan nykykäytäntö on väistämätön seuraus maailmassa, jossa uskonnon sijaan määrää raha. Tuotteet on saatava markkinoille aikaisin ja siis mainonnan on tapahduttava reippaasti etukäteen. Ei näemmä riitä, että on kokonainen kuukausi omistettu kyseiselle juhlalle ja sen odotukselle. Että pitääkin tyydyttää kaiken maailman kaupallis-väyrysläisiä julkirunkkareita.

Unilaaksossa ei hötkyillä, eikä ampaista ennen aikojaan. Unilaaksossa ei stressata, eikä hössötetä. Joulua odotetaan, sinne ei juosta. Siispä adventin kunniaksi: