torstai 13. joulukuuta 2018

Hengellinen, muttei uskonnollinen?


Otsikon mukaista lausahdusta kuulee kliseeksi asti. Sitä kuulee siihen asti, että tekisi mieli sanoa olevansa uskonnollinen, muttei hengellinen. Se ei kuitenkaan olisi totta, joten en sano niin. Lähtökohta on, että asiat kuuluvat erottamattomasti yhteen. Ei yhtä ilman toista, ja kumman tahansa hylkääminen vie pois kaidalta tieltä.

Hengellisyys tulee ymmärtää yksilön omana vakaumuksena sekä myös kokemuksena tuonpuoleisesta. Se on välttämätön osa uskonelämää, ilman sitä risti on vain rautaa ja Raamattu kirjaimia. Henkilökohtainen kokemus nousee sanojen tuolle puolen ja on siten mystistä, se ei sellaisenaan avaudu ulkopuoliselle. Mutta sellaisenaan se ei myöskään riitä, vaan uskon on ankkuroiduttava johonkin.  On nimittäin tärkeää uskoa, mutta sitäkin tärkeämpää on mihin uskoo. Näin yksilökohtainen hengellisyys laajenee uskonnollisuudeksi. Termi tulee käsittää yhtäältä dogmaattisena ilmoituksena Raamatussa ja toisaalta yhteisöllisenä elämänä kirkossa. Ilman uskonnollisuutta jää hengellinen taso loputtomaksi etsinnäksi ja haahuiluksi, mikä voi eksyttää kulkijan vaarallisille teille. Tarvitaan dogmi ja tarvitaan yhteisö. Kääntäen, myös kirkollinen elämä jää tyhjäksi ilman uskoa. Rituaalista tulee rutiinia, jonka merkitystä ei enää käsitä. Raamattu jää kirjaksi muiden joukossa.

Uskonelämää voisi ajatella öisenä ja myrskyävänä merenä, jonka keskellä aamun sarastus on muinainen lupaus. Tuossa tyrskyjen yössä laiva on kirkko, joka kerää uskovat yhteen. Majakka on Raamattu, joka osoittaa karikot. Myös kompassi on Raamattu, joka osoittaa suunnan. On parempi olla laivassa kuin kallioisella luodolla tai kylmässä vedessä. Usko on se, joka saa ihmiset tarttumaan laivan pelastavaan köyteen ja nousemaan mukaan. Usko on se, joka pitää heidät laivassa; on parempi pysyä mukana kuin hypätä yli laidan. Usko on se, joka saa veden varaan joutuneet pysyttelemään pinnalla; on parempi uida kuin hukkua, pelastus on tulossa.

Hyvää Lucian päivää!

Ei kommentteja: