keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Historian loppu?



Tämän päivän vasemmistolaiset harvemmin julistavat uskoaan historian loppuun, yleensä he suoraan kiistävät moiseen edes uskoneen. Ei kuitenkaan ole mahdottoman kauaa siitä, kun Francis Fukuyama esitti teesinsä liberaalin demokratian vääjäämättömästä voitosta. Predestinoitu historiakäsitys on ollut vasemmistolaisen eetoksen ydinmehua sen alusta asti ja viesti on lyhykäisyydessään tämä: kaikki tapahtuu joka tapauksessa, ettekä te voi sille yhtään mitään.

Se, mikä on kulloinkin ollut historian päätepiste, on toki vaihdellut. Milloin se on ollut proletariaatin diktatuuri ja milloin jokin kädenlämpöinen sosiaalidemokraattinen hallusinaatio. Kyseinen historiakäsitys leijuu heidän sanomistensa yllä, kuin se olisi metafyysinen kiinnekohta. Tätä demonstroi viimeksi Anna Kontula, joka kirjoituksessaan ja täydentävissä kommenteissaan tekee varsin selväksi mitä ajattelee: pakolaiset tulevat joka tapauksessa, emmekä voi asialle yhtään mitään.

Kontula ei ole deterministinen sikäli, että hän esittää kuin esittääkin ehdon, jolla kansainvaelluksen hallinta olisi periaatteessa mahdollista. Nimittäin käpertymällä Pohjois-korean kaltaiseksi tyranniaksi olisi rajakontrolli toteutettavissa. Ehto on kuitenkin niin löylynlyömä, että Kontula asettaa sillä oman näkemyksensä käytännössä ehdottomaksi. Emme siis voi valita ketä tai kuinka paljon ihmisiä tänne tulee, vaan ainoastaan sen miten paljon resursseja tahdomme heille antaa. Mitään sijaa ei isänmaallisuudelle jää vaan valittavana on täydellinen alistuminen taikka Pohjois-Korea. Yhteiskunta rakennettaisiin monikulttuurisen yhteiselon pohjalle, jotta ”sen rakenteet kykenisivät tulevaisuudessa kotouttamaan suurempiakin ihmismääriä”.

Vasemmalla ei olla valmiita asettamaan mitään rajoja sille, ketä rajojemme yli tulee. Ehkä kaikki siellä eivät ajattele näin, mutta se on merkityksetöntä. Kontula ei edusta ääriajattelua vaan liikkeensä tulevaisuutta. Heidän ulostulonsa saavat aina vain totalitaarisempia sävyjä. Oli kyse sitten muukalaisten invaasiosta taikka globalisaatiosta, he julistavat kaiken vääjäämättömyyttä. Turha rimpuilla tai takertua menneeseen, sillä tulevaisuus kuuluu heille. Se kuuluu maailmankansalaisten etujoukolle ja heidän jälkeläisilleen, meidän osamme on vain antautua. Kuulen tässä jotain niin tuttua:


Synkkyyteen ei onneksi ole syytä. Heidän manifestinsa on epävisio, valheiden päälle rakennettu valhe. Se, minkä esimerkiksi juuri Anna Kontula esittää väistämättömänä osana, osoittautuu vähälläkin ajattelulla aivan vääräksi oletukseksi. Rajojen sulkeminen ei ole vain mahdollista vaan lukemattomilla tavoilla mahdollista. Me voisimme upottaa veneet Välimerellä. Me voisimme miinoittaa rajanylityspaikat ja ampua ylittäjät. Voisimme tunkea jokaisen jo sisäpuolelle päässeen uuniin. Toisin kuin Kontula uskoo, väkivalta ei ole mikään hypoteettinen vaihtoehto. Historia osoittaa, että kansanmurhat ja muut raakuudet ovat moneen kertaan toteutuneita skenaarioita. Väkivalta jos mikä on väistämätöntä, mikäli tilanne saa kärjistyä kyllin pitkään. Kuten sadan vuoden takaisessa sisällissodassakin, voivat ne tavalliset suomalaiset olla lopulta valmiita ampumaan tänne pyrkiviä ihmisiä sumeilematta.

Tietenkään ei barbaria ole legitiimi vaihtoehtomme saatikka Pohjois-Korean malli. Vaihtoehtoja kuitenkin on. Mikä tarkalleen ottaen hillitsi muukalaisten tunkua syksyn 2015 jälkeen? Tilannetta helpotti niinkin yksinkertainen asia kuin rajatarkistukset, joita useammat EU-maat ottivat paniikissa käyttöönsä. Unkarissa nostettiin piikkilanka-aidat pystyyn. Mikä on siis se vastustamaton ihmisvirta, joka pysähtyy metalliaitoihin ja raja-asemiin? Sellaista asiaa ei ole. Sitä ei ole sen enempää kuin pysäyttämätöntä puna-armeijaa, joka ei päässyt Karjalan Kannasta pidemmälle. Jos edes voimankäyttö ei takaa pääsyä rajan yli, ei sitä takaa myöskään apostolinkyyti.

Euroopassa ja myös Suomessa me kohtaamme moraalisen dilemman sen suhteen, mitä voimme muukalaisten pysäyttämiseksi tehdä. Itse vedän rajan siihen, ettei voimaa käytetä sen enempää, kuin muukalaisetkaan sitä käyttävät. Mikäli he pyrkivät sisään vain jalkakyydillä, voidaan heidän kulkunsa estää yksinkertaisin fyysisin estein. Ei myöskään laivoja tarvitse upottaa merelle, jos ne voidaan käännyttää. Sikäli kuitenkin kuin muuttopaineen voi olettaa kasvavan, kasvaa myös riski rajavartioinnin raaistumisesta. Voi olla, että ainakin jossain maassa turvaudutaan lopulta mihin tahansa keinoon. Siksi on korostettava päättäväisten ratkaisujen merkitystä nyt. Me voimme hallita sitä ketä tänne tulee ja kuinka paljon.

Ei kannata niellä puheita mahdottomuuksista. Monet nauravat Donald Trumpin suunnitelmille muurista, mutta ketkä nauroivat Kiinan muurille? Eivät ainakaan maata pohjoisesta maata uhanneet paimentolaisheimot, joita sen avulla pideltiin kurissa. Muuri ei ollut aukoton, ei estänyt kaikkia invaasioita ja lopulta menetti merkityksensä. Mutta enemmän kuin fyysinen este, oli se henkinen osoitus kansan puolustustahdosta. Kiina kulutti vuosisatojen läpi valtavat määrät resursseja vetääkseen rajan sivilisaationsa ja barbaarien välille. Se viestitti uhmaa ja taisteluhenkeä, joka loistaa poissaolollaan vasemmiston alistuneissa äänenpainoissa. Kuka haluaa elää eunukkina, jonka osana on sanoa vain ”kyllä herra”. Globalistit ja vasemmisto esittävät tulevaisuuden vaihtoehdottomana, mitä se ei tietenkään ole. He ovat ämmiä, me olemme vaihtoehto. Me emme antaudu, eivätkä he voi sille yhtään mitään.

Not tired of winning.

2 kommenttia:

Harmaa kirjoitti...

Thatcher sanoi sattuvasti sosialismin ongelmana on, että ennen pitkää toisten ihmisten rahat loppuvat. Nythän tämä nähdään Venezuelassa, jonka tilanne on Ylen mukaan surullinen, kun sosialismi ei toimikaan.

Hesarin piirtäjä Kari oivalsi saman syksyllä 1989 näin:
- Toimittaja kysyy toiselta: mitä itäsaksalaiset pakenevat?
- Sosialismia.
- Miten meillä voi olla poliitikkoja, jotka haluavat sosialismia?
- Taas sinä kysyt liian vaikeita!

Mikään ei ole muuttunut, tosin onkohan enää tyhmiä kyselevät toimittajia?

Lauri Stark kirjoitti...

Tervehdys Harmaa.

Tässä asiassa osui tuo noita-akka naulan kantaan. Typerä aate, joka on tuomittu epäonnistumaan jo teoriassa.