...
Jaska Brownin tuumailuja heijastellen:
Poliittisia positioita käsitellään usein kuin ne olisivat
absoluuttisia. Liberaali sitä ja konservatiivi tätä eilen, tänään ja huomenna.
Mutta onko ihan näin? Otetaanpa selvää.
Kun esillä on konservatismin ja liberalismin kaltaisia
suuripiirteisiä käsitteitä, olisi syytä eritellä niiden merkitystasoja. On
deskriptiivinen taso, eli mitä nuo käsitteet ilmaisevat kussakin kontekstissa.
Siihen en juuri mene vaan paneudun toiseen tasoon, joka ei kuitenkaan ole
normatiivinen vaan psykologinen. Se kuvaa yksilön dispositiota sen suhteen,
mille poliittiselle kannalle hän todennäköisimmin kallistuu. Näistä tekij...
...
No niin, kuulin yläkerrasta uutisia että serkun alkoholisoitunut
isä on kuollut häkämyrkytykseen. Näin hänet viimeksi vissiin 15-vuotiaana.
Edelleen on paha mieli eli vituttaa.
...
...öistä johtuen ei kumpikaan suuntaus ole varsinaisesti
ideologia, sillä niillä ei ole lukkoonlyötyä sisältöä a priori. Ne ovat
enemmänkin yksilöpsykologian sanelemia asenteita. Siispä eilispäivän liberaali
on tämän päivän konservatiivi ja tämän päivän liberaali huomisen konservatiivi.
Mutta mitä ovat nuo asenteet? Oppikirjamaisesti määritellen liberaalille muutos
on ensisijaista, konservatiiville pysyvyys. Kumpikaan asenne ei ole ehdoton
siten, että esimerkiksi muutosvastarintainen vastustaisi muutosta aina. Sen sijaan kummankin asenteen
äärimuodot lähenevät absolutismia; taantumuksellinen tahtoo palauttaa menneen
ajan yhteiskunnan sellaisenaan ja radikaali kumota kaikki traditiot ja aloittaa
vuodesta nolla.
…
Miten olisi vähän musiikkia tähän väliin. Vittu, että
vituttaa.
Klassikkojen klassikko!
Trr-Trr-Trr-Trr
…
Kumpikin positio on relatiivinen ja arvoneutraali. Muutos
ei ole lähtökohtaisesti ihmisoikeuksien tai minkään muunkaan asian puolella
vaan voi yhtä hyvin merkitä sotaa ja etnisiä puhdistuksia. Säilyttäminen ei
aina kohdistu sihen, mikä on arvokasta, vaan voi olla myös kuolettavan
tradition ylläpitämistä. Tietysti tämän päivän liberaalit jakavat joitakin
samoja arvoja, mitä vaikkapa 1800-luvun kollegansa. Mutta esimerkiksi aikansa
mittapuulla vapaamielinen Edmund Burke lukeutuu tänä päivänä konservatiivien…
…
Homo veli hiipi taakseni ja keskeytti. Se paska päätti tulla
kuuntelemaan musiikkia. Ja se hankkiutui vielä kipeäksi, tekiköhän sen vain
minulle vittuillakseen? Oli lähellä etten vetänyt turpaan, kun tuli vaatimaan
että kuuntelisin hiljempaa. Katselin pöydällä olevia pihtejä murha mielessäni.
Saatanan saatana. Sillä samalla hetkellä eilen, kun olin juuri ajatellut ”olen
vapaa ja voin uppoutua fantasioihini” veli räjähti taloon ja kaikki meni
vituiksi. Odotan edelleen sitä hetkeä, että pääsisi rentoutumaan. Milloin
viimeksi? Ehkä kuukausi sitten. Vetäydyn makuuhuoneeseen läppärille. Nyt laitan
musiikia vitun kovalle, että tuo homo ärsyyntyisi ja sen saatanan japsimusa häiriintyisi.
Nyt keksin, kouluampujamusiikkia:
…
…joukkoon. Myös nykyajan konservatiivit voivat
allekirjoittaa joitakin historiaan jääneiden aateveljiensä ajatuksia, mutta
tarvitaan taantumuksellinen menneisyyden nielemiseksi karvoineen päivineen. Näin
asenteet muuttuvat ajan virrassa, niillä ei ole sen enempää pysyvää suuntaa
kuin tuulella. Pysyvää on vain tuuli itse. Kaikki nämä seikat huomioon ottaen
onkin mielenkiintoista tarkastella, ketkä todella ovat konservatiiveja ja ketkä
liberaaleja tänään. Jako ei näet mene lainkaan virallisen liturgian mukaan. Jos
vaivautuu edes minuutin ajattelemaan asiaa, huomaa ketkä ovat status quon vaalijoita:
vasemmistolaiset. He koettavat kynsin hampain takertua saavutettuiin
hyvinvointivaltion etuihin ja pelkäävät tulevaa. Se suoranainen kauhu, jonka he
uskovat motivoivan vastapuoltaan, on juuri heidän käyttövoimansa. He näkevät
nousevan fasismin ja kansanmurhien uhkaa kaikkialla. Heidän ryhmäänsä leimaava
konformismi ja keskinkertaisuus kertovat myös selvää kieltään siitä, mikä
temperamenttityyppi on heillä vallitseva. Eli säilyttävä, hidastava ja siis
sanalla sanoen: naisellinen.
Oikeisto on ajassamme se haastaja, joka uhkaa vallitsevaa
hegemoniaa. Se on kapinaa, joka keikuttaa venettä. Oikeistoa pelätään, kuten
tuntematonta ja uutta aina. Monta sukupolvea kestänyt rauhan, yltäkylläisyyden
ja egalitarismin aikakausi on aiheuttanut sen, että hierarkiat, sota ja kuri
ovat ihmisten valtaenemmistölle vieraita asioita ja siis pelottavia. Kukaan ei
pelkää transilvanialaista transseksuaalia, mutta vasemmisto menee suunniltaan
jo pilottitakista. Kuluneena vuonna länsimaailmaa ravistelleet vaalitapahtumat
paljastavat tilanteen luonteen selkeimmillään. Liberaali vasemmisto on ollut se
vastustava osapuoli ja jarruttaja, joka on yrittänyt estää muutoksia
tapahtumasta. Brexit, Trump ja koko oikeisto edustavat hyppyä tuntemattomaan ja
se luo paniikkia vihollisissamme. Heillä on yhä vähemmän positiivista sanomaa
ja alati pitenevä lista siitä, mitä tulisi kieltää. He ovat avuttomia sen
avoimen uhon ja korrektiudesta piittaamattoman röyhkeyden edessä, joka on
leimallista oikeistolle. Aloite on meillä, karavaanimme kulkee koirien
haukkuessa.
Temperamenttien jakautuminen ei ole toki mustavalkoista.
Oikeistossa on kosolti konformistisia ja aidosti konservatiiveja yksilöitä
kuten on vasemmistossa liberaaleja. Kyse onkin keskimääräisyyksistä. Riitaa
haastavalle, kyseenalaistavalle ja uutuuksia etsivälle ihmistyypille on
luontevaa hakeutua poispäin valtavirrasta eli tässä tapauksessa oikeistoon.
Status quota ja vakautta rakastavalle ihmistyypille on tyypillistä rakastaa
järjestystä eli tänä päivänä punavihreää hegemoniaa. Koska ensin mainitut ovat
useimmiten miehiä, on heillä oikeistossa ylikorostunut edustus. Samaten ovat naiset
yliedustettuina vasemmalla, mutta päinvastaisesta syystä.
Oma lukunsa ovat taantumukselliset ja radikaalit, joita
löytyy molemmin puolin aate- ja sukupuolirintamaa vaihtelevissa määrin. Heidän
suhteensa on syytä kiinnittää huomiota siihen, että he ovat eroistaan
huolimatta varsin lähellä toisiaan. Vaikka he ovat periaatteessa antagonistisia,
jakavat he saman fundamentalistisen asenteen maailmaa kohtaan. Siksi ei ole
mikään ihme, että useat taiteilijat ovat olleet jompaa kumpaa sorttia, sillä
äärimmäisyydet vetävät heitä puoleensa. Olisiko maltillinen liberaali tai
pragmaattinen konservatiivi kyennyt luomaan Cthulhu-myyttiä tai Keski-Maata?
Mikä minä olen? Olen pesunkestävä taantumuksellinen, aina
olen katsonut menneisyyteen ja haikaillut menetettyjen kulta-aikojen perään.
Huomauttaisin kuitenkin, etten silti ole poliittisesti vaan nimenomaan temperamentiltani
taantumuksellinen. Tämä teksti onkin käsitellyt suuntauksia juuri psykologisen
aspektin kautta. Kuten on jo tehty selväksi, asenteiltaan liberaali ei
välttämättä aja liberaalia politiikkaa, jollaiseksi käsitetään esimerkiksi
vähemmistöjen oikeudet ja tasa-arvo. Koska noista alun perin liberaaleista
uudistuksista on tullut valtavirtaa, monet konservatiivisesti asennoituneet
asettuvat niiden taakse.
On harhaanjohtavaa puhua siitä, kumpi taipumus voittaa
pitkällä aikavälillä. Yhtä hyvin voi kysyä, puhaltaako maapallon viimeisenä
päivänä pohjantuuli vai itätuuli. Nämä ovat asenteita, eivätkä itsessään
oikeassa tai väärässä. Olennaista on se, mitä niillä saadaan aikaan; mitä
konservatiivi säilyttää, mitä liberaali uudistaa. Uskon, että kyseessä on
dialektinen ristiriita, joka on ideaalitilanteessa hedelmällistä ja vie
maailmaa oikeaan suuntaan. On konservatiivin tehtävä sanoa, milloin uusi idea
on vain huono idea ja jättää se suunnittelupöydälle. Liberaali näyttää, milloin
vanhat kujeet eivät riitä muuttuneessa maailmassa selviämiseen. Taantumuksellinen
muistuttaa, mikä oli ennen paremmin, radikaali tuhoaa mädänneisyyden. Näin on,
jos eläisimme ideaalisessa maailmassa. Vaan emme elä, ja kukin taipumus muuttuu
helposti perversiokseen.
Asetun tällä niitä vastaan, jotka uskovat konservatiivien
häviävän aina tai vastaavasti katsovat liberaalien olevan aina väärässä. Olisi
tajuttava, ettei kumpikaan asenne itsessään ole täydellinen metodi vaan toimii
tietyssä tilanteessa. Kukin aika kallistuu omalla tavallaan johonkin suuntaan,
ja heilurin lailla voi yhteiskunta tulla vimmaisen uudistusmielisestä
sammaltuneen pysähtyneeksi. Täydellistä tasapainotilaa ei voida saavuttaa,
mutta nykytilanteessa on epäterve halu nähdä nämä asenteet absoluuttisesti
toisensa poissulkevina. Kovin harvoin enää kuulen tätä viisasta sanontaa: hullut vievät maailmaa eteenpäin, viisaat
pitävät sitä pystyssä.
...
Vittu että vituttaa. Kaduttaa myös, ei veljestään saisi
ajatella tai kirjoitella tuommoisia. En enää kuuntele musaa ja veli nukkuu. En
toivottanut hyvää yötä, olisi pitänyt. Pitäisi sovittaa jotenkin.
Mutta vittu, vittu kuitenkin!
2 kommenttia:
Tuo on tuttu ajatus jo Hännikäisen blogista, että liberaalit ja konservatiivit muodostavat tavallaan symbioosin. Herää mieleen vain kysymys, miten tämä suhtautuu todellisuuteen tai ehkä pikemminkin miten sitä tulisi soveltaa. Miten esimerkiksi kulttuurimarxismi (tämä on ykyään melkoinen epämääräinen leimasana, mutta ymmärrän itse sen Frankfurtin koulukunnan ja näiden perillisten kuten kriittisen teorian kautta ja siten myös tahattomien soveltajien kautta, en epämääräisesti leimaamaan jokaisen mokuttajan ja liberaalin. Okei nyt menee sivuraiteille :D), ajattelijat joiden mukaan länsimaailman tuleekin romahtaa ja se on oikein kolonialismin takia?
Itse ajattelisin, että jotta tuollainen symbioottinen ja rakentava suhde liberaalien ja konservatiivien välillä olisi mahdollinen, molemmilla pitäisi olla ainakin halu kehittää omaa yhteiskuntaa (mihin kuuluu yhteinen käsitys siitä mikä on omaa) ja ymmärtää jonkinlainen yhteinen identiteetti, kuten kansallinen. Ilman tätä meillä on kulttuurisota, mutta voiko mitenkään muuten olla kun kulttuurimarxilaiset ajattelijat ovat käytännössä julistaneet sodan länsimaille? Joten en itse näe edellytyksiä tänä päivänä tuolle symbioosille. Jos tuon liberaalin ja konservatiivin ymmärtää noin psykologisesti kuten sinä, niin saman jaon toisaalta voisi nähdä kansallismielistenkin sisällä ja tällä pohjalla voisi jo olla jotain pohjaa raknetavallekkin yhteistyölle. Kansallismielinen kenttä vaan tuntuu olevan kovin toraisaa keskenään.
Oikein hyvää iltaa Curufin. Hoi laari-laa, loiloti loiloti. Kuuntelen Star Trekin tunnaria juuri nyt. Tu-tu-tum, nyt se loppu.
Ehkä olisi ollut syytä alleviivata, että tarkoitin noiden temperamenttien dialektiikkaa juuri ideaalisena tilana. Käytännössä se tarkoittaa, että yhteiskunnassa on jaettava tietty määrä yhteisiä tavoitteita ja premissejä, jotta se voisi toimia. Vain tältä pohjalta voi todellinen yhteistyö onnistua. Suomen kontekstissa se tarkoittaisi, että ristiriidat ovat pienempiä kuin jaettu ajatus kansallisvaltiosta (tai kansasta ylipäätänsä ja ketkä siihen kuuluvat). Talouspoliittiset kysymykset vaikkapa progressiivisen tai tasaverotuksen suhteen eivät olisi kansakunnan kaatavia, sillä osapuolet jakaisivat ajatukset että kyseessä on eksklusiivisesti meidän suomalaisten asia.
Nykytilanteessa jaetut peruspremissit ovat liian kaukana, jotta politiikkaa voitaisiin tehdä. Suurin ongelma eivät ole talousleikkaukset tai edes maahanmuuttajatkaan, vaan se että konsensusta suomalaisesta identieetistä ei enää ole. Meille käymille se merkitsee suomalaisen kansan jatkuvuutta tässä maassa, toisille se on abstrakti ja muodoton idea muukalaisten palvelemisesta ja punttien tasaamisesta (eli oletus siitä, että olemme velassa kehitysmaille. Jollakin tasolla siinä on totuuttakin, sillä Afrikkaa riistetään edelleen. Heille tuosta velasta on vain tullut identiteetin määrittäjä). Meille suomalaisuus on eurooppalaisen tradition jatkumoa, heille valikoituja paloja valistusideoita.
Henkistä polarisaatiota on aina, mutta nyt se on tasolla, joka jakaa kansan kauttaaltaan. Luokkaristiriidat eivät ole vielä mitään, mutta entäs jos syntyy kaksi kansaa saman maan sisälle?
Lähetä kommentti