tiistai 27. joulukuuta 2016

Poliittiset kuolemansynnit



Keskeytä illanistujaiset ja puhu synnistä. Hetkessä kasvot kääntyvät silmissään ilme, joka kuvastaa kohtaamista ulkoavaruuden olennon kanssa. ”Mitä tuo sanoo?” Translitteroituna puheesi kuulostaisi heille jotakuinkin tällaiselta:

Muah mehul mehul bugala ungala.

Maallistuneen ihmisen kanssa on vaikea puhua synnistä edes metaforana. Heidän päässään käynnistyy automaattinen hälytyssireeni ja filtteri, joka suodattaa puheen kuulumattomiin kuin se olisi valkoista kohinaa. En kuitenkaan katso asiakseni syyttää yksilöitä tästä sen kummemmin, käyttäydyinhän itsekin aikoinani näin. Kunhan totean. Asiaan.

Tässä kirjoituksessa käsittelen syntiä jatkeena poliittisten temperamenttien teemalle. Me ihmiset teemme syntiä, mutta erojemme vuoksi ovat yhdet taipuvaisempia tietynlaiseen syntiin kuin toiset. Itse kukin on houkuteltavissa kaidalta tieltä, mutta eri keinoilla. Kuka lankeaa rahaan, kuka maineeseen. Lähden jälleen siitä, että on karkeasti jaoteltuna kaksi toisistaan poikkeavaa ihmistyyppiä. Selvyyden vuoksi nimitän niitä oikeistolaisiksi ja vasemmistolaisiksi tyypeiksi, vaikka nuo käsitteet eivät enää kovin hyvin poliittista spektriä kuvaa. Siinä missä liberaalin ja konservatiivin ero kulkee suhtautumisessa muutokseen, menee ero vasemmistolaisten ja oikeistolaisten välillä suhtautumisessa hierarkioihin. Ensin mainittu lähtökohtaisesti kavahtaa niitä, viimeksi mainittu hyväksyy ne itsestäänselvyyksinä. Näillä asenteilla on suuria implikaatioita.

Vaikka jokainen yksilö on osallinen jokaisesta kuolemansynnistä, on vasemmistolainen erityisen taipuvainen synteihin kaksi ja neljä, kateuteen ja laiskuuteen. Tämän ääneen sanominen ärsyttää vasemmistolaista aina. Eittämättä ovat syytökset useammin kuin kerran liioiteltuja, mutta sisimmissään hän tuntee niiden olevan täyttä totta. Häntä risoo se, että naapurilla tai kenellä hyvänsä menee paremmin kuin hänellä itsellään. Mutta häntä ehdottomasti kauhistuttaa se, että toisella ei van mene paremmin vaan että hän on parempi. Mitä tahansa arvon vasemmistolaisemme tekee, ei hän koskaan voisi päästä kadehtimansa yksilön tasolle. Siksi hän keksii satuja tasa-arvosta ja ihmisen samankaltaisuudesta. Jos kaikki pystyvät samaan, vika on systeemissä eikä hänessä itsessään. Hän vihaa ylempiään ja tekee kaikkensa, jotta suistaisi heidät omalle tasolleen ja alemmaksikin. Hänen toimintansa on tuhoavaa, ei koskaan rakentavaa. Dekonstruktio ei ole syyttä suotta vasemmistolaisten luoma strategia.

Laiskuus ilmenee hänen inhossaan velvollisuuksia kohtaan. Ennen kaikkea hän haluaisi lojuta joutilaana ja olla koskaan kohottamatta kättänsä ponnistukseen. Siksi hän keksii satuja siitä, miten on mahdollista luoda yhteiskunta, jossa kaikilla on kivaa ja jossa ei olisi ikäviä töitä. Jos on mahdollista luoda kivuton maailma, ei hän olisikaan laiska vaan pelkästään järkevä. Kuitenkin hänen halunsa kieltää tuskan tarpeellisuus on viime kädessä vain savuverho sille, ettei juuri hänen tarvitsisi liata käsiään. Kyllä hän voisi kernaasti oikoa jalkojaan, kunhan muut pysyvät lestissään. Mitäpä nyt yhdestä vapaamatkustajasta? Eipä yhdestä tosiaan, jos se tosiaan jäisi vain yhteen.

Oikeistolaisia kuvaavat kuolemansynnit yksi ja viisi, ylpeys ja ahneus. On merkillepantavaa, että heitä riivaa juuri paheista suurin. Tämä on suoraa seurausta siitä, että oikeistossa on enemmän suuria yksilöitä. Sillä siellä missä on lahjakkuus korkeimmalla, on myös lankeemus syvintä. Vasemmistoa on aina luonnehtinut keskinkertaisuus, josta kumpuaa massoja liikuttava kateus. Oikeisto on taas aina henkilöitynyt harvalukuiseen eliittiin (unohdetaan nyt se kuinka anakronistista on viitata oikeisto-vasemmistoon universaalina asiantilana, kuin se olisi aina ollut. Mutta minä puhunkin jaottelusta sen bio-psyykkisessä merkityksessä, en tiukan poliittisessa). Ylpeys on olemuksellisesti aristokraattinen pahe, se implikoi substanssia. Kun siis oikeistolainen sortuu pahuuteen, hän käyttää siihen koko voimansa ja älykkyytensä. Jälki on aina pahempaa kuin mitä vasemmistolainen voisi saada aikaan, joten siinä missä kateellinen jokamies pikaistuksissaan puhkoo naapurinsa renkaat, puhkoo vimmainen aristokraatti vihollisensa silmät. Ylpeydestä tekeekin erityisen kauhistavaa se, että sen myötä löytää aina perusteen sille miksi vaikka kidutus on oikein. Ylpeä ihminen uskoo kohtalonsa olevan aina omissa käsissään. Se, jolla on kurjaa, on epäonnistunut omaa huonouttaan ja ansaitsee halveksunnan. Ylpeä on oman elämänsä jumala ja lopulta hyvän ja pahan tuolla puolen. Eli paha.

Ahneus ilmenee oikeistolaisten kuumeisessa kilpailuvietissä. Katsokaa kuinka usein taloususkovainen resitoi markkinoiden paremmuutta ja vapaata kilpailua ihmelääkkeenä, jonka ansiosta kaikki voittavat. Tämä on kenties härskeintä mahdollista kaksinaamaisuutta, sillä jo kilpailun käsite implikoi voittajan ja häviäjän. Ainoa syy, jonka voin keksiä moiselle valehtelulle, on liberaalin yhteiskunnan patologinen tarve pehmentää kaikkea. Vaikka arvomaailmasi olisi kylmä ja kova, on sitä retorisilla hämäyksillä pehmennettävä. Björn Wahlroosin on miellyttävän naamansa kera helppo myydä itseään sympaattisena Nallena, vaikka on sikamainen kapitalistityranni. On jotensakin kohtalon ivaa, että häntä on siunattu sellaisella sympaattisuudella. Jos hän olisi arpinaamainen nahkapää ja liikanimeltään Konna, harvempi lankeaisi hänen myrkyllisen sädekehänsä pauloihin. Mutta eksyn aiheesta.

Tämä kilpailuvietti tarkoittaa, että oikeistolainen haluaa aina voittaa. Ei ole eikä tule koskaan sitä viimeistä finaalia, jonka myötä voisi kehän jättää. Hän haluaa viime kädessä nujertaa jokaisen vastustajan, pyyhkiä pöydän kaikista palkinnoista. Häntä häiritsee tietoisuus siitä, että joku muukin vielä omistaa jotain. Häntä harmittaa, etteivät kaikki naiset ole hänen haaremissaan. Hän todella haluaa kaiken, hän on loputtomiin janoava ja ikuisesti nälkäinen Ungoliant. Hänen mahansa kasvaa ja kasvaa, kunnes muuta ei ole. Viimeisenä hän syö itsensä. Ahneus onkin synti, joka on hyvin synkronoitu ylpeyden kanssa. Viimeksi mainittu on absoluuttista itseriittoisuutta, uskomista itsensä kaikkivoipuuteen. Tästä lähtökohdasta käsin on luontevaa suuntautua maailmaan kuin musta aukko, joka tahtoo sulkea kaiken sisäänsä. Ei mitään ennen minua, ei mitään minun jälkeeni.


Kumpaa minä olen? Väitän, etten kumpaakaan. Minua kuvastaa yksi kuolemansynti molemmilta, ylpeys ja laiskuus. En sano, etten tunne kateutta ja ahneutta. Mutta ne ovat selkeästi vähäisemmät kahden ensin mainitun rinnalla. Tämä on mielenkiintoista, sillä ne ovat ristiriidassa. Ylpeys implikoi substanssia, mutta laiskuus päinvastaista. Kuitenkin olen aina katsonut muita ja maailmaa hieman nenänvarttani pitkin, olen aina tuntenut olevani etuoikeutettu. Minulla on älyä, mutta en ole huippuälykäs. En ole erityisen lahjakas missään. Mitä siis halveksun kanssaihmisissä? Nuoruudessani halveksuin ainakin itsekurin puutetta, sillä itse olin askeettisuuteen asti tiukka jopa ajatusteni suhteen. Nykyään halveksin eniten kenties materialistisia ihmisiä, jotka ovat pihalla todellisuudesta ja Totuudesta. Tämä on gnostilaista ylpeyttä, tunnetta siitä että on salaiseen tietoon vihitty.

Laiskuuteni on osaltaan alisuoriutujan laiskuutta. Olen huono saattamaan loppuun aloittamiani asioita, vielä huonompi aloittamaan mitään. Minulla olisi ollut päätä suorittaa yliopistotutkinto loppuun, sain varsin vähällä vaivalla hyviä numeroita. Mutta lihani heikkous voitti sitäkin heikomman luonteeni. Pitkälti laiskuuteni on kuitenkin inhoa ponnistelua ja kipua kohtaan. Tahtoisin vain levätä rauhassa ja katsoa maailma menevän menojaan. Joskus toivon eläneeni vanhojen aikojen aristokraattina, jonka palvelusväki hoitaisi käytännön työt saadakseen keskittyä ajattelemiseen.

Mitä tämä ristiriitainen patologia sitten vaikuttaa kantoihini? Vaikea sanoa. Vaikka arvojani ja mielipiteitäni ei voida erottaa paheistani, kallistun silti selkeästi oikealle. Kenties tämä ristiriita auttaa jollain tasolla samaistumaan molempiin osapuoliin. Koska kuolemansyntini ovat kuitenkin toisensa ulossulkevia, on jompikumpi niistä dominoivampi aina kulloinkin. Ja pääosin asialla on ylpeys, koska se on universaalisti suurin pahe.


On syytä pitää mielessä, että olen edellä puhunut näistä ihmistyypeistä huonoimmillaan. Oikeistolaisuus taikka vasemmistolaisuus ei tyhjene synteihinsä, ne vain vaikuttavat valinnoissa ja teoissa. Kyseessä on myös varsin karkea typologia, mutta tarpeellinen mikäli tahdotaan hahmottaa kaikkein perustavalaatuisimpia ristiriitoja. Yksityiskohtainen kuva sisältäisi koko joukon nyansseja, joiden pohtimiseen ei tässä ole tilaa.

Yksi lisäämisen arvoinen näkökulma on kysymys siitä, miten tämä typologia on yhteydessä poliittisiin temperamentteihin? Karkeasti ilmaistuna – jälleen kerran – on niiden välillä korrelaatio, muttei kausaalisuutta. Oikeistolainen on todennäköisemmin konservatiivi tai taantumuksellinen kuin liberaali tai radikaali. Hän ei sen sijaan ole väistämättä kumpaakaan. Tämän ymmärtää helposti, kun ajattelee ylpeyden luonnetta. Sillä, mistä ollaan ylpeitä, ei ole mitään ennalta määrättyä sisältöä. Oikeistolainen voisi hyvin ihannoida nopeaa muutosta ja modernia yhteiskuntaa sosiaalidarwinistisesta vinkkelistä; ne, jotka eivät pärjää, ovat oikeutetusti häviäjiä ankarassa systeemissä. Ne, jotka voittavat, ovat tiukan seulan läpi ponnistelleet. Eliitin jäsen voi taasen olla henkinen vasemmistolainen. Hän voi kaihtaa ruumiillista työtä ja suorastaan odottaa, että muut kattavat pöydän valmiiksi. Hän voi olla lahjaton vätys, joka kadehtii parempiensa ja rikkaampiensa saavutuksia. Vanhan aristokratian aikaan, jota edempänä sivusin, moinen saattoi olla jopa yleistä eliitin keskuudessa. Joutilaan kartanoperijättären elämä oli otollista maaperää sellaiselle luonteelle. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että iso osa menneisyyden radikaaleista vasemmistolaisista tuli hyväosaisista perheistä. Rikkaat keskinkertaisuudet osasivat vain naamioida tekemisen puutteesta johtuvat typeryytensä filosofiaksi.

Joka tapauksessa, ei tästä tekstistä ole tarkoitus päätellä kumpi asenne on pahempi tai parempi. Koska on oikeistossa paheet vastenmielisimpiä, ovat myös hyveet kirkkaimpia. Vasemmistolaisia on taas aina enemmän ja siksi heidän hyveensä – vaikkakin vaatimattomia – kasvavat pienistä pisaroista suuriksi järviksi ja mereksi. Oikeiston ja vasemmiston, sanoisinko eliitin ja kansan yhteiselo, on monimutkaista vuorovaikutusta. Aina ovat ne, jotka johtavat ja ne, joita johdetaan.

Tasan eivät käy lahjat, se on totuus. Ne, jotka syntyvät etuoikeutettuina ja lahjakkaina, myös puolustavat asemaansa. Kansa, joka kelvottomana ja kadehtien katsoo hallitsijoitansa, tulee katkeraksi. Vaarallisin on eliitti, jonka asemaa uhataan. Mutta niiden lukemattomien, jotka syntyvät tavallisiksi tavallisiin perheisiin, ei pitäisi joutua katsomaan ketään liiaksi ylöspäin. Vaarallisin on kansa, jota eliitti ei viitsi kuunnella ollenkaan. Hallitsijoiden ylpeys johtaa sokeuteen, he kuvittelevat olevansa kansastaan riippumattomia. Kun heidät aikanaan yritetään riisua vallastaan, johtaa ylpeys katkeruuteen. Joten miten päin hyvänsä, vie epätasapaino tavallisten ja suurmiesten välillä vihaan ja verenvuodatukseen.

EDIT. Off-topic -triviaa: wikipediassa kerrotaan myös moderneista kuolemansynneistä. Yksi niistä on seuraava:

Moraalisesti kyseenalaiset kokeilut

Voi pyhä Jeesus. Paitsi että nykymaailma on ruma ja viheliäinen, on se myös pohjaan saakka kuolettavan tylsä. Kirous ja kauhistus, aloittakaa jo sota!

EDIT. 28.12. Yhden kommentin ja tarkemman mietinnän jälkeen olen sitä mieltä, että jaottelu oikeistoon ja vasemmistoon toimii tässä yhteydessä huonosti. Huomattavasti selkeämpi olisi ollut pari elitismi-populismi.  Tämä kuvastaisi jo käsitteiden tasolla sitä tekstissä ilmennyttä seikkaa, että ero asenteissa kulkee keskimäärin lahjakuuksien ja keskinkertaisuuksien välillä. Jos nimittäin tarkastelee poliittisesti vasemmistolaisia tai oikeistolaisia ihmisiä, huomaa etteivät asenteet mene yksi yhteen heidän kantojensa kanssa.

Ketkä sitten ovat henkisiä populisteja ja ketkä elitistejä? Monet vasemmistolaiset ovat jälkimmäistä sorttia, he katsovat tavallisia ihmisiä alaspäin ja halveksivat heitä. Vastakkaisesti on iso osa kansallismielisistä keskinkertaisuuksia, henkisiä populisteja. Stereotyyppi perussuomalaisten äänestäjästä kateellisena ja kaunaisena herravihaajana ei ole täysin vailla pohjaa. Koska vasemmistolaisia on kuitenkin lukumääräisesti enemmän, kuvaa heitä kokonaisuutena populismi. Heterogeenisyytensä vuoksi on oikealla runsaimmin niin idiootteja kuin terävintä kärkeä, heidän riveissään on suhteessa enemmän elitistejä.

6 kommenttia:

Juho kirjoitti...

''Vasemmistolainen lähtökohtaisesti kavahtaa hierarkiaa.''

Yleensä vain puheissaan. Moni kovan luokan vassari on häpeilimätön elitisti, tyyppiesimerkkinä vasemmistoliiton ex-pj Arhimäki ja nykyinen saattaa olla vielä pahempi. Elitismi ei tosin ole synonyymi hierarkialle, mutta kuitenkin.

Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Kiitos.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Päivää Juho.

Ehkä asia on noin. Huomaa kuitenkin, että puhun kirjoituksessani juuri henkisestä vasemmistolaisuudesta ja oikeistolaisuudesta, mikä ei vastaa yksi yhteen poliittisia näkemyksiä. Viittasinkin yhdessä kohdassa tähän jaotteluun myös eliitin ja kansan vastakkainasetteluna, eli siis elitismin ja populismin.

Nykyvasemmistossa on oikeistolaisittain - siis elitistisesti - ajattelevia ihmisiä, jotka ovat ylpeitä ja omahyväisiä. Samaten löytyy oikealta koko joukko henkisiä vasemmistolaisia - kateellisia ja kaunaisia herravihaajia.

Viilipytty kirjoitti...

Pohdiskelin tänään suvaitsevaisuutta ja tein jonkinmoisen oivalluksen, joka on ylös kirjoittamisen arvoinen. Kun omaa blogia ei ole, kirjoitan sen tänne. Kai sen voi ajatella jotenkin liittyvän tähän tekstiin.

Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa hegemonia-asemaan noussut suvaitsevaisuus on tuontitavaraa Yhdysvalloista. Siellä suvaitsevaisuus Locken hengessä (siedetään sitäkin, mistä ei erityisemmin pidetä) ollut täysin välttämätöntä. Niin suureen ja sekalaiseen maahan mahtuu kaikenlaista porukkaa, suurkaupunkien liberaaleja, maaseudun punaniskoja, afrikkalaisia, intiaaneja ja vaikka millä mitalla erilaisia kirkkokuntia. Jos aikoo olla suvaitsematon, ei muuhun jää aikaa. Euroopassa taas on ollut kansallisvaltioita, joissa on vallinnut tietty yhdenmukaisuuden ihanne. Eri mieltä olevia on pidetty veneen keikuttajina ja jopa potentiaalisina maanpettureina. Kun yhdysvaltalainen suvaitsevaisuus saapui tänne, se omaksui nationalismista yhdenmukaisuuden ihanteen. Täällä se ei tullut kyseeseenkään, että suvaitsevainen ihminen suvaitsisi eri mieltä olevia. Suvaitsevaisuudesta tuli uusi hegemoninen aate, jota kaikkien on tunnustettava, muuten he ovat veneenkeikuttajia. Näin suvaitsevaisuus on kääntynyt irvikuvakseen, se ei olekaan epämiellyttävienkin asioiden sietämistä Locken hengessä, vaan uusi mittatikku, jonka mukaan toisinajattelijoita tuomitaan kansakunnan sylkykupeiksi.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hyvää iltaa Viilipytty.

Havainnossasi on perää. Tosin kyseenalaistan vahvasti sitä, onko Amerikan Yhdysvallat todella mikään "kansojen sulatusuuni". Maa on totta kai erittäin etnisesti moninainen ja maassa on kieltämättä on siedetty eri lailla ajattelevia paremmin. Tai näin ainakin oli. Mutta joka tapauksessa ovat eri ryhmät olleet aina vahvan segretoituneita kun tarkastellaan niin osavaltioita kuin asuinalueita näiden sisällä; valkoiset asuvat enemmän yksissä osavaltioissa, kaupungeissa ja kortteleissa. Sama pätee mustiin ja latinoihin, intiaaneihin ja aasialaisiin. Itse siis väittäisin, että USA:n historia on pikemminkin segretaaion kuin sulautumisen historiaa.

Sitten toki. Edellistä ajatustani voi kyseenalaistaa sillä, että maan kulttuurissa ovat sekoittuneet monet eri etniset vaikutteet. Esimerkiksi blues syntyi mustan ja valkoisen perinteen yhdistyessä. Nykyinen populaarikulttuuri myös neekeröityy niin kovaa vauhtia ettei kohta liene muuta jäljellä kuin bling-bling-hoppareita.

Curufin kirjoitti...

Tuo "Melting Pot"-myytti tulee Israel Zangwillin näytelmästä vuodelta 1908, mutta 1900-luvun alkupuoli todisti USA:ssa vastakkaista kehitystä: 1920-luvulla säädettiin maahanmuuttolait, joilla pyrittiin pitämään USA:n etninen koostumus samanlaisena estäen massamaahanmuuton tai etnisen koostumuksen muuttamisen.

Sulatusuunivaihe sitten on lähtenyt enemmän käyntiin 1965 Hart-Celler Actin myötä, joka purki vanhan kiintiösysteemin. Samalla valehdeltiin, ettei maan etninen koostumus muutu, no tuohan on matemaattinen mahdottomuus.

Tuollaista Viilipytyn kuvailemaa suvaitsevaisuutta voi olla aika vaikea löytää, kyllä ihmiset jonkin verran aina valikoi ja ryhmääntyy, asui suurkaupungissa tai ei. Vähintään mielipiteiden mukaan, USA:ssahan poliittista polarisaatiota kuvataan termillä "kulttuurisota".

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Curufin.

Joo, näin on marjat. USA ei alun perinkään ollut ketä tahansa maahanmuuttajia avosylin vastaanottava. Vaikka maa ei ollut etninen kansallisvaltio, siellä ymmärrettiin että eurooppalaisten perinnölle maansa on rakentunut. Jos siis etnistä pohjaa liikaa sorkkisi, katoaisi pohja kaikelta muultakin. Tämä unohtui sitten aikanaan.