99 vuotta kohtalon kelloja

On oltava kiitollinen joka vuodesta, jonka Suomi voi elää vailla miehitystä ja totaalista kaaosta. En kieltämättä aseta rimaa enää kovin korkealle, mutta ajan merkit osoittavat aina vain huonompia aikoja kohti. Siispä se, ettei Suomessa ole vielä sisällis- ja rotusotaa on hyvä asia. 99 vuotta on tullut täyteen ja tuntuu kuin Suomi lähenisi samaa kohtaa syklissä, joka johti kevään 1918 verilöylyyn. Toivon vilpittömästi olevani väärässä. Ymmärrän kuitenkin niitäkin, jotka jopa kaipaavat välienselvittelyä: parempi kertarysäys kuin ainainen kituutus. Puhdistavan väkivallan ajatus houkuttelee, mutta epäilen sellaisen onnistumista ja oikeutusta. Tragedia se on aina.

Tätäkin kirjoittaessa on ympäri pääkaupunkiamme ollut monen eri poliittisen tahon mielenilmausta. 612-soihtukulkue on järjestetty kolmatta kertaa peräkkäin, ja se on ollut nousevan oikeiston näkyvin itsenäisyyspäivän traditio. Osallistujamäärät on mitattu sadoissa ja toivon mukaan mitataan tulevina vuosina tuhansissa. Vaikka marssi on tunnustukseton, on se profiloitunut vahvasti laitaoikeiston tempaukseksi. Se on sinällään ikävää, sillä tähän asti ei ole ollut mitään tavallisia isänmaallisia kansalaisia yhteen kokoavaa tapahtumaa. Eliitillä on linnanjuhlansa, ja kuitenkin 612 nimenomaan jakaa tavallisia ihmisiä enemmän kuin se tuo yhteen. Tämä on väistämätön seuraus nykytilanteessa, jossa Suomeen on muodostunut kaksi vastakkaista poliittista leiriä. On mahdotonta luoda neutraalia tilaisuutta, sillä kansallismielisyys ei ole enää oletusasetus eikä neutraalia. Isänmaallisuus ei ole sekään entisensä, kun se on uudelleenmääritelty punikkien taholta irvikuvakseen.

Mitä isänmaallisuus sitten onkaan? Se ei ole monikulttuurisuutta, suvaitsevaisuutta eikä monietnisyyttä. Se ei ole pasifismia eikä avoimia rajoja. Se ei tasan tarkkaan ole uskollisuutta eduskunnalle ja perustuslaille. Se ei ole kansainvälinen sopimus eikä byrokraatin tosite. Isänmaallisuus on veren ja hengen yhteyttä Suomen maahan, kansaan ja perintöön. Maa on luontomme metsineen ja järvineen, kovine kallioineen. Kansa on me itse, riitaisena ja rappeutuneenkin. Perintö on historiamme ja koko kulttuurimme. Me olemme eurooppalaisia ja valkoisia, mutta emme vain kumpaakaan. Puhumme Suomea ja olemme kuin suomalaiset. Kuitenkaan emme ole vain kielemme ja luonteenpiirteemme. Suomalaisuus ei ole osiensa summa, se ei ole yhtälö. Se ei ole arvoitus, sillä arvoitus voidaan ratkaista. Suomalaisuus on viime kädessä mysteeri. Se on kaikkea konkreettista, mutta meidät yhdistävä side on näkymätön. Suomalaisuus on kohtalo ja isänmaallisuus tuon kohtalon tunnustamista.

Sillä hetkellä, kun suomalaisuudelle luodaan määritelmä, on peli jo menetetty. Puhun uskonnollisin termein, sillä kohtalosta ei voida puhua eksaktisti. Se on jotakin, johon joko uskoo tai ei. Tämän päivän Suomessa vallitsee kaksi tarinaa. Olemme me, jotka vielä luemme itsemme siihen ikiaikaiseen jatkumoon, jossa Suomen itsenäistyminen oli vain yksi osa. Sitten ovat he, jotka eivät edes usko kohtaloon ja tarinoihin. Heille Suomen historia on valikoituja paloja sosiaalidemokratiaa ja mihin muotoon tahansa muovautuvaa vahaa. Ennemmin tai myöhemmin tämä voi johtaa vain yhteen asiaan: Suomi lakkaa olemasta. Ei ole enää kohtaloa, sillä se on olemassa, jos siihen uskotaan. Ei olisi enää suomalaista kansaa. Vielä tällä hetkellä on kansa, joka on poliittisesti jakautunut. Jonain päivänä on kaksi kansaa, joilla on eri kohtalonsa. Jos näin käy, olkoon niin. Minä en sitä kuitenkaan halua. Tämä maa yhdistettiin vaivoin monista heimoista. Tämä maa selvisi sisällissodasta ja on kestänyt lukemattomat idän petojen rynnistykset. Jäämme katsomaan, selviääkö se modernismista. Olen toiveikas kuten aina, mutta en optimisti.

Toivotan kanssasuomalaisilleni hyvää itsenäisyyspäivää. Muistakaa, että kaikesta synkistelystä huolimatta, ei maamme ole koskaan ollut samanmielisten kerho. Se on aina elänyt erilaisten poliittisten virtojen koskessa, tänä päivänä ristiriidat ovat vain kärjistyneet. Mutta historian ei tarvitse toistaa itseään, se ei ole kiskoille asetettu juna. Yksilöllisistä valinnoista rakentuu se verkko, josta myöhemmin yrittävät tutkijat kammioissaan saada selkoa. Teoilla, myös sinun teoillasi on väliä. Maamme on aina ollut ristiriitainen paikka joka asiassa, ja isänmaallisuutta on rakastaa maataan tästä huolimatta tai pikemminkin juuri siksi. Hyvä ystäväkin on joku, jonka hyväsyy karvoineen päivineen. Hänelle säilyy uskollisena, vaikka mikä tulisi. Arvostakaamme Suomea kaikesta siitä, mitä se on.

Vaikeaa se on, tiedän.