Stranger Things: Retrospektiivi

Suunnilleen viisi vuotta sitten tulin katsoneeksi ensimmäisen tuotantokauden sarjasta Stranger Things. Lienee liioittelua puhua vielä retrosta, joskin tiettyä ironiaa on tuntea nostalgiaa nostalgiasta ammentavaan ohjelmaan. Joka tapauksessa on ollut muutaman vuoden jälkeen kohtuullista nähdä uudelleen jaksot, joiden pariin en ensi kerran jälkeen kertaakaan palannut; kokemus oli tuolloin niin voimakas, etten halunnut haalistaa sitä käymällä läpi samoja jaksoja uudelleen ja uudelleen. Hyvätkin jutut maistuvat ennen pitkää puulta ja ihan parhaita kannattaa varta vasten vähän säästää.

Tänäänkin voin sanoa ensivaikutelman olleen oikea. Kausi on juuri niin hyvä kuin muistinkin. Se yhdistelee jokseenkin kaikkia rakastamiani elementtejä: lapsuusajan kaveriporukka, yliluonnollinen mysteeri, tiheä tunnelma, hallituksen salaliitto, 80-luku ja ripaus draamaa. Kun olin vasta saanut tietää sarjasta, epäilin sen kuulostavan liian hyvältä ollakseen totta. No, ei ole fiktio koskaan lunastanut odotuksiaan samoin. Sarjassa yhdistyvät konsepti ja ideat saumattomaan toteutukseen. Ohjaustyö sekä näyttely kokoavat palaset yhteen, ja analogisilla syntetisaattoreilla loihdittu soundtrack herättää kokonaisuuden eloon. Cinematografia on kaunista ja ajan henkeä on haettu filminauhan rakeista kuvaa imitoimalla. Nostalgia on punottu orgaanisesti miljööseen, eikä sitä juuri erikseen alleviivata.

Oikeastaan en tiedä, mitä muuta edes sanoisin. Ylisanojen tuhlailu on hukkaa, ja ne tuli vuodatettua jo alkuperäisessä arviossa. Helpompaa on miettiä, mikä meni myöhemmin vikaan. Sarjasta tuli välitön hitti jo julkaisuhetkellään, mikä toi Netflixille koko joukon lisää tilaajia ja koko tukun rahaa. Ja kun on seteleistä kyse, kääntyvät katseet sen lähteeseen ja alkaa armoton lypsy kuolemaan saakka. Seuraa vaatimuksia ja ulkoista ohjausta, alkuperäisten luojien vapaus on mennyttä. Toinen kausi oli kieltämättä erinomainen kertaus, mutta kertaus kuitenkin. Kolmas kausi - vaikkakin viihdyttävä - veti homman läskiksi. Seuraavalta ja siis neljänneltä kaudelta en mitään enää odota, vaikka sen varmasti katsonkin.

Ensimmäinen kausi oli onnekas vahinko, "lightning in a bottle" kuten englantilaisittain sanotaan. Uskoin sen alkujaan olevan jopa luova renessanssi Hollywoodille, mutta kuinka väärässä olinkaan. Tosiasiassa se oli tuon käärmeenpesän viimeisiä hengenvetoja, pieni valontuikahdus jo kuolleesta tähdestä. Mitä muuta voikaan odottaa heiltä, jotka myivät sielunsa paholaiselle. He saivat mainetta ja mammonaa, vaan nyt herransa kutsuu omiaan. Paluuta ei ole enää 80-luvulle, ei kulta-aikoihin. Antaa uuden Babylonin palaa omissa synneissään. Meillä on kuitenkin helmet, joita siat sylkivät rahvaalle kaiken sonnan ohella. Hyvät elokuvat, sarjat taikka musiikki eivät katoa, vaikka viihdeteollisuus ei mitään tuosta enää kykene tuottamaan. Parhaansa mukaan he pyrkivät sensuroimaan ja poistamaan vanhaa taidetta saatavilta, mutta niin kauan kuin on yksikin kopio tietystä teoksesta jäljellä, on tuo teos säilytettävissä jälkipolville. Kehotankin lukijoita hankkimaan käsiinsä vanhaa mediaa niin fyysisessä kuin digitaalisessa muodossa ja säilömään sitä optisille levyille sekä kovalevyille. Instituutioihin ei voi enää luottaa, joten arkistointi on meidän käsissämme.

Mutta ei tässä pessimistisellä päällä kuitenkaan olla. Päinvastoin, toivoa riittää. Kukin tekee sen, mihin pystyy ja katsoo mihin se riittää. Pääasia on yritys ja se, ettei ole henkisesti valtavirran ikeen alla. Se, joka vartoo armopaloja saatanalliselta hegemonialta, on surkea otus. Hän on jatkuvan psykologisen pahoinpitelyn kohteena, eikä tohdi irrottautua sortajastaan kuin aviomiestään pelkäävä vaimo. Hän muistaa hyvät ajat ja kuvittelee niiden palaavan, kunhan suostuu vielä yhteen kompromissiin. Mitä nopeammin rajansa vetää, sitä helpommin voi jättää viihdettä palvovan pop-kultin taakseen. Mikä tärkeintä, älä anna rahaa heille, jotka vihaavat sinua, kansaasi ja uskontoasi.

Eikä kukaan meistä ole koskaan yksin. Miten muuten onkaan, että tämä sävelmä sopisi Muumilaakson tarinoihin. Muumipeikko, Nuuskamuikkunen & toverit jossain siellä auringonlaskun poluilla: