Into the pandemonium and back: eli kuinka lakkasin huolehtimasta ja pelasin Doom I:en kokonaisuudessaan lävitse. En ihmettele, että tähän päivään asti on säilynyt sille omistautunut faniyhteisö. Doom on yksinkertainen, mutta edelleen haastava ja ennen kaikkea hauska peli. Ihmettelen kylläkin, miten saatoin pärjätä siinä nelivuotiaana; vaikeustason täytyi olla helpoin, eli "I'm roo young to die". En koskaan myöskään edennyt ykkösepisodia pidemmälle, koska kuvittelin tarinan todella päättyneen päähahmon kuolemaan helvetissä. Mutta ei, sankarimme sukelsikin syvimpään pimeyteen ja sai kadotuksen legioonat katumaan päivää, jona kuulivat hänen nimensä.
2 kommenttia:
Parhaat pelit ovat niitä, jotka kestävät uudelleenpelaamista ja ajan hammasta. Kuten kaverini sanoi: "hyvä peli ei lopu siihen että sen pelaa läpi". Itse usein pelaan ensin pelin läpi miten sattuu, ja sen jälkeen alan kokeilla erilaisia kikkailuja tai sitten asetan itselleni haasteita. Joskus kokeilin pelata Half-Lifea niin, etten saa ottaa yhtään osumaa ennen kuin pääsen Xeniin. Tai Red Alert 2:ssa jotain kenttää niin, että rakensin vain jalkaväkeä.
Päivää.
Joo, tutulta kuulostaa. Suosikkipeleissäni olen jo kahden vuosikymmenen ajan kokeillut mitä kummallisempia juttuja. Sitä pelaa jotain peliä niin kauan, että puskee sen kyvyt äärirajoille; kuka nyt olisi esimerkiksi arvannut, että hiiviskelypelinä tunnettu Thief muuntautuu helpoimmalla vaikeustasolla Ramboksi, kunhan taistekumekaniikat on otettu kunnolla haltuun.
Lähetä kommentti