Me emme ole tyhjiä tauluja syntyessämme, emmekä voi paeta
luontoamme edes poliittisia kantoja punnitessamme. Mutta on paksua väittää,
että lapsuus tai psykologia määrittäisi kokonaan mitä ihminen voisi ajatella.
En usko ajopuuteoriaan, että päätyisimme arvoihimme koska emme muuta voi. Jos
näin olisi, rationaalinen analyysi ja näkökulmien reflektointi eivät merkitsisi
mitään. Se, miten meistä tulee mitäkin, on määrittämätön sekoitus omia
valintoja, henkilökohtaisia patologioita ja elämän sattumuksia. Joidenkin
kohdalla voidaan puhua yhden yön kääntymyksistä ja valaistumisen hetkistä. Oma
evoluutioni on ollut kuitenkin hidas prosessi vailla äkkikäännöksiä suuntaan
taikka toiseen. Se on ollut vain osittain tietoista prosessia, mutta ei koskaan
sokeaa alistumista milloin millekin dogmille. Mistä kaikki alkoi?
Pienenä en osoittanut kiinnostusta politiikkaan. Elin omissa
maailmoissani ja ensi sijassa asennoiduin maailmaan estetiikan kautta.
Tärkeintä oli se, mikä on kaunista ja mikä rumaa. Jo hyvin varhain nostalgisoin
menneisyyttä ja uskoin sen moraaliseen paremmuuteen. ”Vanhat hyvät ajat” olivat
kunnian päiviä, jolloin Suomi oli urheampi ja kauniimpi. Minua kuvotti moderni
arkkitehtuuri ja ympäristön yleinen tympeys. Ihannoin kymmenvuotiaana
armeijaamme maan kunnianarvoisimpana osana ja ajattelin sotimisen olevan
ihmisen suurin saavutus. Toivoin, että jonakin päivänä pääsisin osaltani
taistelemaan isänmaan puolesta asein ja kokemaan korkeimman olemisen muodon
minkä todellisuus saattaisi tarjota.
Kiinnostuin historiasta 12-vuotiaana, innoitusta antoi
peliklassikko Civilization II. Tahdoin tietää, mitä menneisyydellä oli
kerrottavanaan. Hahmotin tapahtumia tarinoina, jossa oli hyvät ja pahat.
Samaistuin intohimoisesti Hohenstaufien Saksaan, tunsin vuoroin riemua ja
pettymystä seuratessani viisisataavuotista saksalais-roomalaisten keisarien ja
paavien välistä mittelyä sekä paljon muuta. Strategiapelit ja historia siivittivät
minua vääjäämättä kohti moderneja aikoja, toinen maailmansota lumosi minut
täysin. Jollain tasolla olin aina ollut kiinnostunut siitä, mutta natsit,
Hitler, Stalin, panssarivaunut, atomipommit ja SS olivat lähinnä myyttisiä
impressioita mielessäni. Ensi kertaa pääsin jäsentämään tuon sodan tapahtumia
itselleni, luin Grimbergiä ja historiallisia Atlaksia. Tämä toimi alustana
poliittiselle heräämiselleni. Kansallissosialismi, kommunismi,
demokratia…kaikki tuo alkoi kiehtoa minua. Esteettisen puolensa vuoksi eritoten
kaksi ensin mainittua ideologiaa olivat erityisen kiinnostavia, koulussa puhuin
jatkuvasti maailmansodasta. Kuudennelle luokalle
tultaessa olin peruuttamattomasti natsiksi leimautunut ja aina lukion loppuun
asti sain kuulla Zyklon-b -vitsejä ja sun muuta vinoilua. Sanotaan toki, että
vaikutin asiantilaan itse pakkomielteisillä puheenaiheillani, enkä pannut kuittailua
lopulta pahakseni. Oli hauskaa olla vuoroin natsin ja vuoroin kommunistin
maineessa.
Kiinnostuin myös kotimaan politiikasta. Kiinnostuin
puolueista. Uskoin vilpittömästi instituutioon nimeltä valtio ja sen kykyyn
hoitaa asiat kuten pitää. Uskoin auktoriteetin oikeutukseen ja voimaan, minua
kiihdytti ajatus tulla isona osaksi suurta Suomea. Olinhan luonnollisesti
vahvan isänmaallinen ja maamme oli vailla epäilyksen häivää maailman paras
valtio. Omaksuin yläasteelle tultaessa sosiaalidemokraattisen maailmankuvan,
jossa hyvinvointivaltio edusti yhteiskunnan korkeinta astetta. Samaan aikaan
tosin kavahdin maamme rappiota ja katsoin sen tarvitsevan lisää kuria. Veltto
nuoriso, jota näin koulussa ympärilläni, olisi ollut syytä laittaa ruotuun.
Tämä oli huvittava dissonanssi muuten niin humaanin vasemmistolaisessa
ajattelussani, toisinaan kaipasin sotilasdiktatuuriakin. Armeija oli minulle
edelleen pyhä asia ja ydinpommi kaunis.
Ajatus yhteiskunnasta orgaanisena kokonaisuutena, jossa
kukin yksilö palveli korkeampaa päämäärää eli valtiotaan, elähdytti minua.
Taustalla kummitteli kommunismi työn sankareineen, ei heidänkään visio vailla
estetiikkaa ollut. Kaikesta rationalismistaan huolimatta tuokin maailmankuva
joutui näet turvautumaan myyttiin, eikä mikään liikuta ihmisiä kuten myytit. Yhteiskuntaopin
kirjat kertoivat, miten kaikki toimi. Se kaikki oli epäilemättä totta ja kaikki
toimi loistavasti. Politiikka oli myös kompromisseja, mutta liberaali demokratia
silti se vähiten huonoin vaihtoehto. Maailma oli selvästi kehittymässä kohti
parempia aikoja, olin omaksumassa edistyksen
kertomuksen. Teknologia otti harppauksia eteenpäin, vaikeuksia selätettiin.
Olin innoissani Star Trekistä, jota olin katsonut jo pikkulapsesta saakka.
Omaksuin väkivallanvastaisia ajatuksia, en tahtonut tapella ja armeija vaikutti
kyseenalaisemmalta. Mutta edelleen oli ydinpommi kaunis.
On mielenkiintoista miten humanismin ja vasemmistolaisuuden
langan rinnalla kulki totalitarismin lanka armeijan ja hierarkian
ihannointeineen. Edistysukon rinnalla kulki eskatologinen varmuus maailman
tuhoutumisesta ilmastonmuutoksessa. 15-vuotiaana uskoin sosiaalidemokratian
johtavan oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan, mutta tahdoin Suomeen suuremman armeijan
ja lisää sotateollisuutta. Ihailin teknologiaa, koska se oli estetiikkaa. Mutta
mieltäni varjostivat synkät ennusteet maapallon kohtalosta. Miten meidän
kävisi, koko Suomen ja maailman? Nämä mietteet tasoittaisivat tietä
lukioaikojeni punavihreälle maailmankuvalle.
Vaikka pidin äidinkielen tunneilla puolustuspuheen
jalkaväkimiinoille sekä saarnan Suomen erinomaisuudesta, tulin skeptisemmäksi
nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Edistysusko horjui luonnon tuhoutumisen edessä.
Aloin tuntea myös kasvavaa vihamielisyyttä omaa kulttuuriperintöäni kohtaan,
jonka samaistin tuhoavan teknologian ja raunioittavan kapitalismin alkusyyksi.
Kiihtyvä luonnonvarojen kulutus ja köyhempien maiden riisto johtivat
ajatukseen, että tuhon aiheuttaja on itse tuhottava. Siispä totesin eräässä
keskustelussa seuraavat sanat: ”Eurooppalainen kulttuuri on tuhottava”. Kyllä.
Painakaa kalloon, että minä olen nämä sanat sanonut.
Eurooppalainen
kulttuuri on tuhottava.
Puolustaudun kuitenkin sillä, että uskoin vilpittömästi
juuri länsimaiden olevan suurimman riiston ja kärsimyksen aiheuttaja
maailmassa. Ja väitän edelleen, että tuo on ainakin osittain totta;
kehitysmaita sorretaan. Teknologia orjuuttaa enemmän kuin se vapauttaa.
Kulutusyhteiskunta tuhoaa eikä luo. En vain usko noin jyrkkään ratkaisuun enää,
tulin hahmottaneeksi että traditiossa on monia tasoja…mikä on arvokasta ja mikä
ei.
Puoluepoliittisesti olin vihervasemmiston kannattaja, vaikka
en vielä äänioikeutettu ollutkaan. Vihasin kokoomusta ja vihaan muuten
edelleen. Nousevia perussuomalaisia pidin juntteina ja Jussi Halla-ahoa
vaarallisena lukematta hänen ensimmäistäkään tekstiä. Timo Hännikäinen, joka
sittemmin tulisi vaikuttamaan suuresti ajatteluuni, tuli tietoisuuteen Ilman-kirjansa kautta. En lukenut sitä
ja suljin koko miehen tietoisuudestani, sillä hän muistutti itseäni omasta
neitsyydestäni vähän liian tuskallisesti. Lukioajat tulivat aikanaan loppuunsa
ja seurannut varusmiespalvelus häivytti ne vähätkin jäljellä olleet illuusiot
armeijasta. Kannatin silti jalkaväkimiinoja. Kannatan edelleen.
Yliopistossa ajatteluni sai asteen verran totalitaarisempia
sävyjä. Innostuin Eero Paloheimon ajatuksista ja kannatin globaalia yhden
lapsen politiikkaa, vaikka pakkoaborttien eettinen hinta olisikin melkoinen.
Aloin uskoa, että diktatorinen maailmanhallitus olisi välttämätön
ympäristökatastrofin ehkäisemiseksi. Demokratia vaikutti nappikaupalta, jossa
ei saataisi todellisia muutoksia aikaan. Otin kimmoketta myös Linkolasta ja
hetken aikaa kallistuin ekofasismiin. Ihmiskunnan ja luonnon jatkuvuuden
nimissä olisi suurin osa populaatiosta eliminoitava. Se olisi suuri mutta
välttämätön rikos, jonka jälkipolvet antaisivat anteeksi. Ja jos eivät antaisi,
olisi keksittävä tarpeeksi hyvät valheet totuuden kätkemiseksi. Tässä kohtaa
saavutin jonkinlaisen kulminaatiopisteen, uskoin että mikä tahansa on sallittua
maailman pelastamiseksi. Koska olen mustavalkoisesti ajatteleva ja
autoritaarinen luonne, olivat nämä ajatukset loogista jatkumoa jo aiemmin
omaksutulle fatalismille.
On edelleen syytä kiinnittää huomiota ajatteluni dissonanssiin.
Vaikka olin valmis uhraamaan puoli ihmiskuntaa, uskoin humanismiin ja
suvaitsevaisuuteen. Inhosin rasismia ja homofobiaa. Vihasin heitä, kuten
kiusaajia vihataan. Sillä sellaisiksi heidät käsitin, sydämettömiksi
vainoojiksi. Näin heidät vajavaisina ihmisiä, jotka haluavat hakata ja tylyttää
erilaisia vain pahuuttaan. Kannatin laajaa maahanmuuttoa, mutta en sentään
omaksunut sittemmin yleistynyttä ajatusta rajattomasta maailmasta. Jollakin
tasolla säilytin järkeni ja tajusin, että maamme kantokyky todella tulee
ennemmin tai myöhemmin vastaan. Monikulttuurisuus oli joka tapauksessa
itsestäänselvyys, kannatinhan diktatorista maailmanhallitusta. EU:n kehitys
liittovaltioksi olisi ensimmäinen askel sillä tiellä. Ihmisten olisi syytä
alkaa tulla toimeen keskenään, tai he itkevät ja tulevat.
Näin ajatusteni mutaatio kävi noin 20-vuotiaaksi saakka.
Vaikka muuten melko vihervasemmistolainen totalitaarisilla mausteilla olinkin,
en kuitenkaan juuri feminismistä tai poliittisesta korrektiudesta piitannut.
Yläasteella toki uskoin esimerkiksi satuun naisten pienemmästä palkasta, mutta
otin sentään sukupuolierot itsestäänselvyytenä. En voi unohtaa sitä hetkeä, kun
äidinkielen opettajani palautti aineen, jossa olin sukupuolten epätasa-arvoa
tarkastellut. Olin käynyt läpi niitä asioita, jotka virallisen liturgian mukaan
olivat totta. Opettaja oli kuitenkin katsonut asiakseen lisätä seuraavan
huomautuksen punakynällä: ”ja naiset edelleen synnyttävät ja imettävät”. Olin
monttu auki, en vilpittömästi kyennyt ymmärtämään, mitä hän yritti sanoa.
Minulle naisen biologinen rooli oli jotain, jota en voinut ajatella minään
epäkohtana. Tämä oli ensimmäinen konkreettinen kokemus, jossa tunsin kuilun
oman ja feministisen maailmankatsomuksen välillä; en pitänyt itseäni feministinä, jos nuo olisivat ehdot. Lukiossa tavakseni tulikin lopulta
sanoa, etten ole feministi mutten myöskään sovinisti. Loppu lienee historiaa.
…
Tuli vuosi 2012, oli toukokuu. Viatonta googletusta
iltapäivällä. Kohtasin mielipiteitä, jollaisia en ollut osannut kuvitella
olevan olemassa. Niin totaalisesti olin edistyksen tarinan jo sisäistänyt,
etten ymmärtänyt näkemääni. Seurasi maailmankuvallinen tulipalo. Sytyttäjinä
olivat Tupliksen Syvemmältä-blogi ja Hännikäisen Marginalia. Edellä mainitun
röyhkeä itsevarmuus ja Kännikäisen huolellisesti artikuloitu traditionalismi
pakottivat minut reflektoimaan tuntojani. Eteeni saatetussa filosofiassa oli
jotain tenhoavaa. Se pakotti lukemaan lisää, tutustumaan syvemmin. Prosessoin tilannetta sitä mukaa kuin pystyin, sillä minussa nousi myös torjuntaa. Marginalian
kautta löysin Tommi Melenderin Antiaikalaisen, jossa ilmaistiin antimodernismia
pehmeämmin. Aloin nähdä kuvioita, ymmärtää yhteyksiä. Järkytyksen laantuessa
aloin hyväksymään esitettyjä argumentteja. Hitaasti ja asteittain koin
metamorfoosia. Osittain tietoisesti reflektoiden, osittain vain passiivisesti
tietoa vastaanottaen, alkoivat arvot vaihtua toisiksi. Syksyn koittaessa olin
jo muuttunut mies ja ensimmäisten joukossa lukemassa Sarastusta. Ruukinmatruuna,
jota olin alkuun pitänyt lähinnä höyrypäänä, alkoi kiehtoa. Halla-ahon Scripta ja
muita blogeja tippui syliini, Jaskan pauhantaa ja Yrjöperskeles muun muassa.
Valtamedia, johon olin luottanut pääasiallisena tiedonlähteenä, alkoi näyttää
yhä enemmän yksipuoliselta propagandakanavalta. Ja eräänä päivänä kauniina
kirjoitti Takkirautaan kommentin eräs Korppi on johtaja…
Hypätään suoraan tähän päivään, joka yksityiskohtaa ei ole
syytä käydä läpi. Näin taaksepäin katsoessa mielekkäintä olisi tehdä kontrastia
nykyhetkeen ja arvioida mikä on muuttunut ja mikä ei. Mikä menneisyydessä meni
oikein? Vaikka olen valtavirtaan nähden äärioikeistolainen rasisti, en koe
tehneeni täyskäännöstä yhdestä hullutuksesta toiseen. Sen sijaan, että olisin
kääntynyt absoluuttisesti aikaisempia uskomuksiani vastaan, olen enemmänkin
hylännyt yksiä katsomuksia, pitänyt toisista kiinni omaksuen samalla uusia.
Pidän etenevää ympäristökatastrofia edelleen tosiasiana, johon on syynä globaali
liikakulutus. Rasismini olisi maahanmuuttajien valikoimista kansallisuuksien ja
rotujen mukaan, ei kiusaamista ja vainoamista. En vastusta demokratiaa, joskaan
en näe sitä välttämättömänä tai joka
tilanteessa parhaimpana hallintomuotona. Talouskysymyksissä olen edelleen
varsin vasemmistolainen. Halveksun niin sanottuja libertaareja, vihaan rahaa ja
vapaita markkinoita. Ero vasemmistolaisuuteen on vain se, etten näe taloutta
enää niin keskeisenä tekijänä.
En väitä olleeni kovin tyypillinen vihervasemmistolainen.
Ajattelussani oli liian vahvoja ristiriitoja totalitaarisine ulottuvuuksineen,
että se sopisi profiiliin. Kukaan tuntemani vasemmistolainen ei ole
misantrooppi tai militaristi. Kenties se, etten välittänyt koskaan
korrektiudesta ja hyvesignaloinnista auttoi viemään myös vaarallisia ajatuksia
johdonmukaiseen loppuunsa. Iän karttuessa ja ajattelun kypsyessä tulin paremmin
tietoiseksi ristiriidoistani ja omaksumieni mallien puutteellisuuksista.
Mustavalkoinen kuva sai enemmän sävyjä: kenties onkin mahdollista vastustaa
tasa-arvoista avioliittoa ilman, että haluan heittää homot vankilaan. Ehkä
maahanmuuttoa voidaan rajoittaa ilman kansanmurhaa. Rotujen välillä onkin
älykkyyseroja, erot ulottuvat syvemmälle kuin pelkkään ihonväriin. Kenties
menneisyyden ihmiset olivat ymmärtäneet jotain, mitä me emme ymmärrä. Ja
kenties tuo jokin saa ilmaisunsa traditioissa.
En ole nytkään vapaa ristiriidoista. Olen edelleen
fanaattinen luonne ja luonnostani hahmotan maailmaa äärimmäisyyksien kautta,
mustana ja valkoisena. Vaatii tietoista ponnistelua nousta näiden piirteiden
yläpuolelle. Vahvaa dogmaattisuuttani on onneksi tasapainottanut sille
vastakkainen piirre, epäily. Se on auttanut minua pysymään nöyränä, mutta myös
invalidisoinut ajatteluani. Elämässäni ei ole lapsuuden jälkeen ollut aikaa,
jolloin olisin ollut aivan varma mistään. Lyhyitä hetkiä on tullut ja mennyt,
mutta pimentävät varjot ovat aina näköni tiellä. Loputtomiin toistuu kysymys,
”mitä jos?” Tietyllä tapaa on epävarmuuden voimakkuus linjassa luonteeni kohtuuttomuuden
kanssa, kuin olisi hyväksyttävä maailma sellaisenaan tai hylättävä kaikki. Tekstissäni,
jossa pohdin temperamenttien yhteyttä arvoihin, toin myös esille kuinka lähellä
äärimmäisyydet ovat aina toisiaan. Taantumuksellinen ei poikkea sielultaan radikaalista,
hän vain kulkee eri suuntaan. Uskossaan vahvin on sitoutunut dogmiinsa yhtä
lujasti kuin ikuinen epäilijä tietämättömyyteensä.
Tunnen kulkeneeni täyden ympyrän. Lapsuuden naiivista
uskosta isänmaahani ja ihmisiin olen saapunut nihilismin ja misantropian kautta
kypsään traditionalismiin. Ihmiskunta ei ole luonnostaan hyvä, mutta ei
ansaitse täystuhoa osakseen. Isänmaamme on muotopuoli rumilus, mutta minut
siihen peruuttamattomasti sidottu. Turvallinen lapsuuteni ja luottamus
aikuisiin vaikuttivat uskooni siihen, että instituutiot ovat hyviä. Nyt on sen
tilalla terve skeptisyys, enkä samaista kansaamme sen hallintoon. Kulttuurimme,
jota lapsuuden ihailun jälkeen teini-iässä vihasin, on puolustamisen arvoinen.
Sota, jota lapsenomaisen idealisoinnin jälkeen teini-iässä kavahdin, on
lähtemätön osa ihmisten elämää. Menneisyys, jota lapsena palvoin ja
teini-ikäisenä halveksin, on virheineen ja onnistumisineen viisauden lähde.
Olen saapunut kotiin. Olen harhaillut kauas, mutta uskon olevani
joidenkin vastausten äärellä. Olen pisteessä, jossa olen sitoutunut tähän
maahan, perääntyminen olisi petturuutta. Mutta. Sittenkään en uskaltaisi kutsua
itseäni kypsäksi, kuten edellä teen. En ole kyllin röyhkeä väittääkseni, että
tiedän totuuden. Kukaan ei tiedä, maailma on täynnä arvoituksia ja olemassaolo
itsessään mysteeri. Vastaukset, jotka olen löytänyt, ovat johdattaneet uusien
kysymysten äärelle. Miten sovitan ristiriitaiset elementit toisiinsa? Onko
mahdollista säilyttää sanavapaus, mutta hylätä demokratia? Kenties liberaalit
arvot toimivat vain, jos ne hyväksytään kokonaisuudessaan. Kannatan
päätöksentekoa paikalliselta pohjalta, mutta voidaanko globaalia
ympäristökatastrofia estää ilman kansainvälisiä ratkaisuja? Kohtaamamme
eettiset dilemmat ovat lähes kestämättömiä. Jos esimerkiksi emme voikaan
palauttaa irakilaisia ja afrikkalaisia, he ovat silloin tulleet jäädäkseen.
Emme voi heitä tappaakaan, joten mitä teemme? Onko ylipäätänsä mahdollista
herättää nationalismia ja rotutietoisuutta ilman, että se johtaa apartheidiin
ja pöyhkeyteen. EU:n integraatiokehityksen pysäyttäminen tekee jälleen
mahdolliseksi Euroopan maiden väliset sodat. Mitä tahansa teemmekään, avaa yksi
ovi käytävän ja vie kymmenelle muulle ovelle.
Minulla ei ole tarjota lopullista vastausta, ei kaikki
ristiriidat häivyttävää utopiaa. Jokainen ideologia kätkee sisäänsä pimeän
puolensa ja voi kääntyä perversiokseen. Nationalismi ei ole varma ratkaisu, ei
suljetut rajat tai vahva maanpuolustus. Totalitarismin haamu kummittelee aina
mielessäni ja saan olla valppaana. Ainoa varma asia on epävarmuus, ainoa tieto
epätietoisuus. Malli, joka voi ratkaista ongelman, voi luoda lukuisia uusia.
Ehkä tapahtuu kansallinen herääminen, joka terveen ylpeyden sijaan johtaa vain kostonhimon
purkautumiseen ja verenvuodatukseen. Tulevaisuus voi kuulua fasismille ja
despotialle, joka jättää Euroopan lopullisesti raunioiksi. Mutta kävi miten
kävi, olen minä puoleni valinnut. Näen, mihin nykyinen tilanne varmasti johtaa.
Näen modernin maailman sairaalloisuuden ja rumuuden, enkä koskaan, koskaan
asetu sitä puolustamaan. Vasemmistolaisten utopia ei ole vain toimimaton vaan
kauhistuttava ja ruma dystopia, joka syövyttää maanosamme olemattomiin. En
lupaa voittoa omilleni, mutta tiedän vihollisteni varmasti häviävän. He lopulta
tuhoavat itse itsensä.
9 kommenttia:
Miten äänestit eduskuntavaaleissa 2011 ja miten suhtauduit Isoon Jytkyyn? Minulle ne olivat poliittisen kiinnostukseni huippu, joiden jälkeen innostus ja mielenkiinto laantuivat. Isossa Jytkyssä olisi ollut potentiaalia eräänlaiseksi sukupolvimyytiksi (vähän kuin Vanhan valtaus suurten ikäluokkien vasemmistoliberaaleille), jos se olisi ollut vähänkin suurempi ja todella johtanut johonkin.
Tervehdys Viilipytty ja hyvää joulua.
Noissa vaaleissa en äänestänyt, mutta muistan olleeni huolissani ja pettynyt. Tosin eniten taisin olla kääremissäni siitä, että kokoomus oli edelleen suosituin puolue. Muu äänestyshistoriani menee näin:
Presidentinvaalit 2012: Pekka Haavisto. Hänellä ja Niinistöllä oli hyvin vähän jos ollenkaan substantiaalisia eroja. Haaviston ulkopoliittinen kokemus oli jopa syvempää, ja hän oli miellyttävä ja sovinnollinen mies. Äänestyspäätöksen sinetöi ajatus siitä, kuinka joitakin ihmisiä korpeaisi homo presidentti linnanjuhlien vastaanotolla.
En pitänyt, enkä pidä Niinistöä huonona. Ja näin jälkikäteen ajatellen, olihan se Haaviston pari Antonio Flores aika gigolomainen. Niinistön mukana tuli sentään Jenni Haukio, joka on vallan kunnianarvoisa puoliso.
Kuntavaalit 2012: äänestin demarinaista, joka ei mennyt läpi. En uhrannut juuri ajatuksia vaaleille, joten tein vaalikonearvonnan. Lisäksi tämä nuori typykkä oli nuori, nätti ja kotiäiti, jonka ajattelin meriitiksi.
Eurovaalit 2014: Jussi Halla-aho. Luettuani jo pitkään Scriptaa ja koettuani arvopohjan muutoksen, oli tämä valinta ilmiselvä. Tällä kertaa tein äänestyspäätöksen substanssipohjalta, onhan Hallis poliittisen eliittimme rationaalisin edustaja.
Eduskuntavaalit 2015: perussuomalaiset. Tätä valintaa propagoin myös täällä, uskoin muutoksen mahdollisuuteen. Alan kuitenkin olla vakuuttunut siitä, ettei ongelmiamme ratkaista enää politiikalla, koska ne eivät ole pohjimmiltaan poliittisia. Mitä siis seuraaviin vaaleihin tulee, en tiedä viitsinkö enää äänestää.
Kenties ei kannatakaan toivoa uusia jytkyjä, äänestyspäätökset tehdään kuitenkin lyhyen tähtäimen intressit mielessä valtaosin. Todellinen muutos olisi henkinen, ja mahdollistaisi ihmisten nähdä korkeammasta perspektiivistä.
Olen kyllä sitä mieltä, että amissien, vanhauskoisten tai esim. ortodoksi juutalaisten askeettinen elämäntapa on ylivoimainen ja he tulevat perimään maailman jokatapauksessa, kun sekulaarit eivät tee lapsia nyt, ja vielä vähemmän tulevaisuudessa.
Askeettinen elämäntapa kunniaan.
Tervehdys Anonyymi.
Olet mitä luultavimmin oikeassa, hiljaiset perivät maan.
Mielenkiintoinen evoluutio. Muistuttaa tietyiltä osin omaakin... Erityisesti lapsuus, mutta sitten teini-iässä lähdimme hieman eri suuntiin. Kavahdin rasisisia ajatuksia, mutta syvällä sisimmissäni olen aina ollut rasisti (nykykielellä lausuttuna). Surin luonnon tuhoutumista, mutta en siihenkään suuremmin vaivannut päätäni. Peruskoulun loppu vei uskon suureen (lue:tyhmään) osaan ihmiskunnasta ja tuolloin minulla alkoi synkkä kausi jonkinasteisena misantrooppina, josta kehittyi syvään pessimismiin ja maailmantuskaan vaipunut murehtija. 2011 äänestin perussuomalaisia (eli takkirautaa ym.blogeja ja scriptaa oli luettu). Tuosta maailmantuskan taakasta (ja jonkinasteisesta misantropiasta) minut sai heräämään kristillinen kirjallisuus, joka herätti minuun lämpimämmän liekin ja taistelutahtoa.
Teini-iän suurimpia jysäyksiä oli Orwell joka sai minut tajuamaan, että valtiokin voi olla paha ja, että kaikki voi olla valhetta. Tästä seurasi useita vuosia myöhemmin Halla-Ahon kohtelu, joka todisti, että meille todellakin valehdellaan.
ps. olisi mielenkiintoista tietää kuinka moneen meidän ikäiseen takkiraudan lukeminen on vaikuttanut
Maailmantuskaisia murehtijoita olemme molemmat olleet ja jossain määrin edelleen olemme. Tiikeri ei juovistaan eroon pääse, aina löytyy jotain murehdittavaa ja surtavaa. Lisäksi kaltaiselleni arrogantille saarnaajalle löytyy yllin kyllin halveksuttavaa ja vihattavaa.
Havahtuminen siihen, ettei valtioon ole luottamista, tapahtui itselläni kovin hitaati. Hallituksellisia kyvyttömiä poliitikoita synkensi kuvaani kerta kerralta. Kun uskoin, ettei viime hallitusta huonompaa porukkaa voisi juuri olla, rikottiin huonousaste tällä hallituskaudella. Aina voi mennä huonommin.
Takkiraudalla tuntuu muuten olevan paljonkin nuoria lukijoita ainakin kommenteista päätellen. On perusteltua olettaa, että tällä on ollut suurtakin vaikutusta joihinkin. Takkirauta oli loppujen lopuksi iso blogi, harmi kyllä että on nykyisellään salainen.
Tuossa, miten kuvailit mennyttä minääsi, on aika paljon samaa itseni kanssa. Minäkin kannatin aikoinaan kaikenlaisia pakkokeinoja väestönkasvun hillitsemiseksi, olin militaristi yms. Minulla oli myös hyvin misantrooppisia kavereita, jotka avoimesti kannattivat mm. liikaväestön tappamista.
Itselläni ajattelu muuttui, kun tajusin asiassa kaksi ongelmaa:
1) Mitkä ovat ne kriteerit, joiden perusteella päätetään, että kuka jää henkiin ja kenet tapetaan?
2) Kuka tämän päätöksen tekee?
Tulin siihen lopputulokseen, että tuollaisia kriteerejä ei voida koskaan asettaa ja yksikään ihminen ei voi koskaan tehdä tuollaista päätöstä. Kenelläkään ei pidä ikinä olla tuollaista valtaa.
Yksi suurimmista huolenaiheistani on aina ollut talous ja kiinnostukseni talouteen erotti minut lopulta silloisista tutuistani ja talouden kautta päädyin lukemaan oikeistolaisia ja konservatiivisiä tekstejä. Talouskysymykset johtivat minut kannattamaan perussuomalaisia. Konservatiivisuus tuli vasta myöhemmin.
Konservatiivisuuden suhteen kaikkien aikojen isoin herättäjä oli - ylläripylläri - Ruukinmatruuna. Hänen vanhojen tekstiensä seassa on teksti ateistisesta etiikasta ja abortin vastustamisesta. Nämä kaksi tekstiä olivat minulle isku naamaan ja herättivät minut toisenlaisille ajatuksille.
Ruukinmatruuna on ihan oikeasti iso nimi. Hänen ei olisi ikinä pitänyt lopettaa blogiaan. Toivon ihan oikeasti, että hän palaa skeneen ja palauttaa bloginsa näkyville, kunhan hänen henkilökohtaiset asiansa selkenevät.
Oikein hyvää iltaa Sametti, pitkästä aikaa.
Meillä hulluilla on taipumus innostua äärimmäisyyksistä olivat ne miten morbideja tahansa. Lisäksi osaamme kyllä keksiä perusteen, miksi vaikka puolen ihmiskunnan teurastaminen olisi suorastaan eettinen imperatiivi.
Sinulla on ollut jossain määrin eri reitti, sillä itselleni talous on ollut yksi vähiten kiinnostavia asioita. En pidä kysymyksiä verotuksesta tai sääntelystä erityisen oleellisina, olen huolestunut maamme ja sivilisaatiomme henkisestä tilasta. Talouskysymyksissä olen oikeastaan varsin vasemmistolainen.
Olet oikeassa Matruunasta ja myös minä kaipaan häntä takaisin. Hän oli yksittäisistä bloggaajista suurin ja tärkein. Tänä aikana häntä erityisesti tarvittaisiin, jokainen käännytetty ihminen oli voitto. Sinäkin teet nyt työtä oikean asian puolesta.
Kiitos.
Lähetä kommentti