Top 5: Parhaimmat jääkiekkomuistot

Harmittavasti hopeaan päättyneiden jääkiekon MM-kisojen päätteeksi kirjoitettakoon paremmista peleistä. Viisi parasta kisamuistoani ja kaikki ovat luonnollisesti subjektiivisesti valittuja, minkä pyydän ottamaan huomioon. Ottelut eivät ole siis paremmuusjärjestyksessä pelillisten, vaan niiden aikaansaamien tunnemyrskyjen ansiosta.

5) JMM-kisat 2016: Suomi - Kanada 6-5

Tämä vielä verrattain tuore puolivälieräottelu nousi saman tien listoille, sillä se oli jännittävimpiä koskaan. Joidenkin mielestä kyse ei ole niin arvokkaasta voitosta, sillä se tuli junnujen eli alle 20-vuotiaiden turnauksessa. Mutta juuri sen vuoksi se oli hienoa katsottavaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti, säpinää oli koko ajan. Ei merkkiäkään siitä varovaisesta pelistä, mikä joskus aikuisten matseja leimaa. Huono puoli oli tietysti virheiden suuri määrä, omassa päädyssä sai todistaa lähes veret seisauttavia mokia, joista Kanada rankaisi. Lähes jokaista heidän maaliaan edelsi suomalaisen virhe. Mutta oma joukkueemme ylsi johonkin, jota ei usein näe: se pärjäsi maalintekokamppailussa lajin parhaimman edustajamaan kanssa. Suomen peleissä on yleisesti ollut vikana maalinteon hankaluus, eikä siitä näkynyt tällä kertaa merkkiäkään. Suomen ihmeketju Pula-Aho järjesti koko ajan paikkoja, joista se myös iski maaleja. Leijonat ehti olla jopa kahden maalin takaa-ajoasemassa, mutta puristi rinnalle. Kanada meni kertaalleen vielä ohi, mutta Suomi tuli taas tasoihin ja ohitse. 4-3 maalin syntyessä tajusin, että tämä joukkue on matkalla kohti suuruuksia. Tätä seurasi kirikamppailu siitä, kuka pysyy johdossa. 6-5 voittomaali oli tylyäkin tylympi Patrik Laineen kanuuna, joka singahti maalin perukoille. Tästä ei Kanada enää toipunut ja ekstaasin ja kauhun näytelmä päättyi Suomen matkaan kohti välieriä.

4) MM-kisat 2011: Suomi - Ruotsi 6-1

Tätä ottelua ei voi olla mainitsematta ikimuistoisten otteluiden listassa. Olin tuolloin varusmiespalvelustani suorittamassa ja ottelun alkaessa istuin paluubussissa viikonloppulomilta. Kerrottakoon ensin turnauksen taustaa: intin vuoksi suurin osa matseista meni sivu suun. Ehdin nähdä Suomi-Saksa –ottelun heimot rankkarikisan sekä välieräkamppailun. Ennen viimeksi mainittua ottelua Venäjää vastaan en ollut ehtinyt muodostaa käsitystä joukkueesta. Tiesin sen, että hyviä pelaajia oli paikalla ja heidän joukossaan eräs Mikael Granlund, josta sittemmin riittäisi puhumista tuleviksi vuosiksi. Ehdin katsomaan välierää parahiksi toiseen erään, jossa se kuuluisa ilmaveivi tehtiin. Tuo temppu pudotti leuat vastustajan joukkueelta ja katsojilta. En unohda venäläismaalivahti Barulinin tyrmistynyttä ilmettä, niin puun takaa ratkaisu tuli. Ilmaveivi oli pelin ja kenties koko turnauksen käännekohta, sillä sen myötä koin valtaisaa luottamusta joukkuetta kohtaan. Ensi kertaa koskaan tunsin, että Suomi ei vain voi voittaa vaan kerta kaikkiaan tulee voittamaan. Jos tuollaisia yksilöitä löytyy, pystyisi porukka mihin tahansa.

Takaisin lomabussiin, saavun kasarmille parahiksi toisen erän puoleenväliin. Tv-tupa on ääriään myöten täynnä vihreitä miehiä ja tilanne Ruotsille 1-0. Pieniä pahoja aavistuksia nousee, mutta olisihan ottelua vielä jäljellä. Erän lopussa aloitus Ruotsin päädyssä ja keltapaita jää hautomaan kiekkoa. Alkaa huutomyräkkä ruotsalaista ”homopelaajaa” vastaan, mutta kiekko saadaan kaivettua esiin. Ruotsin puolustus pelaa sen keskialueelle. Jarkko Immonen noutaa kiekon ja toimittaa sen hyökkäyspäähän. Pienen painin jälkeen hän saa sen takaisin viivaan, ottaa tyhjät pois ja lataa kanuunalla verkon helisemään. Tilanne 1-1 ja toista erää jäljellä 8 sekuntia. Päätöserään lähdetään puhtaalta pöydältä ja siitä tulisi leijonien näytöstä. Suomi takoo alkuun kaksi maalia ja Ruotsin puntissa tutisee. Riemu intin kisastudiossa nousee. Ruotsin sisukkuus on kuitenkin tunnettua, eikä pelisi olisi lähimainkaan ohi. Aikaa kuitenkin kuluu ja alkaa hahmottua ajatus, että pääsisin todella elinaikanani todistamaan Suomen kultajuhlaa. Ruotsi painaa kovasti aina siihen asti, kunnes Granlundin päätyyn huolimattomasti heitetty kiekko päätyy vauhtiin kiihdyttäneelle Pesoselle. Hän painaa maalille ja ohittaa Vikrot Fasthin, tilanne 4-1. Peli on näin ollen pelattu ja voitto varma. Loppuminuuteista tule kuitenkin vielä surrealistista näytelmää, kun Suomi latoo kahdesta hyökkäyksestä kaksi maalia kruunupaitojen verkkoon. On kuin näkisi hyvää unta, ilo on ahtaassa tuvassa sakea ja korkea. Päätössummeri soi ja Suomi on uusin maailmanmestari HEI, maailmanmestari!

Seuraavana aamuna herätys kuudelta ja kalustomarssi. Kokelaamme ei ollut kiekkoihmisiä.

3) Olympialaiset 2006: Suomi - USA 4-3

Voi kenties tuntua oudolta, että rankkaan olympialaisten puolivälierän vuoden 2011 kultaottelua korkeammalle. Mutta se atavistisen riemun ja adrenaliinin määrä, jonka matsi herätti, jättää edellä puhutun ottelun kakkoseksi. Kannattaa ymmärtää taustaa: olin 14-vuotias ja todistanut Suomen kolmet perättäiset puolivälierätappiot. Noin nuorelle yksi vuosi oli pitkä aika ja ehdin ajatella, ettei Suomi enää koskaan pääse pudotuspelivaihetta pidemmälle. Että se puolivälierä on kirottu. Paljon tunnetta ja pelkoa oli siis jo ennakkoon ladattuna tähän matsiin, ja voiton myötä se kaikki laukesi yhdessä hetkessä. Ottelu oli jännittävä ja tasainen ja Suomi kertaalleen menetti 2-0 johtoasemansa. Paljoa en enää muista tuosta kymmenen vuoden takaisesta kamppailusta paitsi tuokiokuvia: Jari Kurri hermorauniona katsomossa pelin loppuhetkillä, Sami Salon hirmuinen kanuuna alivoimalla Yhdysvaltain verkkoon ja Peltosen ilmasta rouhima maali. Kolmannen erän lopulla kiekko pidettiin Suomen päädyssä ja amerikkalaiset koettivat tasoittaa keinolla millä hyvänsä. Kaikesta siitä sydäntä puristavasta piinasta ja hässäkästä huolimatta Suomi oli päätössummerin soidessa yhä johdossa ja saatoin puhjeta villiin tuuletukseen.

2) MM-kisat 2007: Suomi - Venäjä 2-1

Yhdeksän vuotta sitten olivat myös kotikisat Venäjällä ja heillä kaikki huiput jäällä. Suomellakaan ei ollut lainkaan huono joukkue ja alkusarjassakin pitivät ryssät lujilla 4-5 tappioon päättyneessä ottelussa. Suomi kukisti jälleen puolivälierässä USA:n, ratkaisijoina maalivahti Kari Lehtonen ja hienon rankkarikudin ampunut Jere Lehtinen; tämäkin mursi yhden pelon, ettei Suomi koskaan voittaisi rangaistuslaukauskilpailussa. Oli näet ensimmäinen rankkarivoitto, jota pääsin henkilökohtaisesti todistamaan. Välieriin tuli vastaan Venäjä valtavalla sykkeellä. Suomi oli alusta asti altavastaajana ja paljon jäi Lehtosen sekä uhrautuvasti heittäytyvien puolustajien varaan. Venäjä pääsi johtoonkin, mutta Suomi pääsi nopeasti kuittaamaan Jukka Hentusen alivoimamaalilla. Kovasta yrittämisestään huolimatta venäläiset eivät lisämaaleja saaneet ja ottelu eteni jatkoajalle. Aikaa kului, eikä maaleja tuntunut olevan näköpiirissä. Suomi saa tuotua kiekon hyökkäyspäähän ja kiekko pannaan ränniin. Tuomo Ruutu painaa ensimmäisenä kiinni ja heittää kiekon maalille. Täysin vaarattoman näköinen tilanne päättyi Suomen maaliin, kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaalta. Mikko Koivu oli luistellut maalille, jossa sai ryöstettyä kiekon ja sipaistua sen ohi venäläismolarin. Se yllätys ja se riemu olivat jälleen uskomatonta. Olimme jännittämässä matsia perheen kanssa kummitätini 50-vuotispäivillä ja tämä lisäsi muutenkin iloisen päivän onnea. Oli upeaakin upeampaa päättää kaikki Maamme-lauluun, joka raikui Moskovassa.

1) JMM-kisat 2016: Suomi - Venäjä 4-3

Isäni sanat ennen finaalia: ”Kapanen ratkaisee jatkoajalla.”

Jatkoaikavoittojen ihanuutta voidaan tässäkin yhteydessä hehkuttaa. Tämä kiivas kamppailu on minun ja varmasti jokaisen lätkää katsovan tuoreessa muistissa. Ottelussa oli kaikkea sitä, mikä puuttui aikuisten antiklimaattisesta finaalimatsista. Nuorille tyypillisesti oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, paljon maaleja ja todellista draamaa. Harvoin olen myöskään ennakkoon jännittänyt lätkäottelua yhtä paljon. Värisin pelosta ja jännityksestä kuin horkassa, perheenjäsenetkin saattoivat panna sen merkille. Sydämentykytystä nostattavaa se olikin loppuun asti, aina viime sekuntiin…

Kaksi ensimmäistä erää ovat kuitenkin proosallisempia. Venäjä pääsee varhain 1-0 johtoon, muttei lisäää maalisaldoaan kahdessa ensimmäisessä erässä. Suomalaistenkin osalta pelissä on selvää jännittyneisyyttä ja hikisen puurtamisen makua. Vasta kolmannessa erässä pääsee touhu toden teolla lentoon: kukas muukaan kuin Patrik Laine iskee toisella peliminuutilla kiekon rannarilla maaliin ja tilanne tasan. Takaisku seuraa noin minuuttia myöhemmin, kun myös venäläispelaaja kuittaa rannelaukauksella tilanteeksi 2-1. Sadattelua syljetään ja kirotaan. Suomen luonnetta testattaisiin. Pelaaminen ei onneksi lannistunut ja ykkösketju pusertaa vielä kerran tasoihin. Laine väistää taklauksen, Puljujärvi nappaa kiekon ja syöttää takatolpalle hiipineelle Aholle, joka ei avopaikasta erehdy. Seuraa tasaista lätkää, kunnes Suomi saa erän lopulla ylivoimamahdollisuuden. Laukaus siniviivalta ja kapteeni Rantanen ohjaa kiekon maaliin, tilanne Suomelle 3-2. Venäläisten kapteeni vuorostaan hölmöilee pahemman kerran iskiessään toimitsijaa mailalla näpeille. Kapteenille automaattinen suihkukomennus, mutta Venäjä saa jatkaa täydellä viisikolla. Peli vaikuttaa joka tapauksessa pelatulta, iskisikö muka Venäjä vielä takaisin? Tulee piinaavampaakin piinavammat viimeiset minuutit ja Venäjä hakee tasoitusta raivolla. Kymmenen sekuntia jäljellä ja viimeinen laukaus lähtee siniviivalta, suomalaispelaaja heittäytyy. Missä on kiekko? Maalilamput syttyivät, ”ei voi olla!! Ei voi olla!” Tartun lattiamattoon ja paiskaan sen rullalle. Puhkean sadatteluvyöryyn: ”kaikki on ohitse, peli on pelattu! Näettekö, tämä on kuin tarinaa, jossa suomalaisilla ei ole koskaan onnellista loppua. Muut iloitsevat ja aina meidän kustannuksellamme. Me emme voi voittaa ja vaikka voisimmekin voittaa, emme voi voittaa. Häviämme nyt kuten aina. Ryssät saavat sankaritarinansa, viime hetken kiri ja voitto jatkoajalla. Me emme voi voittaa.”

Hyväksyn tappion valtaisalla katkeruudella ja puren hammastani. Otettuani kuitenkin muutaman minuutin lukua sohvan pohjalla alan palata tajuihini. Seuraisi jatkoerä, jossa Suomella on täydet kaksikymmentä minuuttia aikaa ruuvata kiekko Venäjän maaliin. ”Kaikki on vielä mahdollista. Vai onko, voiko se todella tapahtua? Miksei, tämä on hyvä joukkue. Toivotaan parasta ja pidetään peukkuja.” Kiekko jäähän ja kauhuerä käyntiin, miten tässä kävisi? Venäjä saa ensimmäiseksi rakennettua tilanteita, mutta maalille ei mene mitään. Suomi lähtee hyökkäämään. Olli Saarela panee kiekon päätyyn ja painaa itse perään. Syöttö Kasperi Kapaselle, joka harhauttaa venäläispuolustajaa ja polkee maalille. Nopea syöksy ja kiekko vanhanaikaisella reppuun. Riemu nostattaa katonkin hetkeksi paikoiltaan, enpä ole aikoihin huutanut yhtä kovaa. Todellinen unelmien täyttymys, tarina ja draaman kaari olivat sittenkin leijonille kirjoitettuja. Jättimäisestä kolmannen erän takaiskusta huolimatta joukkue nousi voittoon hienon yksilösuorituksen turvin. Kapanen, joka ei ollut kuin yhden maalin tehnyt, ratkaisi kylmähermoisesti. Tällaiset temput ovat huippupelaajan merkkejä; sellaisilla on kuin omituinen vaisto, joka tiukassa paikassa menee päälle. Ei väliä, vaikka koko turnaus olisi mennyt vähän huonosti. Se taikakytkin löytyy sieltä jostain ja silloin ei kukaan voi heitä pysäyttää. Ilya Kovalchuck on venäläinen esimerkki tällaisesta: finaalissa 2008 hän järjesti Venäjän tasoitusmaalin ja jatkoaikamaalin, vaikkei ollut tehnyt maalin maalia turnauksessa aiemmin. Kyllä tuli hyvään paikkaan Kapasen maali, kotikisoissa Hartwall-areenalla. Videoltakin voi nähdä kuinka villi ilo kerta kaikkiaan repeää, nappisuoritus.

Tämä oli voittojen voitto, jonka hehkussa voi elää vuosikaudet. Tämä antaa myös niin paljon toivoa tulevaisuudesta, Suomella on kypsymässä ihmeellisen hyvää pelaajamateriaalia. Pelottaa ajatellakin, minkälaista tuhoa Pula-Aho -ketju vielä saakaan aikaan, kunhan he kasvavat täyteen mittaansa.

Hyvältä näyttää.