Lumen ja murheen maa

Näiden kolmatta viikkoa jatkuneiden paukkupakkasten lomassa on oivallista pysähtyä kuuntelemaan Wintersunia. Pidän pakkasesta ja lumesta, tällainen talven kuuluu ollakin. Kinoksia, huurteen koristelemia puita, kylmyyttään hohkaava hailakansininen taivas ja tähtien hyytävä yö, voiko enempää toivoa? Näillä keleillä tuntee magiaa, sininen hetki valkeiden puiden siimeksessä siunaa hiljaisuutta; talven hiljaisuutta, joka ei edes ole myytti vaan totisinta totta. Lumisessa metsässä olenkin aina kiinnittänyt huomiotani siihen, kuinka vähän mitään kuulee. Kesän vihreästä ilotulituksesta ei ole vielä tietoakaan ja hyvä niin. Luonnon uni on kaunista.

Satuinpa tässä jokin aika sitten näkemään taivaalla hienon haloilmiön. Enkä ollut ainoa, sama taivaallinen näytös noteerattiin uutisissakin. Keskipäivällä ulkoillessani ihmettelin kuinka aurinko tuntui paistavan kahdesta kohtaa samanaikaisesti, kunnes äkkäsin himmeämmän pisteen olevan sivuaurinko. Olen saattanut havaita viimeksi mainittuja aiemminkin, mutta tämä oli erityisen kirkas ja lisäksi värikkäällä sivukaarella varustettu; todennäköisesti seurausta kireästä ilmanalasta, sillä halot syntyvät auringonvalon suodattuessa yläilmakehän jääkiteiden läpi. Näin tosiaan vain toisen kahdesta heijastuksesta, mikä toi mieleeni Tatooinen auringonlaskun.

Huolimatta siitä, että pidän tällaisista keleistä, on niissä myös kestämistä. Pienikin viima ja kasvot vihlovat kivusta. Lisäksi olen varsinainen vilukissa, joten täytyy vain pukeutua paksummin. Onneksi ainakin sisätiloissa on lämmintä. Optimaalinen talvikelihän on viiden ja kymmenen asteen välissä, niissä lukemissa vaivautuu ulos jo pidemmäksikin aikaa. Eipä siis käy lainkaan kateeksi juuri varusmiespalveluksensa aloittaneita, morttileirillä tulee varsinkin olemaan kivaa. Samanlaista se oli minunkin aloittaessa paitsi, että lunta oli silloin paljon enemmän. Pääsinpähän kokemaan Suomen talven koko vitttumaisuudessaan. On se vain mukavaa naatiskella, kun tietää voivansa palata suloiseen lämpöön.