Kymmeneen päivään en ole mitään kirjoittanut, poikkeuksellista. No, ehkä välillä on hyvä pitää suunsa supussa ja varsinkin pitää etäisyyttä päiväpolitiikkaan. Lähinnä harmittaa se, etten ole saanut juuri mitään aikaiseksi muillakaan kirjoitusrintamilla koko tammikuun aikana. Aiheitahan tarjoaisi oma pää ja koko maailma, mutta ei ole vain huvittanut. En pidä tällaisesta, jotain rutiinia täytyy pitää yllä. Ote ruostuu nopeasti ja blogin säännöllinen päivittäminen käy harjoituksesta.
Pari viime päivää ovat itse asiassa kuluneet pelaamisen merkeissä, Total War: Medieval II:n parissa. Taas olen saanut hyvän muistutuksen siitä, miksei pelaaminen oikeastaan sovi minulle; vedän yhtä mittaa usean tunnin sessioita ilman taukoja, mistä poikkeuksetta seuraa suurta pahoinvointia. En malta pitää taukoja, en edes ajattele niitä pelatessani. Ne voisivat kuitenkin olla hyvä keino lievittää pelaamisen sivuvaikutuksia, esimerkiksi vartin tai puolen tunnin ulkoilusessio tunnin pelaamisen jälkeen tekisi hyvää. Olen nimittäin havainnut, että yhden tunnin verran jaksan pelata hyvällä fiiliksellä. Huomaamattaan aikaa kuitenkin kuluu ja pian onkin mennyt kaksi ja sitten kolme tuntia. Jossain vaiheessa havahdun huonoon olooni, mutta jatkan silti neljättä tai vaikka kuudetta tuntia. Efekti on jokseenkin sama, jos katsoisin televisiota usean tunnin; olen väsynyt, apaattinen, mikään ei huvita, päätä jomottaa ja kuumottaa, aivan kuin mieli olisi täynnä ja aistit tukossa. Ja sillä ei ole väliä, onko peli passiivisempaa räiskintää vai ajattelua vaativaa strategiaa, vaikutus on sama. Kenties televisio ja pelit aiheuttavat saman efektin voimakkaan visuaalisuutensa vuoksi; kuvien tulva ja informaatioähky näännyttävät mielen ja jättävät turran olon. Paras vertailukohde lienee krapula, myrkytystila sekin. Erityisen huomionarvoista on se, ettei tämä olotila tule koskaan tunteja kestävien luku- tai kirjoitussessioiden päätteeksi. Niiden jälkeen saattaa olla toki paikkoja jumissa ja väsynyt olo, mutta se on hyvää väsymystä. Sitä, jonka siivin voi lentää höyhensaarille. Televisiosta ja varsinkin pelaamisesta seuraava väsymys on sairaalloista turtumusta. Se ei auta unen saannissa, vaan jättää mielen käymään ylikierroksille prosessoimaan ähkyä. Unet muuttuvat houreiksi, joissa pelin skenaariot välkkyvät. Päässä keittää yli.
Mutta siitä pelistä, Total warista. Tämä peli antoi minulle tilaisuuden toteuttaa pakkomielteistä luontoani ikävällä tavalla. Yleensä juuttuessani peliin liian moneksi tunniksi, on kyse tyypillisestä "en osaa lopettaa" -tilanteesta. Joskus siinä on kyse muustakin, kuten oli laita tällä kertaa; peli alkoi ärsyttää minua tavalla, että tahdoin päihittää sen keinolla millä hyvänsä. Ärsytyksen aihe on usein pikkujuttu, jota tapahtuu liian usein ja josta tahtoo päästä yli. Pikkujutun ylitsepääsemättömyys voi olla kiinni omasta taitotasosta tai huonosta tuurista. Jälkimmäistä on esimerkiksi World of tanks -pelissä se, kun MM (match maker) heittää sinut onnettomiin tiimeihin ottelusta toiseen. Total warissa kyseessä oli oma kompetenssi, joka tuli vastaan. Pelasin Bysantin keisarikunnalla tarkoituksenani vallata merkittävä osa Eurooppaa, varsinkin sen itäistä puolta. Hallussani olikin jo leijonanosa Vähää-Aaasiaa, Balkan, Unkari, osa Pohjois-Italiaa ja lähes koko Venäjän Euroopan puoleinen osa. Mutta viimeinen ponnistus osoittautui liian suureksi, nimittäin Moskova jota yritin valloittaa aamukuuteen asti. Epätoivon hetkinä ja tuskanhikisenä mielessäni kävi jo, että tämän on oltava ohjelmoijien trolli. Moskovahan on tunnetusti valloittajien surmanloukku ja tietokone näin ollen päättänyt, etten mokomaa valloita edes kaksinkertaisella ylivoimalla. No, kaiketi kyse oli vain yksiköiden laadusta ja sen semmoisesta, armeijani taistelukyky ei riittänyt. Samaten laajentumiseni pysähtyi nimittäin Pohjois-Italiassa normannien ja kirkkovaltion joukkoihin. Varsin pitkäksi toviksi onnistuin vakiinnuttamaan rajani noille sijoille, kunnes koodiparametrien kohtalo puuttui peliin; musta surma ja mongoli-invaasio iskivät yhtä aikaa. Ensin mainittu heikensi talouteni tavalla, etten pystynyt enää joukkojani ylläpitämään. Mongolien invaasio idässä ja kirkkovaltion rynnistys lännessä pysyivät kurissa tasan niin kauan, kuin minulla oli sotimista varaa ylläpitää. Heidän loputtomat hyökkäyksensä kerta kaikkiaan kuluttivat voimani loppuun ja kaupunki kaupungilta ja linnake linnakkeelta minua hivutettiin taaksepäin. Mongolit nappasivat koko Vähä-Aasian ja kirkkovaltio marssi Konstantinopoliin. Ennen tätä olin toki jo hyvän aikaa sitten evakuoinut keisarin ja kruununprinssin linnoituksiini kaukana Venäjällä. Mutta tämäkään ei kauaa auttanut ryssien aloitettua oman reconquistansa ja Puolan saapuessa apajille. Viimeisellä vuorolla valtakunnastani oli jäljellä enää Kyproksen saari sekä keisari kruununprinsseineen, jotka piileskelivät metsässä Kaspianmerestä pohjoiseen. Suuri imperiumini oli kokenut melkoisen arvonalennuksen. Kauan sitä kesti rakentaa, mutta alas se tuli korttitalon tavoin. Koko suuri yritykseni oli jotain, jota kuvaa erinomaisesti termi epic fail.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti