Vampira!

Lähde.

Ja kyytipojaksi vähän musaa.

Ei enempää sieniä

Kun Akulla hirttää kiinni

Kun Akua vituttaa

The Midnight, Helsinki 21.10.2019

SynthWave on pienehkö genre ja vain muutamat tekijät ovat tehneet nimeä sen sisällä saatikka ulkopuolella. The Midnight on niistä yksi, kahden jenkkimiehen muodostama duo. Historia alkaa vuodesta 2012, jolloin tanskalaistaustainen Tim McEwan ja Amerikan Etelän asukki Tyler Lyle tulivat yhteen satunnaisen sävellyssession merkeissä. Kavereilla klikkasi ja näin kylvettiin siemen tulevaisuuden hedelmille. Siinä missä McEwan oli elektronisella musiikilla uraa tehnyt tuottaja, oli Lylen tausta countryssa. Ensin mainitun sävellyskynä sai vauhtia viimeksi mainitun laulusta ja sanoituksista. Heidän erilaiset tapansa lähestyä musiikkia eivät syöneet vaan täydensivät dynaamisesti toisiaan, ja tämä kantaisi ennenkuulomattomiin päämääriin.

Vuonna 2014 julkaistu Days of Thunder -EP oli vielä hahmotelma, jolla yhtye haki soundiaan. Kaikki rakennuspalaset kuitenkin olivat jo kuultavissa: 80-luvun nostalgia ja sen ääni, pop-sensibiliteetti ja saksofoni. 2016 ilmestynyt Endless Summer sitten räjäytti pankin, osaset loksahtivat kohdilleen; yhtään huonoa kappaletta et sillä albumilla kuule. Vuoden 2017 Nocturnal oli aivan yhtä timanttinen, kuin parhaiden elokuvien parhaat jatko-osat kuunaan. Viimeisin albumi Kids oli taas näihin nähden laimeampi, sen pehmeämpi ote ja tunnerekisteri jättävät yksittäisistä helmistä huolimatta hieman kylmäksi.

...

Modernin popin koukkuja sekä toisaalta 80-lukua yhdistelevä soundi on tehnyt vaikutuksen jo sen verran moneen, että Midnight on kyennyt aloittamaan säännöllisen keikkailun. Amerikan klubeilta siirryttiin nopeasti Euroopan mantereelle ja tänä syksynä vihdoin myös Suomeen. Tavastian konsertti myytiin ensimmäisenä loppuun kiertueen Euroopan osuudelta, mikä kertoo paitsi yhtyeen myös genren suosiosta Suomessa. Kenties melankoliaan viehättyneenä kansana musiikkityylin haikea melodisuus puree meihin tavallista paremmin. Lisäksi amerikkalaisessa populaarikulttuurissa kyllästettyt ikäluokat ovat genressä kuin kotonaan, minkä saattoi huomata yleisön ikärakenteesta; aikuista, vaan ei vielä keski-ikäistä.

Yhtyeen livekokemus on vielä ohutta, mikä ilmenee hyvässä ja pahassa. Aivan alkuaikojen kompuroinneista on sentään jo selvitty, missä kuuluvimmin on auttanut pätevän saksofonistin hankkiminen. Musiikista voi nauttiakin, kun soittaja ei töräyttele mitä sattuu. Kuitenkin yhtye nojautuu harmittavan paljon taustanauhoihin instrumenttiensa osalta, eivätkä kitaran kanssa hilluva laulaja sekä hiljattain pestattu kakkoskitaristi-basisti tunnu aina tietävän mitä tehdä soittimiensa kanssa. Taustanauhat täyttävät soundista niin ison osan, ettei livesoittimille jää juuri tilaa. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä syntetisaattoriosuuksien tuottaminen paikan päällä vaatisi useamman soittajan ja koordinaatiota; jonain päivänä kenties. Hyvä puoli on joka tapauksessa, ettei muusikoissa ole nähtävissä minkäänlaista leipiintymistä. Miksi olisikaan, kaikki tämä on heillekin vielä uutta ja he nauttivat joka hetkestä. Ilo näkyy ja kuuluu, se tarttuu.

...

Saavun Tavastialle ystävieni kanssa jo hyvissä ajoin ja ehdimme nähdä lämppärinkin. Ruotsalainen Violet Days vetää naissolistinsa johdolla pätevän kuuloisen setin, muistiini tosin jää lähinnä coverina soitettu Alphavillen Forever Young. Kello kymmenen jälkeen tulee illan päänumeron vuoro ja Midnight käynnistää konsertin varhaisvuosien kappaleellaan Years. Yleisö on välittömästi mukana, tätä on selvästi odotettu. Biisejä tulee tiiviiseen tahtiin, ehtii laulaja Tyler Lyle sentään tervehtiäkin yleisöä. Henkilökohtainen kohokohtani koittaa jo varhain, kun kitaran ja basson varteen pestattu blondi mimmi laulaa Jasonin. En tiennyt mitä odottaa ja suoritus oli kerrassaan erinomainen, kuin suoraan levyltä. Days of Thunder ja saksofonisti täräyttää fillejään. Muut soittajat poistuvat hetkeksi lavalta ja seuraa synisti McEwanin soolonumero, kuulemme kauniin tulkinnan The Policen kappaleesta Don't Stand So Close to Me. Vaikka mies ei ole yhtyeen pääasiallinen laulaja, omaa myös hän kelpo äänen. En pane pahakseni, jos kuulisimme sitä lisää tulevilla levyillä.

Vampires, ja saksofonisti pääsee loistamaan. On jossain määrin harmi, ettei soittimen varressa ole eräs neekeri Amerikan rundilta; hän on mitä energisin tapaus ja loistava live-esiintyjä. Mutta ei tämänkertaisessa herrassakaan ole valittamista, virheet jäävät vähäisiksi. Eikä paikan päällä sellaisista juuri välitä, tilanteen tunnelma itsessään paikkaa paljon.

Kuulemme kappaleen Seventeen vielä julkaisemattomalta levyltä. Ei kuulosta pahalta, joskaan ei tee suurta vaikutusta. Loppu lähestyy ja kappaleiksi valikoituu suosikkeja, lämmennyt yleisö laulaa mukana. Encore ja sen huipennuksena Sunset, joka nostaa meiningin kattoon. Yhtye toivottaa hyvää yötä ja katoaa lavalta, Midnightin ensimmäinen Suomen konsertti olisi sitten siinä. Kurkku on kipeä ja jalatkin hieman puuduksissa, mutta mieli on iloinen. Tässä vaiheessa on jo varmaa, että kuulemme näistä hepuista vielä uudelleen. Korjaamme luumme Tavastialta ja liukenemme Helsingin yöhön. Yöpyisin ystäväni luona ja mitä muutakaan teemme kuin kuuntelemme Midnightia myöhään aamuyöhön. Täältä tähän, keep on running.

Päivän Noomit

Hei, sinä siellä!

Kokoomusnuoret...

Myös Aku on aineissa

Mikki aineissa

Pettymys valkokankaalla: Ad Astra (2019)

Päätin käydä elokuvissa parin vuoden tauon jälkeen. Valitessani sopivaa filmiä, tehosteet painavat vaakakupissa tavanomaista enemmän; kun pääsen näkemään jotain isolta kankaalta ja muhkealla äänentoistolla, miksi en ottaisi kaikkia tehoja irti? Olen muutenkin kaivannut jylhää avaruusscifiä, joten uskoin Ad Astran osuvan juuri tähän tarpeeseen.

Valitettavasti tarve jäi täyttymättä. Paras sana, millä voisin kuvailla kokemusta, on lattea. Elokuva kertakaikkiaan jätti kylmäksi, mikään siinä ei erityisesti noussut esiin. Se yhdistelee elementtejä useista genren teoksista, mutta ei saa otetta oikein mistään. Cinematografia on onnistunein elementti ja eittämättä kaunista, kuitenkin olen nähnyt aivan vastaavaa muuallakin. Konseptin tasolla tarina sisältää kutkuttavia teemoja, mutta ilmaisu jää vaisuksi. Näyttely on yhtä ja samaa nuottia riippumatta näyttelijästä, siis kovin väritöntä, mautonta ja hajutonta. Kaikesta puhisee esille taide-elokuvan syvä huokaus.

Ad Astra vie päähenkilönsä avaruuden armoille, kuitenkin aivan sama tehtiin paremmin elokuvassa Gravity (2013). Vaikea isäsuhde on koko tarinan ydin, mutta ei tavoita samanlaista tunnelatausta kuin vastaavalla teemalla loistanut Interstellar (2013). Katsojalle tehdään selväksi kuinka astronautintyö on maksanut päähenkilön perhe-elämän, mutta aihe jää ontoksi toisin kuin ihon alle mennneessä rainassa First Man (2018). Ohjaaja John Gray on epäonnistuneesti tavoitellut myös kubrickmaista tunnelmaa, kaikkinainen mielikuvitus ja scifi ovat tässä silkkaa rekvisiittaa toisin kuin Avaruuseikkailu 2001:ssä 

Lopputulos on siis vähän kaikkea ja ei mitään. Tarjolla oli Brad Pittin ja Tommy Lee Jonesin kaltaiset näyttelijät, joista ei kuitenkaan saatu juuri mitään irti. Kuten jo edellä huomautin, tarinan konsepti on hyvä: tarinat miehistä, jotka uhraavat läheisensä jahdatakseen suuruutta, ovat ajattomia. He etsivät jotain elämää mahtavampaa unohtaen tykkänään itse elämän. Miksi mennä tähtiin, jos on jätettävä kaikki - jopa oma ihmisyys - taakse? Isoja kysymyksiä, joiden parissa Ad Astra tyytyy lähinnä puhisemaan. Toteutus on yksinkertaisesti huonoa, tämä elokuva on tylsä.

Mikä oli se pettymys tarkalleen? Odotin jotain mysteerisempää, tahdoin ihmeen tuntua. En saanut mitään sellaista. Hampurilaisateria ystävieni kanssa sen sijaan täytti odotukseni ja myös vatsani.

Elokuvissa

Elokuvateatterit. Isolta kankaalta olen aina katsonut filmejä vain harvakseltaan, kerran tai pari vuodessa. Kenties siksi siinä on edelleen jotain taikaa, jotain erityistä. Kun popcornin haistaa, tietää minne on saapunut. Tulin miettineeksi, mitä elokuvia onkaan tultu vuosien varrella nähtyä ja ohessa kronologinen lista:

Poika ja ilves (1999)
Egyptin prinssi (1999)
Asterix ja Obelix: Tehtävä Kleopatra (2002)
Monte Criston kreivi (2002)
Star Wars: Attack of the Clones (2002)
The Lord of the Rings: The Two Towers (2003)
Star Trek: Nemesis (2003)
Star Wars: Revenge of the Sith (2005)
Ganes (2007)
Wanted (2008)
The Dark Knight (2008)
Opeaatio Valkyyria (2009)
Star Trek (2009)
Prometheus (2012)
Springsteen & I (2013)
Gravity (2013)
Fury (2014)
Terminator: Genisys (2015)
Star Wars: The Force Awakens (2015)
Alien: Covenant (2017)
Star Wars: The Last Jedi (2017)
Ad Astra (2019)

Top 5 albuminkannet

Parhaat albuminakannet kautta aikojen, täältä pesee:


5) Ayreon - The Final Experiment

Lempivärini sattuvat olemaan punainen ja sininen, tässä on erityisen räikeä yhdistelmä. Linnasaari keskellä merta herättää mystisiä mielleyhtymiä.


4) The 69 Eyes - Framed In Blood

Poikkeuksellinen valinta, sillä kyseessä on kokooma-albumi. Joka tapauksessa kuvitus vamypprityttöineen vetoaa.


3) Children Of Bodom - Halo Of Blood

Bodomin kansivalinnat ovat yleisesti ottaen kehnoja, mutta tämä on talviteemoineen yksi kaikkien aikojen parhaista.


2) Strapping Young Lad - Heavy As A Really Heavy Thing

Suomalainen Blood Music -lafka päätti teettää vinyylinä koko bändin tuotannon ja siinä sivussa laati uuden designin kullekin albumille. Jälleen punaista ja sinistä, kuvassa on tyylitelty bändilogo sovitettuna alkuperäiseen kansitaiteeseen. Simppeliä ja kaunista.


1) Nightwish - Oceaborn

Tämän paremmaksi ei voi laittaa. Voimakasta ja syvää sinistä, mikä hivelee silmiäni. Tyttö meressä ja fantasiateema saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Kuka katsoo taivaalla ja mitä viestiä vie pöllö?

Änäriennakko

Yöllä isot miehet lähtevät taas lätkimään kumilättyä Amerikan kaukaloissa. Voittajat ovat poteneet mestaruuskohmelonsa ja joukkueet tehneet ennakkosiirtonsa. Tämä kesä ja syksy olivatkin erityisen mielenkiintoisia tältä osin, sillä poikkeksellisen moni korkean tason RFA oli vailla sopimusta. Neuvottelut venyivät pitkälle ja viimeiset allekirjoitukset saatiin papereihin vasta viime viikolla.

Pelaajien tapa nähdä arvonsa on kokemassa muutoksen. Siinä missä jättisopimukset tehtiin usein UFA-pelaajien kanssa, ovat niitä nyt alkaneet sorvaamaan nimenomaan RFA:t. Syynä tähän on sen tajuaminen, että pääosin pelaajien parhaat vuodet nähdään ikävuosien 23-26 välillä. Vapaat agentit - vaikkakin vielä hyvällä tasolla - ovat usein nähneet jo parhaat päivänsä, ja näin ollen heidän palkkansa perustuu enemmänkin vanhoihin näyttöihin. Nuoret pelaajat saavat muhkeat sopimuksensa sen sijaan nykyisten näyttöjensä sekä korkeiden odotusten perusteella.

Myös suomalaisittain off-season on ollut kiintoisa. Sellaiset nimet kuin Sebastian Aho, Mikko Ratanen ja Patrik Laine ovat olleet vailla sopimuksia ja heidän tilannettaan on tarkasti seurattu. Aho hoiti homman ensimmäisenä allekirjoitettuaan Montrealin tekemän palkkatarjouksen, jolle Carolinan oli pakko sorvata vastine; caneseilla ei ollut varaa menettää parasta pelaajaansa ja Aho saikin oivallisen sopparin. Rantasen ja Laineen neuvotteluja saatiin taas odottaa viime viikolle asti, kun ensin mainittu sorvasi kuuden vuoden ja viimeksi mainittu kahden vuoden sopimuksen. Rantasesta tulee tätä myötä palkattu suomalainen, siinä missä Laineen sopimus on paikka kaverille osoittaa todellinen karvansa.

Niin, Laine. Viime kausi oli hänen mittapuullaan pettymys ja häneltä toivotaankin ryhtiliikettä. Oliko vaisujen otteiden syynä sitten loukkaantuminen, videopeliaddiktio, motivaation puute vai mikä? Joka tapauksessa on näin huikean potentiaalin omaavalta pelaajalta lupa odottaa enemmän. Siis enemmän maaleja, enemmän syöttöjä ja pisteitä, ja ennen kaikkea enemmän tasaisuutta. Ei voi olla, että yksi peli vedetään täysillä ja seuraavat viisi puolivaloilla. On ärsyttävää fanittaa jotakuta ja vain todistaa omin silmin, kuinka ihailtu ei saakaan mitään aikaan. Mikä siinä on, että luvataan paljon ja annetaan vähän? Verta vittu pakkiin.

Mutta. Aika näyttää. Viime kausi oli suomalaisittain hieno, kuten oli sitä edellinekin. Voimme odottaa yhtä hienoja otteita tänäkin vuonna ja nauttia, kuinka nuoret kiekkotaiturimme laittavat verkkoja solmuun. Aleksander Barkov, Miro Heiskanen ja tulokkaista Kaapo Kakko. Nimiä riittää ja katsotaan miten käy. Suosikkijoukkueitteni osalta tilanne on kaksijakoinen: Winnipeg on kusessa puolustuksensa osalta, mutta Colorado näyttää vahvemmalta kuin aikoihin. Kuka voittaa ja kenet, kuka nostaa kannua? Kyllä sen täytyy olla Avalanche!

Ruska

Stormheit sen kertoo: