Kiekkokatsaus

"Kas kiekkoa, tämäpä mielenkiintoista."

On jälleen aika NHL-pudotuspelien. Itse asiassa ensimmäinen ottelu pelattiin jo viime yönä Suomen aikaa samalla, kun parilla joukkueella on vielä osa runkkaripeleistä pelaamatta. Syynä on tietysti pandemian tuottamien rajoitusten puittessa laadittu aikataulu, jossa kukin joukkue on joutunut pelaamaan 56 ottelua tiivistetyssä tahdissa. Huolimatta siis siitä, ettei normaalia 82 matsin kautta ole voitu pelata, on työmäärä ollut murhaava. Voin vain kuvitella mitä mahdollisia vammoja pelaajilla mahtaa tässä kohtaa olla. Ei ammattiurheilu ole ihmisten hommaa, sano niin.

Suomalaisittain on jälki ollut jälleen kerran kiitettävää. On ollut onni seurata taalaliigaa kaudesta 2016-17 alkaen, kun useampi uusi suomalainen tähti alkoi murtautua kuvioihin. Kuvassa yllä komeileva Sebastian Aho on tämän sukupolven Saku Koivu, ellei peräti parmepi kuin Koivu koskaan oli. Päässään raksuttava tietokone yhdistettynä hyvän luisteluun ja yleiseen taitoon tekee keskushyökkääjän, jollaisia ei maajoukkueella ole koskaan ollut liikaa. Florida Panthersin riveissä Aleksander Barkov on tehnyt samalla pelipaikalla myös näyttävää jälkeä; vaikka hän ei aina tulostululla esiintyisi, on Barkovin pelaamista ilo katsella sen virheettömyyden johdosta. Jo ajatus näistä kahdesta pelaamassa olympialaisissa samaan aikaan herättää luottamusta; milloin viimeksi Suomi on voinut heittää jäälle kaksi huippusentteriä? Ei koskaan.

Mikko Rantanen on jatkanut siitä, mihin viime kaudella jäi. 30 maalia ja 66 pistettä oikeuttavat hänet joukkueensa sisäisen pistepörssin voittoon, minkä hän tekee ensimmäisenä suomalaisena Colorado Avalanchen seurahistoriassa. Joukkue onkin runkosarjan voittajana myös mestarisuosikki ja toivon heidän totisesti etenevän kannuun asti. Edellytykset lienevät paremmat kuin yli vuosikymmeneen, kun syvyyttä löytyy niin hyökkäyksestä kuin puolustuksesta. Ainoastaan kakkosmaalivahdin laatu herättää kysymyksiä. No, tuloksia ei tarvitse odottaa pitkään.

Pettymyksistä on mainittava Patrik Laine, toistamiseen. Viime kausi osoitti edistymisen merkkejä, sekä antoi ymmärtää kauden 2018-19 olleen yksittäinen sukellus. Nyt mentiin odotuksiin nähden alta kaikkien rimojen: vain 12 maalia ja 24 pistettä ei ole tarpeeksi. On toki otettava huomioon, että mies kaupattiin jo kauden alussa Winnipegistä Columbukseen, joka on ollut joukkueena jatkuvassa turbulenssissa. Peli ei yksittäisiä valopilkkuja lukuunottamatta asettunut missään vaiheessa uomiinsa, ei yksilö- eikä joukkuetasolla. Mutta silti. Mitä pelejä katsoin, oli Laineen seuraaminen lähinnä turhauttavaa. Luistelu etenkin lähdöissä oli tahmeaa ja kiekonmenetykset olivat jatkuvia. Laineella on kyky polkea kovaakin, jos hän saa otettua vauhtia, mutta kiihdytys tuottaa ongelmia. Kokonsa huomioon ottaen myös kaksinkamppailu on flegmaattisen näköistä. Kuitenkaan en suostu uskomaan, että taito olisi mihinkään kadonnut. Ongelma löytynee korvien välistä ja jos Laine koskaan löytää peliinsä tasaisuuden, uskon hänen pääsevän eliittitasolle. Kulunut kausi ei ole antanut tällaisesta juuri viitteitä, mutta tahdon vielä uskoa. Kuten tulokset näyttävät, on Laineen lattia matalalla. Aika kuitenkin näyttää, kuinka korkealla se katto on.

...

Ai niin, ja onnea Lukolle! On virkistävää, kun Kanada-maljaa nostellaan muuallakin kuin Oulussa ja Tampereella. 2019 juhlittiin Hämeenlinnassa ja nyt Raumalla, olihan jo ainakin. Muistan erään kaverin yläasteelta, joka oli kova lukkofani. Hänen nimensä oli Kim. Toivottavasti Kim on nyt onnellinen.