SynthWave on pienehkö genre ja vain muutamat tekijät ovat tehneet nimeä sen sisällä saatikka ulkopuolella. The Midnight on niistä yksi, kahden jenkkimiehen muodostama duo. Historia alkaa vuodesta 2012, jolloin tanskalaistaustainen Tim McEwan ja Amerikan Etelän asukki Tyler Lyle tulivat yhteen satunnaisen sävellyssession merkeissä. Kavereilla klikkasi ja näin kylvettiin siemen tulevaisuuden hedelmille. Siinä missä McEwan oli elektronisella musiikilla uraa tehnyt tuottaja, oli Lylen tausta countryssa. Ensin mainitun sävellyskynä sai vauhtia viimeksi mainitun laulusta ja sanoituksista. Heidän erilaiset tapansa lähestyä musiikkia eivät syöneet vaan täydensivät dynaamisesti toisiaan, ja tämä kantaisi ennenkuulomattomiin päämääriin.
Vuonna 2014 julkaistu Days of Thunder -EP oli vielä hahmotelma, jolla yhtye haki soundiaan. Kaikki rakennuspalaset kuitenkin olivat jo kuultavissa: 80-luvun nostalgia ja sen ääni, pop-sensibiliteetti ja saksofoni. 2016 ilmestynyt Endless Summer sitten räjäytti pankin, osaset loksahtivat kohdilleen; yhtään huonoa kappaletta et sillä albumilla kuule. Vuoden 2017 Nocturnal oli aivan yhtä timanttinen, kuin parhaiden elokuvien parhaat jatko-osat kuunaan. Viimeisin albumi Kids oli taas näihin nähden laimeampi, sen pehmeämpi ote ja tunnerekisteri jättävät yksittäisistä helmistä huolimatta hieman kylmäksi.
...
Modernin popin koukkuja sekä toisaalta 80-lukua yhdistelevä soundi on tehnyt vaikutuksen jo sen verran moneen, että Midnight on kyennyt aloittamaan säännöllisen keikkailun. Amerikan klubeilta siirryttiin nopeasti Euroopan mantereelle ja tänä syksynä vihdoin myös Suomeen. Tavastian konsertti myytiin ensimmäisenä loppuun kiertueen Euroopan osuudelta, mikä kertoo paitsi yhtyeen myös genren suosiosta Suomessa. Kenties melankoliaan viehättyneenä kansana musiikkityylin haikea melodisuus puree meihin tavallista paremmin. Lisäksi amerikkalaisessa populaarikulttuurissa kyllästettyt ikäluokat ovat genressä kuin kotonaan, minkä saattoi huomata yleisön ikärakenteesta; aikuista, vaan ei vielä keski-ikäistä.
Yhtyeen livekokemus on vielä ohutta, mikä ilmenee hyvässä ja pahassa. Aivan alkuaikojen kompuroinneista on sentään jo selvitty, missä kuuluvimmin on auttanut pätevän saksofonistin hankkiminen. Musiikista voi nauttiakin, kun soittaja ei töräyttele mitä sattuu. Kuitenkin yhtye nojautuu harmittavan paljon taustanauhoihin instrumenttiensa osalta, eivätkä kitaran kanssa hilluva laulaja sekä hiljattain pestattu kakkoskitaristi-basisti tunnu aina tietävän mitä tehdä soittimiensa kanssa. Taustanauhat täyttävät soundista niin ison osan, ettei livesoittimille jää juuri tilaa. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä syntetisaattoriosuuksien tuottaminen paikan päällä vaatisi useamman soittajan ja koordinaatiota; jonain päivänä kenties. Hyvä puoli on joka tapauksessa, ettei muusikoissa ole nähtävissä minkäänlaista leipiintymistä. Miksi olisikaan, kaikki tämä on heillekin vielä uutta ja he nauttivat joka hetkestä. Ilo näkyy ja kuuluu, se tarttuu.
...
Saavun Tavastialle ystävieni kanssa jo hyvissä ajoin ja ehdimme nähdä lämppärinkin. Ruotsalainen Violet Days vetää naissolistinsa johdolla pätevän kuuloisen setin, muistiini tosin jää lähinnä coverina soitettu Alphavillen Forever Young. Kello kymmenen jälkeen tulee illan päänumeron vuoro ja Midnight käynnistää konsertin varhaisvuosien kappaleellaan Years. Yleisö on välittömästi mukana, tätä on selvästi odotettu. Biisejä tulee tiiviiseen tahtiin, ehtii laulaja Tyler Lyle sentään tervehtiäkin yleisöä. Henkilökohtainen kohokohtani koittaa jo varhain, kun kitaran ja basson varteen pestattu blondi mimmi laulaa Jasonin. En tiennyt mitä odottaa ja suoritus oli kerrassaan erinomainen, kuin suoraan levyltä. Days of Thunder ja saksofonisti täräyttää fillejään. Muut soittajat poistuvat hetkeksi lavalta ja seuraa synisti McEwanin soolonumero, kuulemme kauniin tulkinnan The Policen kappaleesta Don't Stand So Close to Me. Vaikka mies ei ole yhtyeen pääasiallinen laulaja, omaa myös hän kelpo äänen. En pane pahakseni, jos kuulisimme sitä lisää tulevilla levyillä.
Vampires, ja saksofonisti pääsee loistamaan. On jossain määrin harmi, ettei soittimen varressa ole eräs neekeri Amerikan rundilta; hän on mitä energisin tapaus ja loistava live-esiintyjä. Mutta ei tämänkertaisessa herrassakaan ole valittamista, virheet jäävät vähäisiksi. Eikä paikan päällä sellaisista juuri välitä, tilanteen tunnelma itsessään paikkaa paljon.
Kuulemme kappaleen Seventeen vielä julkaisemattomalta levyltä. Ei kuulosta pahalta, joskaan ei tee suurta vaikutusta. Loppu lähestyy ja kappaleiksi valikoituu suosikkeja, lämmennyt yleisö laulaa mukana. Encore ja sen huipennuksena Sunset, joka nostaa meiningin kattoon. Yhtye toivottaa hyvää yötä ja katoaa lavalta, Midnightin ensimmäinen Suomen konsertti olisi sitten siinä. Kurkku on kipeä ja jalatkin hieman puuduksissa, mutta mieli on iloinen. Tässä vaiheessa on jo varmaa, että kuulemme näistä hepuista vielä uudelleen. Korjaamme luumme Tavastialta ja liukenemme Helsingin yöhön. Yöpyisin ystäväni luona ja mitä muutakaan teemme kuin kuuntelemme Midnightia myöhään aamuyöhön. Täältä tähän, keep on running.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti