torstai 27. heinäkuuta 2017

Kuulumisia = skeidaa

Olen ollut lomalla. On ollut elämäni paskin loma. Rentoutumisen sijasta olen vellonut viikkotolkulla neurooseissani ja niistä kumpuavassa stressissä ja ahdistuksessa. Ensi viikolla takaisin töihin, haha. Onpa kertakaikkisen metkaa, verratonta suorastaan.

Olen rikkinäinen ihminen, syöpäinen sielu. En ole viikkoihin lukenut mitään, en kirjoita mitään. En pysty ajattelemaan kunnolla, pakkotoiminnot syövät kapasiteettia kuin haittaohjelmat RAMia. Unohtelen asioita, nimiä. Pääni reikääntyy, ruuvit löystyvät. En pääse inspiraatioon. Viimeisen vuoden olen päässyt tähän jumalaiseen tilaan aina vain harvemmin ja harvemmin, yhä lyhyemmin. Hädin tuskin muistan miltä se tuntuu, syyni olla elossa. Hädin tuskin tunnen mitään paitsi ahdistusta, kuristavaa tukahtumista ja paniikkia. Viime yönä kieriskelin sängyssä aamuyön tunneille, tahdoin vain oksentaa tuskasta. Nousin ja vetäydyin yläkertaan saamaan äänetöntä hermoromahdusta, makasin kyynelissä, räässä ja syljessä. Vain kipu muistuttaa siitä, että olen elossa; hädin tuskin.

I hurt myself today
To see if I still feel
I focus on the pain
The only thing that's real

Mitä minunlaisillani tekee? En pysty enää edes uneksimaan, tekemään ainoaa asiaa mitä osaan. Sillä minä todella en osaa oikeastaan mitään, olen hyödytön. Heinäkuun alussa vedin jonkinlaiset pohjat käytettyäni kaksi viikkoa runkkaamiseen ja pornoon. Loputonta kiimaa kunnes vedin töpselin seinästä. Tosin eipä oloni ole juuri kohentunut. Mikään ei innosta, ei huvita. Ihmiset ärsyttävät, kaikki käy hermoille. Olen aina ollut epätasapainoinen, mutta nyt en ole edes sitä vaan kaikki on staattista ahdistusta, valkoista kohinaa. Aiemmin tunteeni juoksivat vuorisrorataa, nyt ne mätänevät suonsilmäkkeessä. Elävänä kuolleena marssin päivästä toiseen, tyhjä ihmisen kuori.

Mitä tapahtui itseriittoiselle haaveilijalle, kuin sisälmykseni olisivat syöpyneet pois. Mitä minun pitäisi tehdä, kenelle puhua? Olen ylpeä ihminen ja ajattelen, ettei päätäni hoida kukaan kuntoon jos en minä itse. Ja mitä minulle tarjottaisiinkaan ratkaisuksi, lääkkeitä? Viimeinen asia minkä tekisin, on napsia lääkkeitä. Mielialalääkeet sun muut myrkyt ovat olemassa tuhotakseen ihmiseltä yksilöllisyyden. Ne vievät kivun ja surun alhot, mutta myös ilon ja ekstaasin kukkulat. Psyykelääkkeet jättävät jäljelle kädenlämpöisen demarin vailla sielunelämää, siis pitäkää kemikaalinne.

...

Ongelmani ei ole kuitenkaan ollut puhtaasti päänsisäistä laatua, sillä viime aikoina politiikka on ahdistanut minua enemmän kuin koskaan. Hetkeä aiemmin puhkuin intoa ja julistin ”eläköön vastakkainasettelu”. Juuri nyt tuntuu että tämä kulttuurisota ja ilmapiiri hukuttavat minut allensa. Tunnen, ettei minusta ole tähän. En ole kyllin piittaamaton ja luja, että kestäisin konflikteja hyvin. Älkää koskaan unohtako, että olen idealisti ja hippitytön arkkityyppi. Puhun traditionalismista, mutta persoonani on antiteesi sille. Olen viimeistä piirtoa myöten – tai ainakin kaulaani myöten – modernissa maailmassa tuotettu yksilö. Kun puhun maailman rappiosta, puhun ennen kaikkea itsestäni. Päässäni myrskyää kysymyksiä ja ristiriitoja, joihin en kykene löytämään ratkaisuja. En aina tiedä mihin uskoa. Näen joka puolella valheita ja epärehellisyyttä. Näen defenssejä, syntien selittämistä parhain päin. Puritaanisuuteni näkyy siinä, että minun on vaikea hyväksyä moraalista ambivalenssia. Hahmotan motiivien ja tekojen harmonian ideaalina, joka ei sellaisenaan toteudu missään poliittisessa suuntauksessa.

Mutta minkäs teet. Olenko oikealla siksi, että kaikki yksilöt olisivat siellä oikeassa ja hyviä? Ei, olen puoleni valinnut, koska asiamme on oikea. Maamme on jotain suurempaa kuin yksittäiset ihmiset saatikka ohimenevät mielipiteet. Autistitiedemies havainnollistaa kolumnillaan melko hyvin, mitä meillä on vastassamme: globalistit, jotka eivät epäröi talloa tieltään kulttuureja matkallaan kohti maailmanherruutta. Otankin minä päivänä tahansa keskenään sotivat vapaat kansakunnat kuin maailmanhallituksen tyrannian.

...

Ei ole helppoa olla herkkä poika sodan keskellä. Vaikka sota on henkistä laatua, käy se voimilleni. Mietin toisinaan uskollisuuden ja rehellisyyden välistä risritiitaa. On periaate, ”ei vihollisia oikealla, ei ystäviä vasemmalla”. Mitä tämä siis käytännössä tarkoittaa? Etten voisi kritisoida julkisesti ketään omalla puolellani enkä koskaan antaa julkista tunnustusta vihollisilleni? Vaikka tiettyyn rajaan asti voin ajatusta soveltaa, tulee ongelmia juuri siinä että eri ihmisillä on eri käsitys periaatteen rajoista. Joillekin jo vähäinen kritiikki taikka toisinajatteleva tuttava on merkki petturuudesta (peilaten täten vasemmistolaisissa piireissä yleisiä asenteita). Kenties jo tällainen analyysi itsessään on merkki heikkoudesta.

Minulla ei ole antaa yleispäteviä ohjeita, koska uskon että kukin tilanne on aina omanlaisensa. Sen voin kuitenkin sanoa, että älkää koskaan valehdelko mistään. Puhukaa aina totta ja etsikää aina totuutta. Jos kuka tahansa pyytää teitä myymään omatuntonne minkä tahansa nimessä, älkää ikinä alistuko. Käärmekielet voivat tulla niin omista riveistä kuin vihollisen puolelta. Jos omia, he voivat pyytää teitä uskomaan jotain, jonka tiedätte valheeksi; he vaativat kumartamista epäjumalankuvalle. Jos vihollisia, he tulevat vaatimaan teiltä tuomiota; he käskevät teitä irtisanoutumaan ystävistänne tai pyytämään anteeksi mitä ajattelette. Mitä tahansa se onkaan, pankaa hanttiin. Vaikka omanne uhkaisivat sulkea teidät riveistään ja viholliset koko yhteiskunnasta, pitäkää kiinni sielustanne. Jos pidät afrikkalaisista tai vastaavasti pidät heitä tyhminä ja rumina, et ole kenellekään anteeksipyynnön velkaa, et kiljuskinille taikka neekerille.

Me elämme totalitariassa, vaikka suurin osa ei sitä tajua. Aikamme vaatii meiltä sitä korkeinta hintaa, joka ihminen voi tarjota: sielua. Työpaikalla ei riitä, että teet työsi kunnolla. Sinun on lisäksi rakastettava työtäsi, alistettava sielusi sille. Julkisessa elämässä ei riitä, että olet kanssaihmisille kohtelias. Sinun on ennen kaikkea rakastettava kaikkia ilman preferenssejä kehenkään. Ei ole kyllin hyvä, jos et pilkkaa rumia ihmisiä. Sinun on lisäksi kehuttava heitä kauniiksi. Aikamme tahtoo tuhota meistä kaikista sen, mikä on meissä yksilöllistä. Se tahtoo murskata sielumme, jotta jäljelle jäisi kollektiivien konetuotantomieli. Se vaatii ja uhkailee, se eristää niskuroijat. On oletettavaa, että kontrolli tulee vain tiukentumaan. Valo vähenee maailmasta ja olemme lopulta enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin. Kristittynä minun velvollisuuteni on kuitenkin toivo. Vaikka tunteeni olisivat kuolleet, on toivo tahdon asia ja valinta. Jäädäkö kanveesiin makaamaan vaiko nousta ylös uutta iskua saamaan? Taistelen, ja vaikka jokainen kudokseni rikottaisiin, pysyy sieluni maallisten vainolaisten ulottumattomissa. Sielu minussa on ikuinen, eikä sitä voida murtaa. 

Fear Feactory - Self Bias Resistor

All these years they've tried to break you
To your knees
Anger scours right through your veins

Now it's time to put an end
To all the lies
Now it's time to take control
Of your life

...

They have tried to break you
They have tried to break you
They have tried to break you
They have tried to break you

10 kommenttia:

Feyris Nyannyan kirjoitti...

Oireilet niinkuin häkkieläin, sellainen turkisvipeltäjä joka alkaa puremaan omaa jalkaansa verille kun se sekoaa pienessä kopissaan odottamassa väistämätöntä. Liikutko paljon luonnossa? jos et niin kannattaisi, se vie stressin pois. ja huonekasvit on toinen hyvä

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Feyris.

Eittämättä olotilassani on ansaan ajetun rotan tuntumaa. Luonnossahan minä voisin liikkua, mutta neurooseiltani en ikään kuin kerkeä. Koko ajan on kuin lukko päällä, mikä estää lähtemästä tai liikkumasta.

Tänään itse asiassa tein kunnon fillarireissun ja samalla tapasin kavereitani. On tässä vähän parempaan ollut suunta viime päivinä. Mut vitun saatanan vittu.

Allaspalo kirjoitti...

Ikävä kuulla. Et kai sinä ole parantumassa MD:stä lopullisesti? Se olisi ikävää.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Allaspalo.

Parantumassa? Huh, jos tämä on parantumista, pysyn ilomielin sairaana.

Ei, kyllä minä luotan siihen että pääsen tästä yli tavalla tai toisella. Mitä ahdistusta koenkaan, toivun aina ennemmin tai myöhemmin. Nyt on erityisen vaikeaa, mutta tarvitsen vain kipinän ja tuli leimahta kytevästä hiilloksesta eloon.

Feyris Nyannyan kirjoitti...

Meikä mannell..nais...ihmisellä kun on tuommonen olo, niin se auttaa kun istun ilman häiriöitä ja ihmisiä ja jatkuvaa häslinkiä ja TV:tä yksin. Kuunnellen musiikkia, juoden olutta, pelaten ehkä. Kävelyitä luonnossa. Edes pari päivää taukoa jatkuvasta hälinästä auttaa saamaan kiinni sielusta, siitä sisimmästä. Puhelimet kiinni, kaikki vittu kiinni. rokkia ja kaljaa. hyviä kirjoja. Okei sori lopetän höpinäni tähän :D

Korppi on oikeus kirjoitti...

Kuulostaa hyvältä. Vietän liikaa aikaa netissä ja ajattelen liikaa politiikkaa. Minua loppujen lopuksi ärsyttää politiikka. Ei se ole elämää, ei todellista. Se on kuin kivi kengässä, josta kirjoitan vain, koska se käy hermoille. Valheita ja totuuden silpomista, sen sijaan taide voi kertoa todellisuudesta jotain sellaisenaan.

Taide > politiikka. Itse asiassa: maatilan kusikaivo > politiikka.

Sametti kirjoitti...

Itsehän melkein sekosin vuosi sitten. Siksi tein irtioton ja häippäsin toiselle puolen maailmaa. Suosittelen ehdottomasti, se nimittäin auttoi erittäin tehokkaasti. Rahasta ei kannata murehtia - joka paikka on täynnä nollabudjettimatkaajia.

Suosittelen Pattayaa kaikille nuorille nörttimiehille, joilla on liikaa painetta. Sinne kahdeksi viikoksi täysin hunningolle, niin eiköhän taas jaksa tätä paskaa maailmaa.

Sinä sait minut tajuamaan, että olen samanlainen "haaveilija" kuin sinä. Olen aina ollut, mutta en jotenkin tajunnut koko asiaa, en ollut koskaan edes ajatellut koko asiaa. Itsehän menetin kykyni vajota insiraatiotiloihin lähes kokonaan työelämän myötä. Mieli täyttyi sellaisesta tylsästä scheissesta kuin raha-asiat, vuokranmaksu, työkaverien sietäminen, herätyskello jne. Tuntuu, kuin olisin menettänyt ison lohkon minuudestani. Tässä olen viime kuukaudet yrittänyt löytää sitä uudestaan. Se on btw paras asia, jota olen tehnyt vuosiin. Se kadotetun minuuden etsiminen siis.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Sametti.

Luulen itse asiassa, että jokin matka tekisi minulle hyvää. Tropiikki ja Thaimaa eivät sinänsä kiinnosta, minulle riittäisi tässä tilanteessa jo viikon mökkeily tai muualla Euroopassa käynti. Kunhan tämä työharjoittelurupeama on ohitse, voin palata asiaan.

Tarvitsen elämässäni ennen kaikkea pysyvyyttä, mutta jopa himatuikku kaipaa irtiottoja. Tarvitsen eniten sitä, että voin omissa oloissani elää kuplassani ja haaveilla. Mutta liian kauan sitä ja inspiraationi tyrehtyy, ajatukseni alkavat toistaa samaa kehää. Tällaisessa tilanteessa tarvitsen maisemanvaihdoksen, jolloin saan annoksen uutta virtaa ja aloituksen puhtaalta pöydältä. Voin siten jällen palata kuplaani uusien inspiroivien ajatusten kera.

Itsehän menetin kykyni vajota insiraatiotiloihin lähes kokonaan työelämän myötä. Mieli täyttyi sellaisesta tylsästä scheissesta kuin raha-asiat, vuokranmaksu, työkaverien sietäminen, herätyskello jne. Tuntuu, kuin olisin menettänyt ison lohkon minuudestani.

Olen alkanut ymmärtää mitä työelämä tekee ihmisille. Ei ihme, että iso osa ihmisistä on täysin suggestiivisiin rituaaleihinsa uppotuneita puolikuolleita. Tuntuu, ettei heillä ole enää edes haaveita, ei edes ajatuksia mistään suuresta. Eikä kyse oli siitä, että he tavallisina ihmisinä tyytyisivät tavalliseen, koska he mitä ilmeisimmin eivät ole tyytyväisiä elämäänsä. Se tämän päivän "tavallinen" on nimittäin niin sielun näivetävää, ettei siitä kukaan nauti. Kammottaa ajatella, että ettei edes ajatusten tasolla tähyilisi johonkin parempaan. Että olisi mukisematta hyväksytty olemassaolon mitättömyys. Jos pääni ei pysy pilvissä, minulla ei enää ole päätä.

Sametti kirjoitti...

Mutta liian kauan sitä ja inspiraationi tyrehtyy, ajatukseni alkavat toistaa samaa kehää. Tällaisessa tilanteessa tarvitsen maisemanvaihdoksen, jolloin saan annoksen uutta virtaa ja aloituksen puhtaalta pöydältä. Voin siten jällen palata kuplaani uusien inspiroivien ajatusten kera.

Jep, ensilääkkeeksi toimii vaikka päivä kotikaupungissa. Aamukävely keskustaa kohti, käy kahvilla, sitten vaikka museossa/näyttelyssä/leffassa/konsertissa/teatterissa tms ja ravintolassa syömässä. Itselläni oli pari vuotta sitten iso ongelma tuo ajatusten kiertäminen kehää. Olin hyvin pahassa paikassa tuolloin ja olo oli kuin häkkieläimellä. Huomasin, että jo se, että kertoo ajatuksistaan toiselle ihmiselle, auttaa, koska hän usein kommentoi täysin ulkopuolisen näkökulmasta ja saat uutta perspektiiviä. Pitäisi puhua ihmisille enemmän. Vaikka vain ihan turhanpäiväisiä juttuja. Päätinkin, että kun täältä maailmalta kotiudun, niin alan käydä kahvilla säännöllisesti kaikkien tuttujen kanssa, myös niiden urpojen. On se jännä, miten lyhyetkin turhanpäiväiset juttuhetket voivat olla raikastavia joskus.

Itsehän häippäsin vuosi sitten Aasiaan juuri siksi, että halusin paikkaan, missä mikään ei muistuttaisi minua Euroopasta ja sen tämänhetkisestä tilanteesta. Tulikin saatua hitosti uutta perspektiiviä. En kyllä takaisin lähde ihan heti, vaan alan seuraavaksi käydä läpi Euroopan luontoa ja kulttuurikohteita. Jostain Roomasta voisi aloittaa. Tosin ensimmäinen asia, mitä teen, on mennä pariksi päiväksi keskelle korpea Suomessa. Ihastelemaan sitä kaunista, puhdasta luontoa, joka ei suuressa maailmassa ole lainkaan itsestäänselvä juttu.

Olen alkanut ymmärtää mitä työelämä tekee ihmisille.

Niinpä. Aion jatkossa järjestää elämäni siten, että töissä tarvitsee käydä vain satunnaisesti. Ennen kuin lähdin maailmalle, niin tein duunia, jossa kohtasin paljon oman alani iäkkäitä ihmisiä. Jotkut olivat tehneet tätä duunia jopa koko elämänsä teinistä saakka. Juttelin heidän kanssaan ja havaitsin, että kaikki olivat enemmän tai vähemmän katkeria ja odottivat eläkeikää kuin kuuta nousevaa. Heillä oli paljon työn fyysisestä raskaudesta johtuvaa rasitusvammaa ja alhainen palkkataso oli aiheuttanut ongelmia heidän koko ikänsä. Päätin, että minusta ei tule tuollaista. Aionkin hakea kokonaan toisen alan opintoihin ensi kevään haussa. Kyseessä on kuitenkin yliopistoala, joten en tiedä, että tulenko koskaan pääsemään alan töihin tässä nykyisessä paskassa työtilanteessa, mutta haluan ainakin yrittää. Nykyisen alan töitä saatan joutua tekemään vielä vuosia ainakin satunnaisesti, mutta en koskaan enää halua tehdä niitä kokopäiväisesti. Ja ainiin, tämä uusi yliopistojuttu ei ole lääkis, josta aiemmin puhuin. Minun oli tarkoitus hakea opiskelemaan lääketiedettä Aasiaan, mutta pyöriessäni muutaman kuukauden siellä tajusin erittäin vahvasti, etten ikimaailmassa halua asua siellä. Jo se muutama kuukausi oli liikaa. En ikinä kestäisi kuutta vuotta lääkisopintoja.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Aamukävely keskustaa kohti, käy kahvilla, sitten vaikka museossa/näyttelyssä/leffassa/konsertissa/teatterissa tms ja ravintolassa syömässä.

Muistan taannoin kuinka jo käynti pizzalla virkisti päivää kummasti. Tässä tilanteessa kuitenkin tarvitsisin villiä rokkikonserttia, joka avaisi lukkoja oikein kunnolla.

Pitäisi puhua ihmisille enemmän. Vaikka vain ihan turhanpäiväisiä juttuja. Päätinkin, että kun täältä maailmalta kotiudun, niin alan käydä kahvilla säännöllisesti kaikkien tuttujen kanssa, myös niiden urpojen. On se jännä, miten lyhyetkin turhanpäiväiset juttuhetket voivat olla raikastavia joskus.

Tämäkin on totta, mutta lähinnä jos on ollut itsekseen pitkiä aikoja. Jos tahtoo päästä tyhjänpäiväisyyksiä syvemmälle, on oltava oikeiden ihmisten ympäröimänä. Mikään, ei mikään vedä vertoja sille että viettää aikaa parhaiden kavereidensa seurassa. Jos varsinkaan ei ole tavannut heitä aikoihin, tuntuu jo jälleenäkeminen paremmalta kuin paraskaan känni.

Aionkin hakea kokonaan toisen alan opintoihin ensi kevään haussa. Kyseessä on kuitenkin yliopistoala, joten en tiedä, että tulenko koskaan pääsemään alan töihin tässä nykyisessä paskassa työtilanteessa, mutta haluan ainakin yrittää.

Nykyisessä tilanteessa kannattaa tarttua joka oljenkorteen. Jos ei akateemisen tason töitä tulekan heti, onpahan sitten jotain muuta mitä tehdä.

Tosin ensimmäinen asia, mitä teen, on mennä pariksi päiväksi keskelle korpea Suomessa. Ihastelemaan sitä kaunista, puhdasta luontoa, joka ei suuressa maailmassa ole lainkaan itsestäänselvä juttu.

...

Minun oli tarkoitus hakea opiskelemaan lääketiedettä Aasiaan, mutta pyöriessäni muutaman kuukauden siellä tajusin erittäin vahvasti, etten ikimaailmassa halua asua siellä.

There's nothing like home.