sunnuntai 21. elokuuta 2016

Tapan kaikki



Pimeää, suodattamatonta tajunnanvirtaa viime yöltä:


Uni ei saavu, vain houreet. Myös veljeni on hereillä, mikä tekee jokaisesta kyljen käännöksestä vaivalloisemman: hän voi kuulla. Kuuleeko hän hengitykseni? En ole koskaan todella sietänyt muiden läsnäoloa ja mahdollisuutta tekojeni todistamiselle. En tahdo syödä, tuottaa ääniä tai olla läsnä, jos yksikään silmä tai korva rekisteröi tekojani. Vessaan täytyy hiipiä, hana täytyy pitää pienellä. Jospa asuisin yksin, mutta kun en voi. Uusi opiskelupaikka ja työ, pakko asua kotona. Elämässäni ei ole enää muuta kuin työtä, sanonkin ”joka päivä työpäivä”. Jos ei ole virallinen työpäivä, tekemistä löytyy loputtomista neurooseista. Rauhaa ei ole eikä tule, veljeni on piinannut minua jo toista viikkoa. Hetkeksikään en voi laskea puolustustani, koko ajan olen varpaisillani. Kuuntelin sitten musiikkia tai syvennyinpä tekstiin, joudun olemaan varuillani, josko hän ilmaantuisi taakseni. Ja aina hän ilmaantuu. En voi mihinkään todella syventyä, en voi maailmoihini heittäytyä. En voi kehrätä unelmistani kuplaa ympärilleni, se puhkaistaan alkutekijöihinsä. Elämäni on kidutusta, juuri sitä mitä kuulustelijat tekevät: pitävät vankia valveilla. Kun hän on nukahtamaisillaan, hänet ravistellaan hereille. En voi minäkään paeta valvemaailmaa fantasioihini, vaan keskeyttäminen on se logiikka, jolla maailma pyörii. Minun ei anneta paeta, olen ansassa. EI pakotietä, ei helpotusta. Sängyssä maatessani olemuksen täyttää kipu ja sitten nurkkaan ahdistetun rotan avuton raivo. Tahdon tehdä väkivaltaa, tahdon murhaa. Haluaisin purra veljeni henkitorven irti, syödä hänen typerää kommunistin naamaansa. Voisin myös saksia häntä tai nylkeä sormensa. Haluaisin tappaa isäni, työtoverini ja muut ihmiset. Erityisellä kivulla tahdon teurastaa asiakkaat, tuon viheliäisimmän ihmislajin maan päällä. He eivät katoa elämästäni, he eivät jätä minua rauhaan. He ovat saatanan minulle kyhäämä juoni, ihmisen kuoriaisia piinaamassa sieluani. Olisi vain oikein tappaa heidät. Oikeasti makaan edelleen paikoillani, sydän täynnä väkivaltaa ja ruumis täynnä kipua tukahdutetuista impulsseista. Katselen yölamppua ylläni, jonka voisin ruuvata irti ja pureskella saadakseni suuni haavoille ja arville.  Miksi en tekisi itsemurhaa välittömästi, kun olen joutunut helvettiin? Syöksyisin suoraa pääte läheisen metsän lampeen, jonka mätänevään veteen hukkuisin. Tämän täytyy olla helvetti, sielunvihollisen järjestämä ansa. Ainakin kiirastuli. Olen kuollut, eikä sisälläni liiku enää mitään. En tahdo lukea, en kirjoittaa. Ajatukset eivät liiku, unelmien sijalla on painajainen. Kaikki laulu on minussa kuollut, ja tahdon polttaa siltani elämään. Menkää pois ihmiset, älkää puhuko, älkää tulko lähelleni. Veljeni saa kyllin omaa rauhaa omassa kämpässään, vaikka ei sitä tarvitse. Isäni saa sitä lomallaan. Miksi minä, joka sitä eniten tarvitsen, saan sitä vähiten? Miksi ylipäätänsä ne, joilla on suurin tarve johonkin, saavat aina kaipaamaansa vähiten. Mikä helvetin pila tämä on, kuka saatana vai se Saatanako järjesti tämän minulle. Haluaako se minun tekevän mielikseen, koetetaanko minua riivata. Onko tämä koetus, haluan pois. Haluan elää, mutta laulu on kuollut eikä ilman laulua ole elämää vaan koneen algoritmia. Kiroan elämän, synnyttäjäni ja luojan, se kaikki on yhtä ansaa ja ivaa. Kuule kun huudan:



Tajunnanvirtaa, NYT:

Kirjoittaessani tätä mietin, miksi teen näin. Tuntuuko nyt yhtään helpommalta, ei oikeastaan. Tuloksena on vain siansaksaa kuin avohoitopotilaan kynästä, ja se saa oloni vain kurjemmaksi. Kuka sairas ihminen ajattelee veljestään tai lähimmäisistään tällaisia? Vain muutamaa tuntia sitten veljeni vihdoin lähti matkalle omaan kotiinsa, ja sain rauhani. Hyvästelin hänet hymy kasvoillani, oikeasti vilpitön sellainen. Tänään oli hyvä päivä. Kuinka siis voin ajatella tuollaisia ja silti muka tahtoa hyvää. Mikä minua vaivaa, paitsi mielenvikaisuus. Tai ehkä vastaus on helpompi: se on pahuutta. Olen viimeinen ihminen täynnä ressentimenttiä, kaunaa koko elämää kohtaan. Veljeni on hyvä ja lahjakas ihminen, inhoni ja verenpunaiset raivokohtaukseni ovat käsittämättömien neuroosien tulosta. Ja kuitenkin annan niiden raivota, mehustelen ajatuksilla kuin paatunein sadisti. Minä todella, todella tarvitsen rauhaa. Mutta ei pelkkä introverttius ja oman tilan tarve voi selittää tällaista mielipuolisuutta. Minä todella, todella tarvitsen RAUHAA. Kuukausiin, varmaan yli puoleen vuoteen en ole ollut kokonaista vuorokautta yksin. En ole kertaakaan päässyt sellaiseen painottoman tilaan, jossa ajatukseni ovat vapaita stressistä ja neurooseista. Asioita ei ole helpottanut tunne limbotilasta: aivan kuin olisin pysyvässä siirtymävaiheessa. Muutto opiskelupaikkakunnalta ja uudet työ-ja opiskelukuviot, kaikki ovat olleet kivuliaan pitkäkestoinen prosessi. Vihaan arjen byrokratiaa laskuineen ja verokortteineen, ja juuri sen kanssa olisi edelleen onanoitava. Haluaisin vain murtautua vapaaksi, sulkeutua omaan kuplaani unelmoimaan paremmasta ja ihmeellisemmästä maailmasta. Ja näin sanoo ihminen, joka yöaikaan hautoi veljensä murhaa. Siinä on suurikin unelmoija, joka ei edes ajatuksissaan elä standardiensa mukaan vaan kohdistaa pahuutensa aivan mihin tahansa. Olenko ihminen vai oikeasti demonien käsikassara, teen enemmän pahaa kuin hyvää. Onni onnettomuudessa, että laiskuuteni vuoksi teen ylipäätänsä vähän minkä vuoksi vahinko minimoituu.

Yöaikaan mietin, mitä kaikkea häijyä voisin aamun tullen anoa veljelleni ja työtovereilleni. Olen täynnä happoa ja myrkkyä, joka voisi syövyttää kokonaisia maailmoja. Se velloo sisälläni ja tämäkin on osa sitä. Mitä veljeni tai läheiseni mahtaisivat ajatella luettuaan tätä? Mitä tapahtuisi, jos todella sanoisin näitä asioita kasvotusten. Mitä, jos oksentaisin kaiken happoni ihmisten päälle. Pakko ihmetellä tätä arvoitusta: kaikki luotu on suurella vaivalla ja kivulla rakennettu. Vaivoin se pysyy koossa, elämä on niin haurasta. Ja tuhoaminen sujuu niin nopeasti. Kaikki ihmissuhteeni, kaikki vuosikausien vastavuoroisen kommunikaation ja elämän tulos, sen kaiken voisin hapollani syövyttää MINUUTEISSA. Voisin syövyttää kaikki siltani, tuhota elämäni vain näyttämällä maailmalle millainen todella olen. Olen hirvittävä ihminen, sika ja hirviö pohjimmiltani. Ennen kaikkea tahdon valtaa ja voimaa, tahdon hallita maailmaa silkalla väkivallalla. Maailma ei olisi nähnyt veroistani tyrannia, helvetissä on erityinen paikka kaltaisilleni ihmisille. Ja se paikka on ikuinen.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jaa-a jospa lähtisit jonnekin mökille ym. omaan rauhaan.

Sinällään noin muuten en olisi erityisin huolissani, jotkut vaan tarvii omaa tilaa tai ne sekoaa, samaistun siihen, soluasuminen oli tuskaa. Muuten ihan jees tekstiä, ostaisin kirjan.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Huomenta Anonyymi ja kiitos kommentistasi.

Mökillä käynti voisi tehdä hyvää, mutta juuri nyt ei opiskelu/työkuvioiden vuoksi ole aikaa siihenkään. Vain viikonlopuksi en jaksa lähteä, ennemmin useaksi päiväksi tai vaikka viikoksi.

No joo, tämä teksti oli suodattamatonta ja siten mittasuhteensa ylittävää liioittelua hetkellisessä tuskassa. Pieni loma voisi tehdä terää, perkele kun pääsisi inspiroitumaan taas jostain.

Allaspalo kirjoitti...

Älä nyt tapa ketään... ittees tai ketään muuta.

...kun nythän on alkamassa hauskat vuodet kun USA:ssa valitaan lääkkeiden voimalla seisova turbosuvakki-ämmä Torvelon ja pellekaijapum-Putin-is-jees Tohelon välillä. Meillä kyynikoilla on kohta hauskaa

Allaspalo kirjoitti...

Tuohon yksinäisyyden tarpeeseen (tiedän tunteen) oma niksi: paksut kuulokkeet kämpillä jotka bloggaavat äänimaailman ja polkupyöräilyä paikkakuntasi rauhallisten uinuvien omakotilähiöiden läpi, jossa ei tule vastaan kuin korkeintaan kaksi kolme koirankusettajaa (taipuuko päiväunet satulassa). Hermolepää ja saa raitista ilmaa

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltapäivää Allaspalo.

Joo, en tapa ketään :D Ajatukset ovat mitä ovat ja tykkään tuuletella niitä joskus sellaisinaan ulos, kun oikein vituttaa. Juuri nyt ei oikeastana edes vituta vaan vain väsyttää. Kaltaiselleni lorvijalle on luonnotonta herätä puoli seitsemäksi ja polkea kymmennen kilometriä työpaikalle. Olen oppisopimuskoulutuksessa siis.

Kyllä sitä rauhallisiakin hetkiä siunaantuu, mutta ennen kaikkea tarvitsisin pitkän yhtenäisen jakson yksinäisyytä. Sellaista ei ole siunaantunut puoleen vuoteen. Ja viimeksi olen ollut yli viikon yksin kolme vuotta sitten, ihmisiä on vaikea päästä karkuun.

Soluasunnosta pääsin onneksi pois. Melkein kuusi vuotta sitä kesti ja kahden kämppisken kera (yhden kera kerrallaan kahden hengen solussa). Molemmat olivat onneksi hyviä tyyppejä (ensimmäinen oli vanha lukiokaverini), mutta ei todellista yksinäisyyden iloa silti korvaa mikään.

Korppi on oikeus kirjoitti...

PS. En ole kyynikko muuten. Toki silti näen, että USA:n pressanvaaleista tulee yhtä ilveilyä.

Sametti kirjoitti...

Oletko koskaan tutustunut minimalisteihin? On aika hipihtävää touhua ja niistä moni on esim vegaani, mutta niillä on ihan oikeasti huisin nerokkaita ideoita, että miten elää ilman rahaa tai mahdollisimman vähällä rahalla. Mainittakoon, että eivät siis loisi vanhempien tai kavereiden nurkissa. Youtube on täynnä tyyppien videoita. Olen itse löytänyt tästä porukasta menolipun ulos oravanpyörästä. Kannattaa tutustua.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltapäivää Sametti.

Olen kuullut ja varmaan jotain lukenutkin kyseisestä touhusta. Sanotaanko, että rahankulutukseni ei ole vuosiin ollut kovin suurta vaikken ole erityisesti tähdännyt vaatimattomaan elämiseen. En vain yksinkertaisesti tarvitse paljoa ja en siksi hillittömiä määriä kuluta.

Asun käytännön syistä isäni luona sen ajan, kuin oppisopimusta kestää eli noin puolitoista vuotta. Sitten siirryn taas omiin nurkkiini.