Kun minä olin armeijassa!

...olivat laivat puuta ja miehet rautaa. No, ehkei aivan. Juuri kuitenkin muistin, että tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta palvelukseen astumisestani. 10. tammikuuta aloitin saapumiserän 1/11 mukana Karjalan prikaatissa, Kymen jääkäripataljoonan 3. panssarijääkärikomppaniassa. Siitä alkoi reissu, johon on olemassa neljä suhtautumistapaa:

A) Paskaa

B) Paskaa, mutta hauskaakin oli

C) Hauskaa, mutta paskaakin oli

D) Hauskaa

Lukitsen vastauksen B. Useimmat valitsisivat saman, monet A:n. Harvempi valitsisi C:n, ja D:n edustajat ovat vähintään tulevia tai nykyisiä kapiaisia. Tarvitaan nimittäin muutama löysä ruuvi päässä, että viihtyy armeijassa. Kaikilla tuntemillani upseereilla viiraa jollain tavalla, joten kyseessä on ammatillinen ominaisuus. Ei ihme, jos hetkeksi pysähtyy miettimään firman logiikkaa: armeija vertautuu vankilaan, siellä valitsevat siviilielämään nähden oudot hierarkiat ja kirjoittamattomat säännöt. Elämä vihreissä tapahtuu sivussa muusta yhteiskunnasta, varuskunnat sijoitetaankin erilleen asutuksesta. Ei siis ihme, että sotilasura edellyttää hieman vinksahtanutta psykologiaa. Enkä esitä tätä kritiikkinä vaan havaintona. Armeijassa koulitaan tappajiksi, valmistautumaan pahimpaan. Sota itsessään on niin äärimmäinen kokemus, että koulutuksen on edes jotenkin tätä heijastettava. Shokkihoitoa, jolla karaistaan isompaan shokkiin.

En tule unohtamaan ensimmäistä päivääni varusmiehenä. Lähdin hyvillä mielin liikkeelle, astuimme kaveriporukalla junaan kohti Kouvolaa. Sieltä vei meidät bussi Vekarajärven kasarmeille. Minut sijoitettiin eri yksikköön eroon kavereistani. Yksin, varustehässäkän ja huutamisen lomassa alkoi valjeta mihin olin joutunut. Hyväntuulisuus katosi ja sisäinen paniikki otti vallan. Muistetaan nyt kuitenkin, että olen herkkä poika, jonka saa helposti tolaltaan. Koin henkisen taantumisen, kun tunsin samaa kauhua kuin päiväkodissa; kuten vieraiden ihmisten hoidettavana, oloni oli kuin olisin saapunut vieraalle planeetalle. Olin vihamielisessä ympäristössä ja valojen vihdoin sammuttua ja hiljaisuuden saavuttua, makasin punkassa liki vedet silmissä. "Oi, miksi en mennyt sivariin", surkuttelin itsekseni.

Kuitenkin yhtä nopeasti, kuin suistun raiteiltani, myös kiipeän niille takaisin. Ensin liukeni järkytys ja päivien kuluessa aloin innostumaan. Kun olin joka tapauksessa satimessa, saatoin itsesäälin sijasta yrittää käyttää aikani hyvin. Aseenkäsittely oli kiinnostavaa, kouluttajien huumori alkoi aueta. Jälkimmäisen suhteen auttoi sekin, että älykkyysosamäärä laski vähintään kahdellakymmenellä pisteellä. Yhtäkkiä yölliset kilpapierennät ja tuvankeskinen vammailu olivatkin hauskinta hauskaa koskaan. Tietysti palvelus oli fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa, etenkin alkuun. Hetki hetkeltä kuitenkin karaistui kestämään aina vain suurempaa rääkkiä. Koskaan ei siihen täysin tottunut, koska vaikeusaste nousi palveluksen edetessä. Mutta samat asiat, jotka alussa saivat hikoilemaan tuskasta, sujuivat loppua kohden vasemmalla kädellä.

Mutta vaikka intoa oli, sitä oli kuitenkin rajallisesti. Siinä missä useat painuivat viikonloppuna vetämään pään täyteen, latailin omia akkujani itsekseni lapsuudenkodissani. Joka viikon jälkeen, etenkin ginesviikonloppujen jälkeen, olin siinä määrin palasina että vain lepo saattoi tulla kyseeseen. Ajatuskin ryyppyreissusta rankan viikon jälkeen oli kuin kuumepainajainen. "Rankka työ, rankat huvit", sanotaan. Vaan en koskaan ole voinut allekirjoittaa tuota henkilökohtaisesti. Rankka juhlinta rankan työn jälkeen tietää vain kaksinkertaista stressiä. Kenties asialla on tekemistä introversion kanssa. Yksityisyyden kaikkinainen puutos kasarmilla johtaa siihen, että sitä voi kompensoida vain rauhalla. Lomilla oli minulla tapana suorittaa sama rituaali: kun saavuin kotiin, painuin suoraan alakertaan riisumaan univormuni, rannekelloni (jota kutsuin orjarannekkeeksi) ja avainnauhani (jota kutsuin orjakaulukseksi). Menin suihkuun, missä pesin armeijan saastan itsestäni pois. Söin iltapalan ja vasta sen jälkeen olin vapaa viettämään viikonloppuani. En ole noiden aikojen jälkeen sitten rannekelloa käyttänytkään, enkä aio käyttää.

Skapparimme olivat tiukkoja, mutta reiluja - sekä luonnollisesti päästään vialla. Kuulin kauhutarinoita naapurikomppanian kouluttajista, mutta en joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Mistä muuten voit tietää, että kouluttajasi oli oikeasti legendaarinen? Siitä, että hänestä on tehty spurdomeemi. Tietäjät tietää:

E-kaudelta alkaen oli sijoitukseni raskassinkojoukkueessa. Tahdoin panssaritiedusteluun, mutta päädyin PST-hommiin. Kenties näin oli parempi, koska pääni olisi tuskin kestänyt sissikoulutusta. Mutta raskassinko, siinäpä ase. Useampaan kertaan olimme eräästä elokuvasta tutussa tilanteessa, jossa mietimme miksi perkeleessä isot miehet kiskovat jumalattoman painavaa pulkkaa pitkin talvisia metsiä. Kiskoessamme parinsadan kilon ahjoa kilometrin ylämäkeen, saattoi ryhmäni olla maailman surkein näky sillä hetkellä. Ryömimme lumessa ja kiskoimme, jopa kokelaamme ryömi. Nämä kalustomarssit ja kiskomiset olivat jotain, jota opimme kiroamaan alimpana helvettiin. Erään marssin yhteydessä koin toisaalta yhden elämäni kiintoisimmista hetkistä; oli erityisen rankka ja viheliäinen kaluston ulkoilutusreissu, joka viimeisteltiin juoksujalkaa loputonta ylämäkeä pitkin. Sydämeni löi niin, että se oli repeytyä irti rinnasta. Koskaan en ole ollut niin lähellä fyysistä romahdusta. Pääsimme lopulta kasarmille, missä lyyhistyin hetkeksi lattialle. Hengitykseni sitten tasaannuttua minut täytti valtaisa euforian ja voiman tunne, yhtäkkiä olin valmis siirtämään vuoria. Raskas kalusto siirtyi takaisin varastoon pikavauhtia ja vaivatta. En ole kokenut moista hurmaa ennen, enkä jälkeen. Kenties keho kompensoi äärimmäistä ponnistusta ekstra-annoksella kemikaaleja.

PST oli jokseenkin paskinta paskaa. Parasta oli kuitenkin päästä ampumaan isoilla pyssyillä; raskassinko, APILAS, kevyt kertasinko ja 12,7-mm ilmatorjuntakonekivääri tulivat tutuiksi. Panssarimiinat, henkilömiinat ja sekalaisia räjähteitä tuli myös kokeiltua. Jatkuva kiire ja etenkään jatkuva kiire odottamaan eivät ole hauskoja juttuja. Mutta kun Musti kerran haukahtaa, tietää ampuneensa aseella. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin aseiden tuottamaa adrenaliinia. Eikä vain isojen aseiden, sillä rynkyillä kovat piipussa suoritetut hyökkäysharjoitukset olivat myös rautaa. Jäätävässä sateessa odottelun jälkeen oli suorastaan ekstaattista päästä ryömimään mudassa ja räiskimään RK:lla. 

Motivaatiokäyräni jatkoi nousuaan jonnekin E-kaudelle asti, kunnes se alkoi laskea. Lopun lähestyessä ei kiinnostusta löytynyt juuri ollenkaan, vaikka kohokohtia koettiin niin loppusodassa kuin ake-harjoituksessa (asutuskeskustaistelu). Varsinkin jälkimmäinen oli kiintoisa miljöönsä osalta, harjoittelimme nimittäin hylätyssä teurastamossa: paikka haisi kuolemalta, katosta roikkui vanhoja lihakoukkuja, lattialla lojui saastaisia veitsiä, suurissa sammioissa lillui epämääräisiä nesteitä ja hyllyissä oli kansioittain asiakirjoja. Aivan kuin työntekijät olisivat yhtenä päivänä vain kadonneet jättäen paikan siivoamatta. Eläimiä tai raatoja ei sentään ollut havaittavissa.

Tarvottuani puoli vuotta paskassa, oli 8. heinäkuuta 2011 kaikki viimein ohitse. Koittivat TJ 0 ja vapaus. Se aamu oli koko varusmiesajan onnellisin, koko komppania heräsi hymyissä suin. Marssiessamme aamiaiselle, antoi muodonjohtaja käskyn: "Joukkue, suojatkaa silmänne! Nurkan takana sarastaa reservin aurinko." En ole sittemmin käynyt kertaamassa, enkä ole ikävöinyt takaisin. Kuten jo sanoin, kaipaan hieman adrenaliinintäytteisiä taisteluharjoituksia. Myös marssit, joiden aikana komppania eteni yhden tahdon yhdistämänä monoliittina, olivat aina elähdyttäviä hetkiä. Kun on yksi osanen suuremmassa kokonaisuudessa, ei ajattele enää vain itseään. Kuitenkaan en usko, että vaihtaisin siviilielämää mihinkään tuosta. En suuresti nauttinut reissusta, mutta olen tyytyväinen, että sen kunnialla loppuun asti hoidin. Viime kädessä armeija tiivistyy seuraavaan videoon:

Näihin kuviin ja tunnelmiin.