Hetki on käsillä: American edition

On aina mukavaa nautiskella sadismin hekumassa. Kun uutiset USA:n Kongressin valtauksesta alkoivat levitä, saatoin tyytyväisenä seurata universaalia järkytystä poliittisen kentän kaikilla laidoilla. Vasemmisto kirkui vallankaappausta, kas kun eivät kansanmurhaa. Konservatiivit tapansa mukaan laskivat alleen, kun kerrankin kansa otti aloitetta omiin käsiinsä. Media pauhasi iskusta itse demokratiaa vastaan, ja poliitikot taivastelivat tasavallan pyhäkön häpäisyä. Ulkomaita myöten vallanpitäjät pelästyivät. Kaikki tämä kertoo vain yhdestä asiasta: voitosta. Eilinen oli isku sinne, minne sattuu. Se oli keskisormi koko globaalille sirkukselle ja sitä pyörittävälle eliitille. Kerrankin saimme nähdä vallanpitäjät peloissaan. Ei ole nimittäin kansan tehtävä pelätä johtajiaan, vaan päinvastoin.

Oliko tämä suunniteltua? Lähes varmuudella oli. Trump ei näytä mieheltä, joka on antautumassa. Hän tietää, aivan kuten vihollisensakin, että vaalitulos väärennettiin. Hänellä on strategia ja kongressin valtaus oli osa sitä, voimannäyttö itse vallan sydämessä. Jatko riippuu nyt kahdesta asiasta: siitä, onko Trumpilla armeijan tuki takanaan ja siitä, onko Trump itse valmis tekemään mitä pitää. Eilen emme nähneet vallankumousta, mutta kenties alkusoiton sellaiselle. Presidentin on kuvainnollisesti aika ylittää Rubicon ja hänellä on tämän kuun 20. päivään asti mahdollisuus tehdä se. Hänen onnistumisestaan riippuu, jääkö hän historiaan suurena poskensoittajana vai USA:n historian suurimpana presidenttinä George Washingtonin jälkeen.

Sillä välin voimme vain katsella ja odottaa. En pidättele hengitystäni, mutta toivon parasta. Ennen kaikkea nauran konservatiiveille, jotka itkevät käytöstapojen perään. Vihaan heitä jopa enemmän kuin neekereitä ja roturutsaajia. Ensin mainitut eivät mahda luonnolleen mitään ja jälkimmäiset seuraavat vain viettejään. Mutta konservatiivit, he eivät seuraa edes periaatteita vaan pelkoaan. On yksi asia olla vannoutunut pasifisti ja toinen pelkuri. Heidän modus operandi tiivistyy seuraavasti:

Mitä vihollinen, joka vihaa meitä ja haluaa nähdä meidät kuolleina, NYT meistä ajattelee?

Moinen logiikka on absurdia. Tärkeintä ei siinä ole mitä tehdään ja sanotaan, vaan miltä asiat näyttävät. He miettivät vain sitä, mitä vihollinen heistä ajattelee. He puhuvat ja puhuvat, mutta toiminnan hetkellä perääntyvät ja tuomitsevat omansa. Konservatiivit pettävät aina. Jos siis jo tämä jokseenkin verrattain rauhanomainen mielenilmaus on heille liikaa, niin mikä ei ole? Vastaus on, että mikä tahansa paitsi tappio on liikaa. Heille suora solmio on tärkeämpi kuin voitto.

Selkärangattomat konservatiivit vaativat Trumpin vangitsemista yhdessä median, eliitin ja vasemmiston kanssa. He tekevät sen, mikä on helppoa. He eivät tule edes ajatelleeksi, että nimenomaan korruptoitunut kongressi tulisi vangita. Että koko tuo epäpyhä demokratian porttola tulisi räjäyttää maan tasalle. Vaan ei, tärkeämpää on suorittaa muodollinen proseduuri ja vihkiä seuraava presidentti virkaansa tyylillä. Kuitenkaan ei ketään - nynnyä konservatiiviamme lukuunottamatta - enää kiinnosta pukukoodi ja käytöstavat. Amerikka on sisällissodassa ja oikeisto antoi ensi kertaa suuremman mittakaavan muistutuksen siitä, että hekin osaavat.

Trumpin tehtävä on viedä homma maaliin. Vihollinen on niinkin varma vaalivoitostaan, että vain kahta viikkoa ennen virallista vallanvaihdosta on heillä kiire savustaa Trump ulos toimistostaan ennen sitä. Haistan pelkoa. He tietävät, että Trumpilla on suunnitelma. Kysymys on nyt siitä, kumpi toimii ensin ja päättäväisemmin. Aika näyttää pian, miten tässä käy. Jos hän on viisas, Donald Trump toteuttaa Cobra Kain maksiimin:

Strike first! Strike hard! No mercy!