Diversiteetti syö itsensä

Hiljattain koettiin Åbo Akademissa draamaa, kun afrikkalainen ja valmiiksi rodullistavan postkolonialismin uhri Faith Mkwesha joutui kaiken lisäksi homonationalistisen gangsterismin hampaisiin. Mkwesha kieltäytyi tunnustamasta imperialistisen kielen (englannin) pronomineja, mikä johti syytöksiin transfobiasta. Tilanne on sietämätön: mitä tehdä, kun kaksi kritiikiltä suojattua vähemmistöryhmää ottaa yhteen? Kuin pysäyttämötön liike kohtaisi liikkumattoman kappaleen, kuin kaksi universumia leikkaisi toisiaan väkivaltaisesti. Mitä jää jäljelle kun materia törmää antimateriaan?

On ymmärrettävä, että nämä ihmiset operoivat eri todellisuuden tasolla. Kuten Klaus Juutilaisen ja Seppo Lehdon välinen totaalisota, näyttäytyy tämäkin touhu ulkopuoliselle vain latvastansa lahonneiden avohoitopotilaiden nokkapokalta. Mutta heille se on elävää elämää. On todellisuus, jossa omasta mielestään rodullistettu feministi on joka puolelta päällekäyvien mikroaggressioiden uhri ja jossa toisaalta transsukupuolinen saa paniikkikohtauksen samaisen feministin sanavalinnoista. Kukin tahollaan käy intersektionaalista sissisotaa patriarkaattia vastaan.

Allekirjoittanut pudistelee päätään, mutta toisaalta hykertelee tyytyväisyydestä. Hierarkiat ovat ikuisia, vain niiden sisältö vaihtelee. Postmoderni uusvasemmisto on äärimmäisen tietoinen uhrihierarkioista ja eri ryhmien sijoittumisesta sille. Mutta kuten kaikissa hierarkioissa kaikkina aikoina, ei jokainen tyydy osaansa. Mitä tapahtuu, kun valkoinen homomies vaatii etiopialaista perheenäitiä väistämään? Viimeksi mainittu ei tietenkään vaikene vaan korottaa mustan äänensä: "millä oikeudella tuo astuu varpailleni? Hiljaa alhainen!" Vähemmistöt ovat pyhitettyjä, mutta yhdet ovat pyhitetympiä kuin toiset.

Ei ole yhtenäistä "diversiteettiä". On vain lukematon määrä eri ryhmiä, joiden intressit lyövät yhteen. Musta afrikkalaien halveksii länsimaista elämäntapaa ja vaatii erityishuomiota omalleen. Seksuaalivähemmistöön kuuluva valkoinen länsimaalainen kokee tämän epämiellyttävänä, mutta on rotunsa vuoksi altavastaajana ei-valkoisiin nähden. Hurjinta kamppailu on siinä vaiheessa, kun eri etniset ryhmät alkavat kamppailla keskenään. On muistettava, ettei ole geneerisiä afrikkalaisia tai arabeja. On somaleja, kenialaisia ja ties mitä. On kurdeja, irakilaisia ja ties ketä. Ryhmiä riittää, eivätkä he rakasta toisiaan. Intressit eivät lopu maailmasta kesken, eivätkä ne ole kaikki yhteen sovitettavissa.

Ensimmäisenä diversiteetin ruokalistalla on valkoinen vasemmisto. Juuri nyt USA:ssa demokraattipuolue käy lävitse ratkaisevaa muodonmuutosta vasemmistopuolueesta ruskeaksi puolueeksi. Valkoisen miehen viha on, mikä strategisesti yhdistää muuten riitaisia etnisiä ryhmiä; latinoja, mustia ja aasialaisia. Myös juutalaisten ylivalta menettää otettaan, sillä esimerkiksi kiinalaisia ei ole mahdollista kiristää syyllisyydentunnolla. Sano "antisemitisti" ja keltanaama kohauttaa olkiaan. Suomessa kehitys on vasta alussaan, mutta kaava selkeä: äärivasemmiston ehdokkaista ruskeaa edustusta löytyy eniten. Sieltä heidän vaikutusvaltansa leviää muuhun vasemmistoon.

Jos kehitys jatkaa tätä rataa, tulevaisuudessa odottaa pirstalainen "Suomi". Siellä etniset ryhmät käyvät jatkuvaa matalan intensiteetin sotaa toisiaan vastaan, eivätkä aseelliset ja avoimet välienselvittelytkään ole poissuljettuja. Intersektionaalisuutta ei ole, eikä tule. Ruskeiden strateginen liitto valkoisia vastaan hajoaa lopulta useiksi liittoumiksi, tavoitteet käyvät väistämättä ristiin. Kiinalaiset ovat ylpeitä eivätkä rakasta mustia, ja tuskin mustat ajattelevat kiinalaisia lämmöllä.

Ratkaisu: rajat kiinni ja muukalaiset ulos.