In the first version of what was called Paradise/Prometheus 2, Shaw was alive. They find her and she’s been hiding from David the whole time and she helps them escape. I told Ridley [that] my wife and mother-in-law, who are strong characters themselves, they loved the Shaw character and the actress (Noomi Rapace) more than any other characters in the film and they’re not science fiction people, but they liked the film because of Noomi. I think it was a studio call as to why she didn’t return. What a shame
Niinpä niin, studioiden sekoilua jälleen. Originaali hahmotelma oli juuri sitä, mitä toivoin näkeväni. Mutta kun ei, niin ei. Mikä siinä on, että kaikki lässähtää ja muuttuu paskaksi? Esimerkiksi Alien: Isolation on vuosikymmenen paras peli, ja tietenkään juuri sille emme ole saamassa jatkoa. Voi vittujen kevät.
Mikke Granlundille koitti jokseenkin kiintoisa päivä, kun samanaikaisesti hänet treidattiin uuteen joukkueeseen ja vaimo synnytti esikoisen. Että "kiitoksia vaan pomo, normipäivä tässä vaan olikin". Noh, Nashville Predators on kevään mestariehdokas toisin kuin jo nyt entinen työnantaja Minnesota Wild. Granlundin kaltaiselle laiturille löytyy varmasti käyttöä vähintään kakkosketjusta, joten hyviä hommia pääsee jatkamaan. Paha vain, että Skoda Cup jäänee välistä sitä myöten.
Granlund on totisesti ilopilleri suomalaisessa kiekkoilussa. NHL-uran huippuhetkenä voi pitää tätä maalia:
Eihän siinä uunotettu kuin Selke-tason hyökkääjää, Norris-tason puolustajaa sekä Conn Smythe -tason maalivahtia. Ihan jees, sanoisin.
Katsoinpa yllä mainitun minisarjan, kun kiinnittivät Irina Brörklundin kasvot huomioni. Sisällöltään ihan hyvä, mutta ensisijassa silmäsin sen kauniin Irinan vuoksi. Olen vasta hiljattain pannut merkille kuinka upea nainen hän onkaan. Joka kerta kun hän näkyi ruudulla, ei niistä kasvoista vain saanut tarpeekseen. Tummien hiusten ja kulmien kanssa ollaan lähellä ideaalityyppiäni:
Laine on umpijäässä ja Rantanenkin jäähtynyt, mutta Aleksander Barkov on syttynyt roihuun: kahteen edelliseen peliin seitsemän pistettä, hattutempunkin hän mahdutti mukaan. Yksi suorituksista on ehdokas vuoden maaliksi:
Mies, jota pidettiin pari kautta sitten keskinkertaisena luistelijana, on saanut potkuihinsa melkoista voimaa, niin nopeasti hän kiihdyttää. Kun ottaa huomioon, että niskassa roikkui pakki ja veräjän suuta vartioi yksi liigan parhaista maalivahdeista, tekee se suorituksesta välittömän klassikon. Lainatakseni erästä kommenttia:
What the absolute fuck? He uses his leg to shield the puck and his stick from the back checking defender. HE FUCKING PLANNED THAT SHIT AND KNEW WHAT HE WAS DOING!!!! This is first degree murder level shit right here. Motive meets intent meets opportunity in one disgusting act of indecency.
Viimeöinen maali ei sekään ole hassumpi, niin vaivattoman näköisesti kiekko siirtyy jalkojen läpi kahdesti, ensin omista ja sitten maalivahdin puikoista:
Vaikka Barkov on venäläinen, on mitä mainioin tunne tietää että kaveri pelaa Suomen maajoukkueelle. Kyllä kelpaa.
Korjasin luuni etelästä keskisempään Suomeen. Katsotaan miten lähtee täällä kulkemaan, perse on meinannut revetä muuttohommien kanssa; saa kaupassa ravata sitä mukaa, kun huomaa jotain puuttuvan. Saa hoitaa muuttosiivousta edellisen asukkaan puolesta, kun pönttökin on paskainen. Viikon mittaisen rumban jälkeen ovat kamat vihdoin paikallaan ja skeidat putsattu pois. Vittu, että vihaan muuttoja. Vittu, että väsyttää.
Ranskankielinen biisi, jonka äitini nauhoitti c-kasetille kesällä 1997 ja jonka olen kuullut monet kerrat. Koskaan en kuitenkaan saanut tietää sen nimeä tai esittäjää. Olen käynyt hiljattain lävitse äitini kasettikokoelmaa vain sen löytääkseni. Kannatti kuunnella myöhään yöhön. Vihdoin, vihdoin, vihdoin ja viimein löysin etsimäni:
Rakastan tätä sielukasta soundia, laulajan ääntä ja melodioita. Hunajaa ja mannaa, minun on ihana olla. Mylène Farmer, aivan tuntematon artisti mutta kenties tutustumisen arvoinen. Vertige, mikä biisi. Tämä soi vielä pitkään.
Jos puhutaan yksittäisestä laukauksesta, seuraava lienee hienoin jonka olen kuunaan nähnyt:
Olen katsonut tuon jo ties kuinka monta kertaa. Miten Matthews ensin li'uttaa kiekon sivuun ja sitten liikkeensä momentilla ja taipuisalla mailallaan linkoaa kiekon suoraan ylämummoon, aivan täydellistä. Osuman kruunaa tolpan kilahdus ja se, että samalla lohkesi jatkoaikavoitto. Kaikki tapahtuu niin sulavasti, sanoisinko esteettisesti. Siis sanalla sanoen kauniisti. Suomalaista väriä tilanteeseen tuo Kapasen ripeä nousu ja oivaltava jättösyöttö.
Ja suomalaisista puheen ollen, mikä Patrik Lainetta vaivaa? En ole Jetsien otteluita hetkeen nähnyt, mutta kuuleman perusteella tekeminen on halutonta ja laiskaa. Huikea marraskuu poislukien on kuluva kausi ollut raskas pettymys. Toivomani 50 maalia ja 82 pistettä jäävät toteutumatta. Jos Laine olisi kolmoskentän laituri, hänen pistesarakkeensa olisi hyvällä mallilla. Mutta Laineelta on lupa odottaa enemmän. Verta vittu pakkiin.
Sinätuuban pehmustetulta osastolta löytyy suosittu kanava nimeltä HowToBasic, tilaajia sillä on yli 12 miljoonaa. Kanavan idea on parodioida internetin erinäisiä tee-se-itse -opasvideoita, ja siten että kaikki isketään paskaksi. Erityinen suosikkiaihe tekijälle tai tekijöille ovat kananmunat, joilla pommitetaan kaikkea mahdollista elektroniikasta huonekaluihin. Jos et ole näitä videoita jo nähnyt, tässä olisi yksi esimerkki. Enempää ei tarvitse linkittää, sillä henkeen pääsee heti mukaan. Lisämateriaalia kaipaavien ei tarvitse muuta kuin klikata kanavalle.
Nostan tämän esille, sillä en oikein tiedä mitä ajatella tästä. Reaktioni kyseisiin videoihin nodattavat seuraavaa kaavaa: ensin naurattaa, sitten alkaa ahdistaa ja lopuksi tekee mieli alkaa täristä ja valuttaa kuolaa. Tuntuu, että ADHD-sukupolvi on saavuttanut uuden virstanpylvään keinoissaan viihdyttää itseään. Tuntuu, että tässä on jokin perustavalla tavalla vinksallaan. Ja miksei olisi, tekijät todella käyttävät aikaansa ja resurssejaan tehdäkseen jotain tällaista. Videot ovat viisivuotiaan fantasia siitä, mitä kotona tapahtuisi ilman vanhempia.
Reaktioitani värittää myös suhteeni tuhoamiseen. Olen aina saanut iloa hävityksestä ja kaaoksesta, mutta se ilo on poikkeuksetta ollut lyhytaikaista ja katkeraa. Tuhoamisen hetkellä sykkivää atavistista huumaa seuraa aina välitön katumus ja suru. Pirstaleeksi rikottu esine herättää sääliä. Pikkulapsesta asti on minulla ollut animistinen kokemus siitä, että myös esineillä on tunteet. Katkaistu kynä on murhattu. Hylätty vihko nurkassa on yksinäinen. Ei rikkominen olekaan kivaa.
En ymmärrä. Mutta ei minun tarvitsekaan, voin jättää tämän hulluuden väliin. Katson ennemmin vaikka sinätuubapaskaa.
Minä muistan ja erityisesti sen, etten voinut sietää tätä pumppua. Inhossani ei kuitenkaan ollut kyse niinkään musiikista sinänsä, vaan patologisesta piirteestäni kääntyä suosittuja asioita vastaan. Kun kyseinen piirteeni ajan saatossa lientyi ja kun itse bändikin vaipui unholaan, tajusin muutama vuosi sitten jotain: Bomfunk MC's oli rautainen poppoo, joka teki aikansa parasta elektroa Suomessa. Kuten monen hyvän asian, myös Bomfunkin resepti perustui useiden elementtien yhdistelylle. On yhtäältä hip-hopia ja toisaalta tanssibiittejä sekä melodista elektroa, joka oli 2000-luvun vaihteen eurodancen soundi. Resepti rokkaa ja potkii paremmin kuin yhdentekevä ja ärsyttävä suomirap, josta olemme Keekkien ja muiden inhokeiden myötä saaneet sittemmin kärsiä. Vai tehdäänkö muka tällaista enää:
Yhtyeen tarina on kiehtova, sillä musiikin takana oli pitkälti yksi ja sama mies: Jaakko Salovaara. Hän toimi myös tuottajana Daruden jo meemiksi muuttuneessa Sandstorm-hitissä. Vuosituhannen vaihde olikin suomalaiselle musiikille melkoista aikaa: oli toisaalta Bomfunk MC's ja Darude, jotka ampaisivat suoraan huipulle. Lisäksi tietoisuuteen alkoi nousta sellaisia nimiä kuin Nightwish, Children of Bodom, HIM ja Rasmus. Aivan mitään näiden kaltaista ei ole enää heidän jälkeensä kuultu. Ja siinä missä viimeksi mainituista metalliyhtyeistä monet ovat edelleen voimissaan, katosivat molemmat elektrosuosikit kartalta. Bomfunk MC's ei kuitenkaan ollut yhden hitin ihme, vaan porukka ehti levyttää kolme albumia ennen pyyhken heittämistä kehään.
Bomfunk MC's on osaltaan tarina markkinoinnin voimasta. Levy-yhtiö Sony haistoi mahdollisuuden ja teki bändistä prioriteettiartistinsa. Tämä päätös selittää räjähdysmäisen nousun suoraan listahuipuille ja myös laskevan suosion heti ensilevyn jälkeen. Huolimatta, että hittejä tehtiin Freestylerin jälkeenkin, ei alun hurjiin lukemiin enää päästy. Kun debyyttialbumi In Stereo oli tehty vielä hyvällä meiningillä, kasasi suosio liialliset paineet Salovaaran niskaan. Inspiraatio hupeni ja samaa kaavaa yritettiin toistaa. Homma ei ollut enää nousussa ja kohtasi ennakoitavan loppunsa. Se on harmi, sillä kakkosalbumi Burnin' Sneakers on jopa parempi kuin ensimmäinen. Edellä mainittu Super Electric oli kesähitti mallia 2002 ja kyseiseltä levyltä. Lisäksi siltä löytyy seuraavanlaisia aarteita:
Miksei kukaan käytä vokooderia enää?
Bomfunk MC's säilyy virstanpylväänä taikka kuriositeettina suomalaisen musiikin historiassa, riippuen miten asiaa haluaa katsoa. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä kansainvälisen tasoa elektroa tehneitä kotimaisia pumppuja. Ja kun 80-luku on herännyt viime vuosien aikana jälleen henkiin, lienee ajan kysymys milloin 90-00 -luvut tekevät samoin. Eikun hetkinen, Bomfunk tekee paluun livekeikkojen muodossa. Ja Darude esiintyy euroviisuissa. Että sillä viisiin...
