Kaiken synthwaven lomassa tekee hyvää kuunnella välillä oikein räkäistä rämpsytystä. Rehellisen bluesin jalanjäljissä paska haisee ja rokki soi.
sunnuntai 31. joulukuuta 2017
Vuosi vaihtuu, ryypätäänkö?
Kaiken synthwaven lomassa tekee hyvää kuunnella välillä oikein räkäistä rämpsytystä. Rehellisen bluesin jalanjäljissä paska haisee ja rokki soi.
perjantai 29. joulukuuta 2017
Triplane Turmoil
Muistoja vuosien takaa ja kaikkien aikojen päänhajotusmusiikki: tii-ty-tii-tyy...
Suomalaista laatua, suomalaista hauskaa.
sunnuntai 24. joulukuuta 2017
perjantai 22. joulukuuta 2017
keskiviikko 20. joulukuuta 2017
MBTI: Sherlock Holmes
Pitääpä palata aiheeseen, jota en
ole täällä juuri käsitellyt. Puutteistaan huolimatta pidän
MBTI-teoriasta, se vetoaa sensibiteettiini. Niin paljon kuin
olemmekin yksilöitä, olemme myös arkkityyppejä. Ja siinä piilee
teorian hauskuus, se ei ole paperinmakuinen. Se lokeroi ihmisiä ja
vain 16 erilaiseen, mutta keskenään koherenttiin osaan. Jos onkin
tosielämän ystävien ja ihmisten tyypittely mukavaa, on
fiktiohahmojen tyypittely viihdettä. Vuorossa on oma tulkintani
Sherlock Holmesista siten kuin Arthur Conan Doyle hänet loi ja
näyttelijä Jeremy Brett häntä esitti. Muita sherlockeja ei
minulle ole olemassa.
Yleisintä on luokitella Holmes joko
INTJ- tai INTP-tyypiksi. Tämä virhe perustuu pinnalliseen
analyysiin, jossa NT-tyyppien rationaalisuus ja Holmesin päättelykyky
samaistetaan. Oikein tuossa ovat vain I- ja T-akselit, jotka panisi
lapsikin merkille. Holmes on korostuneen introvertti, joka ei juuri
avaa mielensisäisiä prosessejaan vaan lähinnä suoria
havaintojaan. Myös T-akselin preferenssi tunneakseliin nähden on
selkeä. Mikä siis on oikea vastaus? Se on ISTP, ja kognitiivisten
funktioiden kautta perustelen miksi.
INTJ-tyyppiä leimaa
suunnitelmallisuus, he pyrkivät pysymään pelin yläpuolella ja
näkemään koko shakkilaudan kerrallaan. Siksi INTJ:n stereotyyppi
on ns. mastermind, eli strateginen nero. Heidän dominantti
funktionsa on introvertti intuitio (Ni), joka on kaikista
kognitiivisista funktioista vaikeimmin selitettävissä. Sitä voisi
kuvailla kokonaisvaltaisena visiona, jota on mahdotonta avata
ulkopuolisille sellaisenaan. Se on neronleimaus, jonka voi
kommunikoida muiden funktioiden kautta; INTJ:n sekundaarinen funktio
on ekstrovertti ajattelu (Te), joka auttaa tässä suuresti, sillä
kyseinen funktio on kaikista pedanttisin ja objektiivisin.
Huomaamme, että nämä ominaisuudet
pätevät – eivät Holmesiin, vaan hänen arkkiviholliseensa
Moriartyyn. Viimeksi mainittu on juonittelevan ja nerokkaan pahiksen
arkkityyppi, jollaisilla on aina suunnitelma päähenkilön
tuhoamiseksi. Holmes oli altavastaajana, koska joutui reagoimaan
Moriartyn aloitteisiin. Holmesilla ei ollut kykyjä vastata Moriartyn
omilla aseilla. Jos fiktiosta tahtoo etsiä esimerkkiä INTJ vs. INTJ
-tilanteesta, kannattaa katsoa Breaking Bad -sarjan kamppailu Heisenbergin
ja Gusin välillä.
INTP on toinen virhetyypitys, mutta jo
huomattavasti lähempänä. INTP ja ISTP nimittäin jakavat saman
dominantin funktion eli introvetin ajattelun (Ti). Tämä funktio
toimii puhtaan abstraktion ja logiikan maailmassa. Holmesin metodi on
ottaa tosiasiat ja johtaa niistä vääjäämätön johtopäätös
kuin filosofisista premisseistä ikään. Hän ei niinkään
ekstrapoloi eri mahdollisuuksia tai tee hypoteeseja vaan tarkentaa
kuvaa yhä pienemmälle alueelle, kunnes vain olennaisin on jäljellä:
Kun eliminoidaan mahdoton, niin sen
mikä jää – oli kuinka epätodennäköistä hyvänsä – on
oltava totta.
Tämä metodi on ristiriidassa INTP:n sekundaarisen funktion (Ne) kanssa, joka perustuu mainitsemaani ekstrapolointiin ja spekulaatioon. Holmesin dominantti funktio toimii linjassa tertiaarisen funktion kanssa, joka on introvertti intuitio (Ni). Nämä kaksi yhdessä tuottavat vahvan fokuksen ja ruokkivat deduktiivista päättelyä. Ajatukset eivät räiskähtele ympäriinsä popcornin tapaan, kuten on ekstovertin intuition (Ne) laita. Ti-Ni -parin siivittäminä ne etenevät vakaalla radalla kohti pienenevää maalia kuin kappale vesisuppilossa ikään.
Viimeistään
Holmesin hirviömäinen havainnointikyky antaa ilmi hänen
sekundaarisen funktionsa, joka on ekstrovertti havaitseminen (Se). Tässä
on oma osansa kirjailijan liioittelulla, joka antoi Holmesille
eräänlaisen savant-ihmisen lahjan. Mutta kyky on joka tapauksessa
linjassa funktionsa kanssa, ja ISTP:t kuten SP-tyypit eleensäkin,
ovat tarkkoja havainnoimaan ympäristöään. Holmes skannaa silmillään
ja analysoi näkemäänsä introverttien funktioidensa (Ti-Ni)
avulla. Korkea älykkyys ja yli-inhimillinen huomiokyky tekivät
hänestä maailman parhaan etsivän – ainakin Doylen ja
lukijoidensa mielikuvituksessa.
Ja jotta
viimeisetkin epäselvyydet jäisivät pois, eikä INTJ-INTP
-sekaannuksille jäisi tilaa, on analysoitava harrastuksia ja
elämäntapoja. Tohtori Watson kuvaili Holmesin asiantuntemusta ja taitoja näin:
1. Kirjallisuuden tuntemus. – Olematon.
2. Filosofian tuntemus. – Olematon.
3. Tähtitieteen tuntemus. – Olematon.
4. Politiikan tuntemus. – Heikko.
5. Kasvitieteen tuntemus. – Vaihteleva. On perehtynyt belladonnaan, oopiumiin ja myrkkyihin yleisesti. Ei tiedä mitään puutarhanhoidosta.
6. Geologian tuntemus. – Käytännöllistä, mutta rajoittunutta. Erottaa yhdellä silmäyksellä erilaiset maalajit toisistaan. Kävelyretkien päätteeksi on housunlahkeidensa tahrojen värin ja koostumuksen perusteella osoittanut, missä päin Lontoota ne ovat syntyneet.
7. Kemian tuntemus. – Syvällistä.
8. Anatomian tuntemus. – Tarkkaa, mutta epäjärjestelmällistä.
9. Rikosuutisten tuntemus. – Valtava. Hän näyttää tuntevan jokaisen yksityiskohdan kaikista vuosisadan hirvittävyyksistä.
10. Soittaa viulua hyvin.
11. Hän on taitava singlestick-ottelija, nyrkkeilijä ja miekkailija.
12. Hyvä käytännön tuntemus Britannian laista.
Tämä kertoo selvää kieltään siitä, ettei Holmes ollut tippaakaan teoreettisesti orientoitunut. Hän hankki tietoa puhtaasti pragmaattisilla perusteilla, mikä kuvaa S-tyyppejä hyvin; entinen kämppikseni – ISTJ – kertoi, etteivät häntä kiinnosta mahdolliset asiat, vaan se mitä hän silmillään näkee. INTJ sen sijaan näkee teoreettisilla spekulaatioilla itseisarvoakin, vaikka käyttää niitä todennäköisesti itsekkäisiin tarkoituksiin ja juoniansa edistämään; auttaako tämä minua lyömään vastustajani? INTP on se, joka kaikista tyypeistä on eniten imeytynyt teorioiden maailmaan ja elää niistä. Heillä on vain vähän silmää ulkomaailman asioille, eikä Holmesilla olisi kärsivällisyyttä heidän harrastuksilleen.

On myös mainittava
Holmesin huumeidenkäyttö. Kun hänellä ei ollut juttua työn alla
tai vähintään tiedossa, hän vajosi toimettomaan apatiaan. Tuossa
tilassa hän stimuloi itseään kokaiinilla, mikä sopii yhteen
ekstovertin havannoimisen (Se) kanssa. SP-tyypeille on ominaista
janota fyysisiä kokemuksia ja virikkeitä kaikille aisteilleen.
Siinä missä introvertin havannoimisen (Si) omaavat ovat
itseriittoisempia ja pärjäävät esimerkiksi meditaatiolla, kaipaavat SP-tyypit
voimakkaampia ärsykkeitä ja niiden puuttuessa voivat käyttää
huumeita. Holmes kammosi arjen harmautta ja rutiineja, mitkä taas
eivät tuota ongelmaa jos olet INTP; päinvastoin, he suorastaan
tarvitsevat tasaisuutta omistautuakseen teorioilleen.
Holmes oli lisäksi
kinesteetisesti lahjakas, mikä käy jälleen yksiin Se-funktion
kanssa. INTJ sekä varsinkin INTP ovat todennäköisemmin hieman
kömpelöitä vartaloidensa kanssa.
Ja jos ISTP- ja
INTP-tyyppejä kuitenkin jokin asia vielä yhdistää, niin heikoin
funktio. Molemmilla on ekstrovertti tunteellisuus viimeisenä, mikä
useimmiten merkitse kylmyyttä ja tunne-elämän alkeellisuutta. He voivat ajoittain
olla sympaattisia ja huomaavaisiakin, mutta vain harvoin. Tämä oli totta
Holmesista, jota ei juuri kiinnostanut muiden tunteet mutta joka aika
ajoin kykeni jopa tahdikkuuteen. Rahtuaakaan sentimentaalisuutta hänessä ei tietenkään ollut.
Sherlock Holmes on
siis päivänselvä ISTP.
MOT.
sunnuntai 17. joulukuuta 2017
perjantai 15. joulukuuta 2017
tiistai 12. joulukuuta 2017
Eräs miehinen fantasia
Eric Lindros, eli nro. 88, nousi NHL:ään
hypen ja kohun saattelemana. Hänestä oli määrä tulla the Next
One, Wayne Gretzkyn manttelinperijä. Kaikki halusivat hänet, mutta
hänpä ei halunnut minne tahansa. Draftissa hänet vuonna 1991
ykkösenä varannut Quebec Nordiques oli hänen mielestään niin paska
joukkue, ettei ollut vaivan arvoinen. Hän vaati siirtoa ja
seuraavana vuonna saikin sen, kun Philadelphia Flyers osti hänet 15
miljoonalla dollarilla ja useilla pelaajilla, mukaan lukien eräskin
Peter Forsberg. Tuo kauppa osoittautui jälkiviisaasti katsoen
yhdeksi liigan yksipuolisimmista, sillä Eric Lindrosin johdolla
Flyers ei saavuttanut ensimmäistäkään cupia. Sen sijaan
Nordiques, joka Denveriin muutettuaan tuli tunnetuksi nimellä
Colorado Avalanche, meni ja voitti kaksi mestaruutta vuosina 1996 ja
2001; Peter Forsberg oli varsinkin ensimmäisessä voitossa tärkeässä roolissa.
Ei Lindros muutenkaan kyennyt
täyttämään saappaita, joita hänelle oltiin ennakkoon sovitettu.
Hän pelasi verrattain lyhyen ja rikkonaisen uran, jonka aikana ei kasvanut mestaruuksia tahkovaksi johtajaksi. Mutta
epäonnistunut pelaaja hän ei ollut millään mittarilla ja pitääkin
kysyä, mikä hänessä alun perinkään sai ihmisten päät
pyörälle? Vastaus löytyy useiden tekijöiden epätodennäköisestä
summasta, jotka tekivät hänestä täydellisen jääkiekkoilijan
prototyypin: hän oli yhdistelmä kokoa, voimaa, nopeutta, pehmeitä
käsiä, laukausta ja peliälyä. 193 sentin pituisena ja 110 kilon
painoisena hän oli vaikuttava näky ja uhkatekijä, joka lanasi
vastustajiaan miten tahtoi. Hän oli vahva kuin härkä ja oikea piru
kulmaväännöissä, hän ei antanut tuumaakaan periksi. Jo nuo
tekijät yksistään tekivät hänestä ihanteellisen pelaajan
90-luvun fyysiseen lätkään. Pelkästään niihin nojautuen hänestä
olisi kuitenkin tullut korkeintaan alempien kenttien puolustaja tai
kenties jopa gooni. Mutta hän olikin kokoonsa nähden räjähtävän
nopea luistelija, sellaisenaan jotain ennennäkemätöntä. Ei hän
Buren kaltainen ballerina ja raketti ollut, mutta tarpeeksi
vauhdikas jättääksen puolustajat taakseen. Kirsikkana kakun päällä
hänen kiekonkäsittelytaitonsa ja peliälynsä antoivat hänelle
ylivoimaisen edun lähes keneen tahansa nähden, minkä ansiosta
hänestä tuli 90-luvun supertähtiä. Huippukohdaksi muodostui
runkosarjan parhaalle pelaajalle myönnettävä Hart Trophy vuonna
1995.
Taitopelaajien ja varsinkin
pienikokoisempien sellaisten huolena ovat aina olleet isot ja
fyysiset pelaajat, jotka niittasivat heitä pitkin laitoja ja
pelottelivat heitä. Taitopelaajien suojeleminen olikin suurimpia
syitä sille, miksi pohjoisamerikkalaisessa jääkiekossa
turvauduttiin gooneihin. Heitä tarvittiin rankaisemaan niitä, jotka
pelasivat liian rajusti oman joukkueen tähtipelaajia vastaan. Tämä
kauhun tasapaino varmisti tietyn työrauhan ja mahdollisti osaltaan
sen, että esimerkiksi Gretzky sai pelata uransa ilman suuria
loukkaantumisia; häntä vastaan ei uskallettu pelata liian kovin
ottein, vaikka ei hänkään ilman osuuttaan jäänyt. Sitten on
ollut Lemieuxin ja Jagrin kaltaisia huippuja, jotka olivat myös isoja
ja siten vaikeammin horjutettavissa. Molemmat olivat vahvoja pelaajia
ja pystyivät pitämään puolensa rajummissakin väännöissä,
vaikka kumpaakaan heistä ei ole tunnettu erityisen fyysisestä
tyylistään. Lindros oli sen sijaan toista maata. Hän ei pelännyt
mitään, eikä ketään. Paitsi että iso, hän oli myös
äärimmäisen aggressiivinen pelaaja. Hän taklasi ja tappeli paljon
– ja voitti lähes aina. Lindros oli Voimahyökkääjä,
joka pisteiden lisäksi kerrytti jäähyminuutteja. Kovempaakin
kovemman tyylin oli tarkoitus osoittaa, että hänelle ei ryttyillä.
Kukaan ei ollut turvassa.
Kun taitopelaajat astuivat jäälle, he
vilkuilivat taakseen goonien varalta. Kun goonit astuivat jäälle,
he vilkuilivat taakseen Lindrosin varalta. Iso-Erkki rikkoi
kaavan, että tähdet tarvitsevat ison ja tyhmän goonin
suojelijakseen. Vaan kuka suojeli gooneja, kun 88 jyräsi jäällä.
Hän oli kuin elävä panssarivaunu, joka puski puolustajien läpi.
Kyllä harhautukset luonnistuivat, mutta raaka voima tehosi aivan yhtä
lailla. Yhdessä laitahyökkääjien John LeClair ja Mikael Renberg
kanssa hän muodosti aikakautensa pelätyimmän ketjun, the Legion of
Doom. Ketju oli myös tehokas ja takoi olemassaolonsa aikana 666
pistettä.
Eric Lindros edustaa nähdäkseni
äärimmäistä maskuliinista fantasiaa: hän oli iso ja komea, mutta
ei pelkkää lihasta. Hän oli myös lahjakas ja älykäs. Hän
puolusti itseään ja pani vastustajansa polvilleen. Jos voimamiesten
kääntöpuoli on vajaaälyisyys, on nörttien kääntöpuoli
ruipelous. Lindros ei kärsinyt kummastakaan, vaan oli kuin
unelmavävyn prototyyppi. Hän oli se, jota omat kunnioittavat ja
viholliset pelkäävät; mitä jokainen mies haluaa olla. Lindrosissa oli myös
annos herkkyyttä, haastattelujen perusteella hän oli jopa
aavistuksen ujo. Ja se viimeistään saa naiset kostumaan:
komea ja väkivaltainen, mutta lempeä jättiläinen. Häijy
kaukalossa, mutta pehmeä siviilissä. Täydellinen mies, kävelevä
paradoksi.
Vailla hintaa ei hänen itseään
säästelemätön ja uhkarohkea pelityylinsä tullut. Hän ei
pelannut uransa aikana ainoatakaan täyttä kautta, koska oli
jatkuvasti loukkaantuneena. Milloin olivat polvet paskana, milloin
oli ilmarintaa. Hän rusikoi muita säälittä, mikä teki hänestä
vihatun pelaajan. Vastavuoroisesti siis hän oli runsaan taklaamisen
ja pommittamisen kohteena. Lisäksi hänellä oli paha tapa pelata
pää alhaalla väärissä paikoissa. Kyseessä saattoi olla
junnuvuosien rutiini, kun hän vielä kykeni dominoimaan muita vailla
huolen häivää. Tuo tapa osaltaan johti kahdeksaan
aivotärähdykseen, mikä lopulta teki selvää hänen urastaan.
Toistuvat iskut päähän saivat hänet myös pelkäämään kiekkoa,
jolloin fyysisyys katosi hänen pelistään. Kyllä
hän pystyi edelleen kontribuoimaan joukkueilleen, mutta oli varjo
entisestään. Vuonna 2007 oli johtopäätösten aika ja hokkarit
ripustettiin naulaan.
Mitä kokoavaa hänestä voisi sanoa?
Hänen urastaan tulee liian helpostikin mieleen sanonta, live by the
sword, die by the sword. Eric Lindros oli gladiaattorikiekkoilija,
oman aikansa tuote. Hän tahtoi olla niin vahva ja taitava, ettei
kukaan mahtaisi hänelle mitään. Lindros kävi yksin koko maailmaa
vastaan, yritti olla kovempi kuin muut yhteensä. Yritys oli urhea,
mutta tulokset puhuvat selvää kieltään. Sellainen ei voi pitkässä
juoksussa onnistua ja isoinkin pelaaja kuluu loppuun. Hän oli
yksilöurheilija, jolta petti keho alta. Niin vain on, että
jääkiekko on joukkuelaji. Monet pienemmät ja heiveröisemmät
kiekkoilijat ovat luoneet hienoja uria. Jos Lindros oli 90-luvun
kasvot, ovat Sidney Crosby ja Patrick Kane kasvot 2000-luvulle.
Molemmat ovat keskimääräistä pienempiä kavereita ja menestyneet
tästä huolimatta. Lindrosin kaltaisille jyrille ei olisi enää
nykypäivänä tilaa. Säännöt ovat tiukentuneet, eikä otteluita
voiteta jäähypenkiltä. Kaikesta huolimatta oli Lindros yksi
hurjimpia ja sähäkimpiä pelaajia, mitä kuunaan on jäällä
luistellut.
Mielenkiintoista on myös kuulla hänen
ajatuksiaan vuosia uran jälkeen. Nämä sanat siis lausui mies, jota
pidettiin yhtenä aikansa kovimmista taklaajista:
These days, Lindros plays rec hockey with some buddies: No checking, no worries. He thinks that most hockey should be played this way. If you’re not a pro, or on your way to the pros, why are you checking? “Let’s not focus on ‘What a great hit!’ ” Lindros says. “Let’s say, ‘What a great pass.’ ”
Siperia opettaa?

sunnuntai 10. joulukuuta 2017
Pervometsän asukkaat
Kun uutisia Hollywoodin syövereistä
alkoi kantautua, en ollut ällikällä lyöty. Olin kenties
yllättynyt siitä, kuinka nopeasti ja kuinka monet eri naiset
alkoivat avautumaan. Siinä oli kuitenkin kyse enää padon
murtumisesta, kun yksi oli jo avannut pelin toden teolla. Sen sijaan
se, että Hollywood on turmeluksen Gomorra, on ollut lähinnä
julkinen salaisuus. Niin sanottu casting couch -ilmiö on käsitteenä
peräisin sieltä ja ainoastaan degeneraation syvyyttä on voitu
arvailla. Reilut kaksi vuotta sitten kirjoitin Roman Polanskin
tapauksesta ja esitin ohessa epäilyn: Luulen oikeastaan, että
tätä on tapahtunut paljon suuremmissa määrin, mutta vain Polanskin tapaus sattui tulemaan julki. Jo se seikka, kuinka
innokkaasti kollegat puolustelevat häntä, kertoo, että jotain
mätää siellä pinnan alla on salattavana.
Hollywoodin ohjaajat, tuottajat ja
näyttelijät ovat rakastaneet esiintymistä hyvinä tyyppeinä,
jotka kannattavat hyviä asioita; klassinen esimerkki tyhjästä
hyvesignaloinnista. On kuin kupla olisi odottanut puhkeamistaan,
mietitäänpä esimerkiksi Elijah Woodin taannoisia kommentteja.
Elokuvateollisuus on aivan erityisesti vetänyt puoleensa pimeyttä
ja sairautta, ja Woodin kertoman perusteella paikka on lapsille
turvattomampi paikka kuin katolinen poikakuoro. Kukaan ymmärtävä
vanhempi on tuskin voinut suositella lapsilleen uraa viihdemaailmassa
ja viime aikojen jälkeen tuskin vähemmän ymmärtäväkään.
Eikä ongelma näytä rajoittuvan vain
Pervometsään, vaan myös Ruotsissa ja Suomessa on noustu
seksuaalisen ahdistelun tiimoilta ääneen. Voisi ajatella, ettei
tässäkään ole mitään erikoista, mutta ainakin itse yllätyin.
Hollywood oli itsestäänselvyys, helppo kohde paheksunnalle.
Kotimaasta en olisi uskonut samaa. Se, kuinka löylynlyömiä
esimerkkejä eri naiset ovat nostaneet esille, sai minut raapimaan
päätäni. Eivätkä esimerkit kata kaikkea, kuinka paljon ja kuinka
pahempia rikoksia on jäänyt pimentoon?
Toinen kysymys, joka nousee mieleeni,
kuuluu näin: rajoittuuko ongelma vain luoville aloille?
Äskeittäisessä #metoo -kampanjassa yllätti, kuinka moni nainen
tuli asian kanssa esiin. Tai tavallaan ei, onhan ahdistelun
yleisyydestä ollut aiemminkin puhetta. Mutta koska en
henkilökohtaisesti ole koskaan todistanut sopimatonta käytöstä
naisia kohtaan ja koska naiset nyt tulivat omin sanoin kuvaamaan
kokemuksiaan, tuli ongelma konkreettisemmaksi. Ahdistelu on
arkipäivää naisille, ei kaikille mutta monille. Ja koska naiset
useimmiten vaikenevat, emme me miehet saa usein kuulla siitä mitään.
Paitsi sitten näin, kun vuosien ajan kertynyt paine purkautuu
äkillisesti.
...
Esimerkkejä ahdistelusta ja suoranaisesta väkivallasta kuitenkin löytyy alalta kuin alalta. Kuten sanoin, siellä missä miehet ja naiset kohtaavat, myös väkivalta kukkii. Esille nousee kaksi uutta ongelmaa: kuinka paljon tätä todella tapahtuu ja mitä asialle tulisi tehdä? Ensimmäinen ongelma liittyy ensisijaisesti siihen, että syntyneessä ilmapiirissä syytöksiä ja väitteitä voidaan esittää ketä tahansa vastaan. Ne myös mitä ilmeisimmin toimivat, sillä jo naisen julkinen ilmoitus ahdistelusta johtaa miehen työpaikan ja kasvojen menetykseen. On varmasti totta, ettei suurin osa naisista valehtele kokemuksistaan. Kuitenkin pelkän ilmoituksen hyväksyminen todisteena rikkoo oikeusperiaatteitamme vastaan ja nykyistä tilannetta käytetään varmuudella hyväksi. Voidaan perustellusti sanoa, ettei tämä ole yhtä suuri ongelma kuin ahdistelu, mutta sen olemassaolo tulisi ottaa huomioon. Muutoin edessämme on noitavainoja muistuttavaa hysteriaa.
Kysymys toimenpiteistä on aina vaikein, koska siinä vaadittaisiin jo konkretiaa pöytään. Wanha feministinen sapluuna kuuluttaa meille jotain valistuksesta, aivan kuin pojat ja miehet eivät jo tietäisi kourimisen saatikka raiskaamisen olevan väärin. Vihreässä langassa lausutaan epämääräisyyksiä asenteista ja jotain myös työpaikoista; elannon menetys on toki hyvä kannustin parempaan käytökseen. Kuten arvata saattaa, puuttuu kaikista ehdotuksista todellinen liha. Vasemmistolaisilla, jotka ovat asiasta ahkerimmin kampanjoineet, ei varsinkaan tunnu olevan aseita. Siksi koko homma taantuu hyökkäykseksi maskuliinisuutta vastaan, kuin mieheys olisi kokonaisuudessaan ongelma. Sen sijaan, että keskitytään todellisen ahdistelun kitkemiseen, laajennetaan käsitettä kaikkiin miehisen halun ilmauksiin. Tuloksena voi olla vain miehiä, jotka eivät lähesty naisia taikka puhu näille. Samalla luodaan pohjaa sille, miksi naisia voidaan ahdistella ja käyttää hyväksi myös tulevaisuudessa. Kun maskuliinisuutta itsessään kitketään, syntyy vähemmän miehiä suojelemaan naisiaan. Miehistä luontoa ei näet voida hävittää, ainoastaan sen sivistyneet muodot.
Miehinen valta on ongelma, mutta ei sattuman oikusta. Se ei ole fiktio, johon uskomme vaan luontoon itseensä sisältyvä dilemma. Kaikki yritykset tukahduttaa maskuliinisuus tai yritykset tuoda pehmeitä arvoja kaikkialle johtavat maailmaan, jossa vain roistot juhlivat. Valistus tepsii vain miehiin, jotka tahtovat olla kunniallisia. Ne, jotka eivät välitä, eivät kuuntelisi kuitenkaan. Feministinainen, joka huutaa apua, ei sitä kuohitulta nynnymieheltä saa. Hän jää yksin ja vaikenee. Kun hän sitten puhuu, hän syyttää kaikkia miehiä. Nainen ei siis pärjää yksin nyt eikä tulevaisuudessa, vain mies voi häntä suojella. Näin on, sillä miehillä on valta ja voima niin hyvässä kuin pahassa. Eivätkö feministit olekin kautta aikojen vaatineet juuri miehiä muuttumaan? Mitä tahansa he ovatkaan vaatineet, ovat vaatimukset menneet lävitse koska miehet ovat sen heille sallineet.
Ratkaisu ei ole opettaa miehiä olemaan kilttejä tai että sukupuolet ovat fiktiota. Ratkaisu on opettaa miehiä olemaan miehiä. Silloin he suojelevat lähimmäisiään, ja hakkaavat vaimoihinsa tai tyttäriinsä kajoavat siat. Kun päättävissä asemissa on miehiä, he uskaltavat asettaa seksuaalirikoksista ankaria tuomioita. Oikeat miehet lähestyvät naisia herran ottein ja näyttävät näille paikkansa. Tätä naiset rakastavat, vaikka he muuta sanoisivat. Kun miehet tietävät mitä tekevät, myös naiset ovat viisaampia; he eivät loukkaannu kaikesta ja ymmärtävät olla tunkematta itseään miesten asioihin. Nykyään naiselle ei tarvitse sanoa kaupan jonossa kuin "pöö" ja hän kokee tulleensa ahdistelluksi. Nuorena he tahtovat pitkää uraa ja katuvat lapsettomuuttaan myöhemmin. Nainen on onnettomampi kuin koskaan, sillä hänellä ei ole paikkaa. Sanotaan, että he ovat vapaita ja pystyvät mihin hyvänsä. Ilmankos napsivat lääkkeitä tajutessaan asioiden oikean laidan. Kuten mies tarvitsee naista antamaan elämälleen tarkoituksen, tarvitsee nainen miestä antamaan elämälleen järjestyksen. Matti Nykäsen sanoin, "kun mies on lomalla, nainen pitää turpansa kiinni".
keskiviikko 6. joulukuuta 2017
100
Ajattelin aluksi kirjoittaa jotain hienoa. Tarkemmin ajateltuani tajusin, etten osaa. 100-vuotisen Suomen kunniaksi annan siis musiikin puhua, mutta pienen esipuheen myötä:
Finlandian ovat kaikki kuulleet, mutta moniko teistä on tehnyt niin ajatuksen kanssa? Sävellyksessä ilmaistaan sitä, mitä kaikki hyvä musiikki kertoo eli tarinaa. Finlandia on vahvasti visuaalinen, sen kuullessaan voi sulkea silmänsä ja kulkea Suomen kohtalonvuosiin. Linkittämäni kappaleen kommenteissa musiikkin vaiheet on tuotu hyvin ilmi:
1) Pimeät ajat
2) Toivon alku
3) Kirkkaana odottava tulevaisuus
4) Sorto
5) Kamppailu
6) Taistelun sankarit
7) Voitto
8) Uuden maan nousu
9) Tulevaisuus
Vaikka musiikki sävellettiin tiettynä aikana sen hetkisiä tapahtumia ja tuntoja kuullostellen, voi siinä kuulla myös ajattomampaa tarinaa. Sen aikaskaalaa voi soveltaa eri hetkiimme ja merkiksi siitä, että taistelumme ei ole vieläkään ohitse. Traagisen maamme traaginen hymni, jossa kuitenkin lupaus paremmasta.
Hyvää itsenäisyyspäivää, eletään täällä toisetkin sata vuotta.
maanantai 4. joulukuuta 2017
Vasemmiston kirjo: typologia
Kommentoijan toiveesta jatkan edellisen
kirjoituksen teemalla, tällä kertaa vasemmiston näkökulmasta.
Kuten oikealla, myös vasemmalla ihmiset jakaantuvat tiettyihin
arkkityyppeihin:
Suvakit: se suurilukuinen joukko, jonka
mukaan kardinaalihyve on suvaita erityisesti afrikkalaisia ja
muslimeja ja jonka mukaan kardinaalisynti on suvaita
suvaitsemattomia.
Kukkahattutädit 2.0: edellisen tyypin
moralistinen versio, joka edelleen haluaa kieltää kaiken hauskan.
Tällä kertaa syynä ei ole tapainturmelus vaan suvaitsemattomuuden
lisääntyminen.
Moraalihomot: aivan erityinen
alalajinsa, jotka kuulevat äänensävyissäkin kaikuja 30-luvulta
ja joiden mukaan kaasukammiot odottavat seuraavan holokaustivitsin takana.
Demarit: ”Minun on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti” -Jussi Halla-aho
Punavihreät: kädenlämpöinen, joskin demareita hysteerisempi porukka. Löytää sieltä, missä ei ole luontoa eikä työväkeä: pääkaupunkiseudun hipsterihoodeilta.
Uuspunikit: nykyvasemmiston militantti siipi, joka ei säästele retoriikassaan. Salaa unelmoivat vallankumouksesta, jossa tapetaan porvarit (heidät itsensä) ja rasistit (kaikki loput suomalaiset); toiseus perii maan.
Anarkomarkot: testosteroninvajauksesta kärsiviä sotureita, joiden lempiharrastuksena on ottaa poliiseilta ja natseilta turpaan. Valtavirtavasemmisto pitää näihin hienohkoa hajurakoa.
Maailmanparantajat: vaihtelevin keinoin ja motiivein koettavat poistaa köyhyyden, sodan ja kuoleman. Löytää kansalaisjärjestöistä tai pilventuoksuisista solukämpistä.
Sosialistit: ovat lukeneet tai jättäneet Marxinsa lukematta. Maailma jakautuu syyllisiin ja syyttömiin, joille jaetaan oikeutta maailmanvallankumouksessa.
Kommunistit: elämä on talousteoria. Kapitalismia on kaikkialla ja väärä tietoisuus tukahduttaa vastarinnan. Tai tukahduttaisi, jollei kommunistimme olisi meitä valistamassa. Btw. porvarit ammutaan.
Sossupummit: perustulo mulle ja heti.
Työn sankarit: sukupuuttoon kuollut laji.
Feministit: sukupuoli on satu, jolla satuolento nimeltä mies alistaa itseään ja toista satuolentoa - naista. Feministi kertoo meille sadun tasa-arvosta, jolla lopetetaan kaikki sadut.
Yksi lensi yli käenpesän: vaatii uuskielen sanakirjan, joilla tulkita näiden puhetta. Löytää suljetulta osaltolta tai sosiaalisen median esoteerisista ryhmistä. Vain harvat ja valitut ovat vihittyjä.
Uuseugeenikot: ovat tuomassa Suomeen erityisesti afrikkalaisia ja arabeja, sillä sisäsiittoinen geenipoolimme vaatii rikastamista.
Mekkoeinarit: tuntevat syyllisyyttä esi-isiensä synneistä, miehuudestaan ja valkoisesta ihonväristään. Joillakin on lisäksi toive päästä pukille olemalla mahdollisimman mateleva tossu.
Pasifistit: väkivalta on aina väärin, erityisesti maanpuolustus. Terrorismille emme voi mitään. Salaa tahtovat kuolemaa kaikille, jotka puolustavat itseään muslimeilta.
Luterilaiset: kumartavat kaikille ja samalla pyllistävät kaikille. Hormonivaje sekä uskon heikkous tuottavat määkimistä, josta voi erottaa sanoja "rasismi" ja "suvaitsevaisuus".
Uusateistit: vihaavat kristinuskoa ja korostavat sen huonoutta mihinkään muuhun. Löytää keskustelupalstoilta ja tunnistaa kroonisesta vitutuksesta.
Humanistit: lässyn lässyn, mussun mussun.
Transhumanistit: modernit prometheukset, jotka teknologian tulella valaisevat tien Uljaaseen Uuteen Maailmaan.

torstai 30. marraskuuta 2017
Oikeiston kirjo: typologia
Kas muuten, marraskuun alussa tuli kuluneeksi kolme vuotta blogin avaamisesta. No, ei se mitään, haistakaa silti kanootinmuotoinen pitkä vittu!
Play that stupid piece of shit!
...
Oikeisto, niin sen uusi kuin vanha osa, on eklektinen kokoelma niin erimielisiä ihmisiä, että yhdistävät tekijät jäävät hämäriksi. Oikeistolaiset voidaan kuitenkin jakaa tiettyihin arkkityyppeihin ajatuksiensa ja metodiensa suhteen, katso löydätkö itsesi joukosta.

Konservatiaiset: kelkasta pudonneet sedät ja tädit, jotka keskittyvät nipotukseen ja
uhriutumiseen. Heidän metodinsa on visertää mahdollisimman
turhista asioista, kuten keskioluen saatavuudesta kaupoissa.
Maahanmuuttokriitikot: näille
ihmisille ei nykyisessä lännessä ole muuta vikaa kuin
muslimimaahanmuutto. Porno ja kulutushysteria ovat saavutuksiamme,
joita islam uhkaa.
Talousautistit: tulkitsevat kaikkea
toimintaa taloudellisten intensiivien ja suhdanteiden lävitse.
Heille valtio on mafia ja verotus varkautta, mutta yritysmonopoli ja
veroparatiisit myös valtion syytä.
Isäm maan puollustajat: älyllisesti
rajoittuneemmat sankarit, joille mamut ovat väylä purkaa
turhautumiaan. Verkkoympäristössä heidät tunnistaa CAPS LOCKIN runsaasta hyödyntämisestä ja tosielämässä leijonatatuoinneista.
Veronmaksajat: ei rahaa mamuille! Ei rahaa kehitysapuun! Ei rahaa työttömille! Ei rahaa tekotaiteilijoille! Ei rahaa minnekään!
Huolestuneet kansalaiset: "not in my backyard."
Insinörtit: jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä. Demokratia on vähiten huono ratkaisu ja lait kunniaan. Derivaattalandian tekkarit kyllä laskee, mitkä yhteiskunnalliset kulmat ovat vinossa.
Sosiaalidarwinistit: heikot sortuu elon tiellä ja sitä rataa.
Clint Eastwood: individualistinen syrjästäkatsoja, joka ei sopeudu mihinkään ryhmään. Kukin pitäköön huolen itsestään.

Traditionalistit: Asettuvat henkisesti koko modernia maailmaa vastaan, mikä vie
väistämättä marginaaliasemaan. Ei poliittista relevanssia.
Taantumukselliset: vaativat kellonsiirtoa normaaliaikaan, jolloin miehet olivat rautaa ja laivat puuta.
Taantumukselliset: vaativat kellonsiirtoa normaaliaikaan, jolloin miehet olivat rautaa ja laivat puuta.
Rotutohtorit: rodut, niiden väliset
älykkyyserot ja erityisesti mustien dissaus ovat tämän joukon
mieliaiheita. Eivät välttämättä koe neekeri-sanaa
omakseen, vaan ilmaisevat asiansa kiertoilmauksin.
Kaasulaitos ky: edellisen porukan
raivotautinen osasto, jolla on jo uunit lämpiämässä; ainakin
unissaan.
Lahtarit: pitkävihaiset painekattilat,
jotka odottavat kihisten tilaisuutta viedä vassareita saunan
taakse. Toiset heistä suosivat köysiä ja lyhtypylväitä.
Linkolalaiset: tapetaan kaikki.
Ryssän kauhut: Venäjä on vihollinen numero uno ja jokainen eri mieltä oleva on maanpetturi ja
ryssänmorsian.
Putinistit: Venäjän tuleva tsaari on lännen pelastaja sekä vapaan maailman majakka.
Putinistit: Venäjän tuleva tsaari on lännen pelastaja sekä vapaan maailman majakka.
Survivalistit: irtisanoutuvat
modernista yhteiskunnasta myös materiaalisella tasolla. Verrattain
vähälukuista sakkia, ulkomailla yleisempää. Ovat poikkeuksetta
asehulluja.
Nasset: klanipäät, joille kuollut
ideologia on edelleen relavanttia politiikkaa. Löytää pilottitakin
kera partioimasta joko odinien tai vastarintaliikkeen laskuun.
Suosikiharrastuksena on hyökätä kaikkien muiden oikeistolaisten
kimppuun.
Itsemurha-ateistit: maailma on tuhoon
tuomittu ja ihminen kone. Odotavat apaattisina päiviensä
päättymistä ja rukoilevat ragnarokia.
Uuspakanat: vihaavat aivan erityisesti
kristinuskoa ja hylkäävät sen yhtä jyrkästi kuin islaminkin.
Kunnostautuvat myös intohimoisina juutalaisvihaajina.
Israelin ystävät: alemmuuskompleksista kärsiviä uuvatteja taikka juutalaisia itse.
Israelin ystävät: alemmuuskompleksista kärsiviä uuvatteja taikka juutalaisia itse.
Esoteeriset idealistit: puhuvat mielellään rappiosta ja henkisistä arvoista. Väistävät kaikki kysymykset, mikäli keskustelu siirtyy konkreettisiin asioihin. Ride the tiger!
Seinähullut: näkevät salaliittoja sekä kulttuurimarxismia kaikkialla. Haastavat riitaa poliisin ja ennen kaikkia aatetoveriensa kanssa.
Termiitit: trollit, joille aate on performanssitaidetta. Omaavat taipumuksen tuhota kaiken mihin koskevatkaan. Löytää Youtubesta tai vankilasta.
Sovinistit: naiset ovat lännen turmio ja pahan alkun ja juuri. Kannattavat valkoista shariaa ja nyrkki-hellamankelin kunnianpalautusta. Homot ajetaan takaisin kaappeihin.
Persut: kirjava joukko, joihin mahtuu lähes kaikkia edellä mainittuja. Ero tulee vähemmän yllättäen siinä, että uskovat sitkeästi puolueiden ihmeitä tekevään vaikutukseen.
Sisulaiset: persuja jyrkempi lauma, jonka sisään mahtuu iso skaala oikeiston spektriä. Tahtoisivat olla radikaali vaihtoehto puolueille, mutta keskinäistä turinointia hurjempaan hurjasteluun ei juuri ylletä.
Hommahopot: oikeiston kirjo koko sateenkaaren komeudessaan. Moderaattorit tosin pitävät huolen siitä, että ollaan ihan kiltisti.
...
Mihin kategoriaan sijoittaisitte allekirjoittaneen?
maanantai 27. marraskuuta 2017
Viikon onnenpyörä
Tervetuloa kilpailuun, arvoitus on tässä:
h u o r a a m a l l a s a a r a h a a j a m a x a o n h y v ä ä
Kuka arvaa ensimmäisen konsonantin?
...
Kilpailu on päättynyt. Osanottaja Janneporkanveli arvasi oikein, mutta hänet diskataan ilman vuoroa huutelusta. Voittaja on Qroquis Kad 3000:lla pisteellä. Onneksi olkoon, visaisäntä Aku Ankka kiittää teitä.
...
Lisätietoja: arvoituksen lähde.
lauantai 25. marraskuuta 2017
torstai 23. marraskuuta 2017
Sillä välin Kataloniassa
Kataloniassa kiehuu ja kuohuu. Kenties
korkein lämpö on jo jäähtynyt, mutta joka tapauksessa tapahtunut
on antanut lisäpontta nationalisteille kaikkialla Euroopassa. Oli
odotettavissa, että EU ja valtaapitävät eivät antaisi tukeaan
katalonialaisille. Tämä oli jälleen osoitus siitä, että
nationalismi on maanosamme suurin poliittinen uhkatekijä; me
keikutamme venettä, joten meidät koetetaan tuupata yli laidan.
Mutta todellisuudessa tämä on illuusio, sillä me vain pyrimme ulos
uppoavasta laivasta. Meitä ei nimeomaan tahdota päästää yli
laidan, kaikkien on pysyttävä kyydissä pohjalle asti.
Nyt myös ymmärrän, miksei Espanja
koskaan tukenut Kosovon itsenäisyyttä. Heillä oli Kataloniassa
liian kallis lehmä ojassa. He näkivät uhkakuvan jo kaukaa, EU:lle
Kosovo oli vaaraton. Se maaläntti oli vain alaviite Jugoslavian
pitkässä hajoamisessa, ketäpä se kiinnostaisi saatikka
inspiroisi. Sittemmin on vettä virrannut Tonavassa ja kansallistunto
herännyt kaikkialla. Mikään itsenäisyys- taikka separatistiliike
ei tule saamaan rahtuakaan sympatiaa enää. Naamiot ovat pudonneet
ja vastakkain ovat eri maiden kansat ja itselleen uskollinen eliitti.
Brexit, Skotlanti ja Katalonia, hiljaa hyvä tulee. Jopa rajuimmin
pahoinpidelty maa – Saksa – osoittaa elpymisen merkkejä.
Yksi syy Katalonian tilanteeseen löytyy
myös Espanjan lähihistoriasta. Franco ei sallinut minkäänlaista
paikallisnationalismia vaan yleisespanjalaisen identiteetin ja
auktoriteettinsa nimissä tukahdutti sellaisen. Baskit vastasivat
terrorismilla, katalaanit kitkuttelivat mukana. Paikallista
itsemääräämisoikeutta halveksivaa asennetta selittää Francon
fasismia hipova ideologia, jossa maan yhtenäisyys ajoi kaiken muun
edelle. Samalla linjalla jatkavat eurofederalistit, jotka tahtovat
viedä niin paljon valtaa kansalliselta tasolta kuin vain kykenevät.
Epäilemättä keskitetty Eurooppa olisi taloudellisesti
kilpailukykyisempi ja tehokas. Vaan millä hinnalla eliitti aikoo
tämän visionsa maksattaa, senhän jo tiedämmekin.
Ja lopuksi jotkut kysyvät, keille kaikille joudumme lopulta itsenäisyyden antamaan? Katalonia on pieni maa, entä jos sitten Ahvenamaa tai vaikka jokin kaupunki haluaa itsenäistyä. Siinäpähän itsenäistyvät. En näe mitään syytä pitää aluetta väkisin kiinni valtakunnassa, jonka osana se ei enää halua olla. Hyväksyn kaupunkivaltioidenkin olemassaolon, sillä niissä ei olisi historiallisesti mitään uutta. Ja löytyy Euroopasta edelleen Vatikaani. Saamelaiset? Suon heille ilomielin oman valtion heidän sitä halutessaan. En sinänsä usko, että yksikään alue tulee Suomesta lähitulevaisuudessa irtautumaan, mutta periaatteessa en näe sellaisessa mitään ongelmaa.
Nationalismi nousee. Se erottaa ja yhdistää ja niin on hyvä.
tiistai 21. marraskuuta 2017
sunnuntai 19. marraskuuta 2017
Voisiko demokratia voittaa?
Niin paljon kuin demokratiaamme
halveksin, olen yrittänyt miettiä sille tuloksetta vaihtoehtoja.
Jos siis ylipäätänsä oletamme, että Suomi-niminen
kansallisvaltio on säilyttämisen arvoinen. Koska vielä näin oletan, on maallamme oltava myös hallintomuoto. Parlamentarismi ja
kaikenlainen kansalaisvaikuttaminen ovat umpikujassa, sillä olemme
heikompia ja tyhmempiä kuin aikasemmin. Kaiken lisäksi olemme
jälleen eripuraisia, mutta sen ratkaistaksemme meiltä puuttuu
edeltävien sukupolvien viisaus. On yhä houkuttelevampaa ajatella, että
tarvitsemme vahvan miehen tai joukkion meille suuntaa osoittamaan.
Olen ottanut kantaa sotilasvallankaappauksen puolesta. Mikä muu
meidät saisi yhdistymään, paitsi mahtikäsky ylhäältä?
Olen kuitenkin individualisti. Vapaus
on minulle tärkeä arvo ja taiteenvapaus sen korkein ilmaus.
Haikailen diktatuuria, mutta historiaa lukeneena olisi erityisesti
minun katsottava sen taustapeiliin ja rehellisesti kerrottava mitä
siellä näen. Moniko diktatuuri on sallinut vapaan sanan ja vapaan
ilmaisun? Ei yksikään. Mikä oli se diktatuuri, joka ei
harjoittanut sensuuria ja ajatuskontrollia? Ei mikään. Helpoksi
vastalauseeksi tälle voi todeta, ettei demokratiamme ole juuri
parempi. Kenties se on jopa pahempi siinä mielessä, että se
uskottelee meidän olevan vapaita. Kuitenkaan ei vielä ketään
toisinajattelijaa ole kyyditetty leirille taikka saunan taaksen
ammuttavaksi. Eliittimme ei pidä kritiikistä sen enempää kuin
yksivaltiaatkaan, mutta mielenosoituksia ei jyrätä panssareilla.
Elämme yhä enemmän henkisessä totalitariassa, jonne mahtuu vain
yksi valhe kerrallaan. Mutta mitä muutosta sotilasvallankaappaus
tähän toisi?
Entä jos demokratia todella on – jos
ei paras, niin vähiten huono tapa hallita. Että tässä
langenneessa maailmassa se on huonoine puolineenkin hallinto, joka
tuottaa alamaisilleen vähemmän kärsimystä kuin muut ja sallii
korkeamman vapauden. Tunnen värisyttävää inhoa kuunnellessani
manipuloivan median valheita ja ruskeakielisten poliitikkojen
lupauksia. Keskinkertaisuutta palvova hegemonia latistaa ylvään ja
kauniin. Mutta ainakin valtamedialle on mahdollisuus rakentaa
vaihtoehto ilman pelkoa väkivallasta. Pitkäänkin hallinnut
poliitikko voidaan tiputtaa paikaltaan yksissä vaaleissa, vailla
verenvuodatusta.
Tiedän kyllä vastalauseet: vaaleilla
valitut poliitikot eivät ole tilivelvollisia, mutta yksinvaltias
maksaa hengellään. Se on totta ja demokratiassa samat ihmiset
palaavat johtajan pallille virheistään huolimatta, sillä
äänestäjän muisti on lyhyt. Lisäksi vaalikausi estää
pitkäjänteisen suunnittelun. Kuitenkin nämä samat tekijät
tasapainottavat systeemiä sikäli, että kukaan ei ehdi järjestellä
asioita liikaa omaksi edukseen. Ja eikö pitkäjänteisyyden puute
ole enemmänkin seurausta kulttuurisesta rappiosta kuin demokratiasta
itsestään. Ainakin sotia ennen ja sen jälkeen politiikassa tehtiin
kauskantoista työtä (tosin silloin valta oli keskittyneempää
presidentti-instituution kautta).
Ehkä demokratia on säilyttämisen
arvoista, sillä mikä tahansa vaihtoehto tarkoittaa tavalla tai
toisella keskitetympää valtaa. Demokratia ei ole hyvä, mutta ei
anna vallanhimoisille liikaa aseita. Kuitenkin on järjestelmämme
rappiolla ja jos se jatkaa, on seurauksena jotain pahempaa kuin
sotilasjuntta: tyrannia. Tämä on tuttua jo antiikin poliittisesta
filosofiasta, jossa ymmärrettiin että korruptoitunutta demokratiaa
seuraa barbaria. Kaaoksesta lunastetaan verellä uusi järjestys eli
despotia. Kysymys siis kuuluu, voiko demokratiaa enää pelastaa? Jos
voi, tuhon vuorovesiaalto on käännettävissä. Jos ei, on pelastus
sotilashallinnossa. Vain siten voitaisiin estää suistuminen
sisällissotaan ja avoimeen teurastukseen.
Minulla on myös itsekkäät syyni
kannattaa demokratiaa. Ensinnäkin olen mukavuudenhaluinen ja
arvostan rauhaa. Mitä sivistyneemmin asiat voidaan hoitaa, sen
parempi minulle. Toisekseen, ei minunlaisellani yksilöllä ole
voitettavaa edes kansallismielisessä diktatuurissa. Tyrannia ja
fasismi olisi pahinta, mutta jo sotilashallinto vaatisi liian kovaa
kuria. Olen luontainen vastarannankiiski, enkä tahdo pitää suutani
kiinni ristiriitojen ja vääryyksien edessä. Koska yksinvaltius
merkitsisi sensuuria ja tahdon silti puhua, olisin lopulta leirillä taikka
lyijyannostuksen kera joukkohaudassa. Joka ikinen diktatuuri alkaa
väkivallasta, elää siitä ja päättyy siihen. Aste-erot ovat tietysti suuria, eivätkä kaikki yksivaltiaat ole
hirmuhallitsijoita. Mutta yhteiskunnallista vapautta ei ole ollut
historiallisesti missään muualla kuin länsityyppisissä
demokratioissa. Olen lännen mies ja lännen mukana elän ja kaadun.
Ryssät, neekerit ja kiinalaiset elävät iloisesti ruoskan taikka
rautanyrkin alla. Minulle ja maanmiehilleni se on toista ja mitä
meistä on jäljellä, kun vapautemme on viety. Tulevaisuudessa
siintävät myrsky ja yö, mutta tiedämmekö mitä teemme manatessamme
vahvoja miehiä vapahtajiksemme?
Men trust an ordinary man because they trust themselves. But men trust a great man because they do not trust themselves. And hence the worship of great men always appears in times of weakness and cowardice; we never hear of great men until the time when all other men are small.
-G.K. Chesterton: Heretics (1905)
EDIT 21.11: myös Timo Vihavainen kirjoittaa demokratiasta ja on asioiden ytimessä. On hienoa kuinka vanhalla ukolla järki leikkaa yhä partaveitsen lailla.
perjantai 17. marraskuuta 2017
Jääkiekko ja väkivalta
Viime viikonlopun EHT-turnaus sujui suomalaisittain oikein voittoisissa merkeissä, eritoten nuorten lupausten Eeli Tolvasen ja Miro Heiskasen astuessa esiin. Kovan tason laukojia taikka kiekollisia puolustajia ei leijonilla ole koskaan ollut liikaa ja olen kiitollinen jokaisesta nousevasta tähdestä.
Mutta eräs yksityiskohta jäi
askarruttamaan minua, nimittäin Venäjä-ottelun pienoinen tappelu
Veli-Matti Savinaisen ja Andrei Zubarevin välillä. Kahakka
kirvoitti isästäni odotettavaa paheksuntaa, johon saatoin itse
yhtyä. En ole koskaan voinut oikein sietää kaukaloväkivaltaa, en
varsinkaan tappeluja. Nyrkkeilykehät ovat sitä varten, jos tahtoo
kiekonsiirtelyn sjasta tyrmätä vastustajansa. Luistimet päällä
tappeleminen lisäksi näyttää juuri niin kömpelöltä kuin se
varmaan tuntuukin. Kuitenkin tappelut tuntuvat edustavan joillekin
suurta näytöstä, varsinkin pohjoisamerikkalaiselle yleisölle.
Matseja suorastaan odotetaan. Tuomarit eivät mene väliin ja
tappelun päätyttyä riitapukarit poistuvat suosionosoitusten
siivittäminä suihkuun.
Olen tyytyväinen, ettei nykyaikainen
kiekko ole yhtä väkivaltaista kuin ennen. Kentän poliiseilla eli
gooneilla ei ole onneksi enää käyttöä – vai mihin kummaan
tarvitaan miestä, joka juuri ja juuri pysyy luistimilla, tekee
muutaman pisteen per kausi ja istuu tuhansia minuutteja jäähyillä.
Eikä heidän roolissaan ollut muutenkaan hurraamista, kuten Derek
Boogaardin kohtalo osoittaa. Suomen oma murheenkryyni – Jarkko
Ruutu – osasi parhaimmillaan edistää peliäkin, mutta typerine
tempauksineen hänestä oli aina enemmän haittaa kuin hyötyä.
Entäpä taklauspeli? Tästä videosta
voinee katsastaa millaista teurastusta se pahimmillaan voi olla.
Päähän kohdistuneilla tööteillä ja polvitaklauksilla on tuhottu
useampiakin uria. Jääkiekkokaukalossa sallitaan tekoja, joista
siviilielämässä saisi syytteen pahoinpitelystä. Ja sikäli kuin
tiedän, ei jääkiekkoareena ole sotatoimialuetta; normaalien
sääntöjen ja lakien tulisi sielläkin päteä. Oman näkemykseni
mukaan törkytaklauksista tulisikin pelikiellon lisäksi tarjoilla
rikostuomiota. Mikäli lajin idea on olla taito- ja maalintekopeli,
ei vastustajien vammauttaminen palvele mitään tai ketään.
Se palvelee vain yleisön verenhimoa.
Verenhimosta kuitenkin puheen ollen, en
voi kiistää väkivallan energisoivaa vaikutusta. Välitön
reaktioni Venäjä-ottelun tappeluun oli innostus, kuin kipinä olisi
sytyttänyt sähäkän roihun. Se sama atavistinen tunne, joka
nyrkkeilyä seuratessa vallitsee, siirtyy yllättäen väärään
kontekstiin. Vai siirtyykö? Kenties väkivalta on oleellinen ja
erottamaton osa jääkiekkoa, yksi syy sen viehätykseen. Toisin kuin
monessa muussa joukkuelajissa, on jääkiekossa vaara aivan eri
tavalla läsnä. Pelaajien koko yhdistettynä kovaan vauhtiin tuottaa
jo itsessään vaarallisia tilanteita liukuhihnalta. Jokainen pelaaja
liukuu terävien luistimien päällä ja pelaa keihäisiin
verrannollisilla mailoilla. Kiekko on kivenkovaa kumia ja ampaisee
laukauksesta jopa 160 kilometrin tuntinopeuteen; tuskin missään
muussa lajissa keräillään yhtä paljon irronneita hampaita
pelikentältä.
Kun lajin inherenttiin vaarallisuuteen
lisätään kontaktia ja fyysisesti ankaraa peliä kannustava
ilmapiiri, on tuloksena ihmisromurallia. Ainoastaan amerikkalainen
jalkapallo vetää fyysisen tuhoisuutensa tasolla vertoja jääkiekolle
ja ehkä jopa ylittää sen. Toisaalta kenenkään jenkkifutispelajan
kaulaa ei ole taidettu viiltää kesken peliä auki...
Yhdellä tasolla ajattelen, että
kontakti voitaisiin kieltää jääkiekosta kokonaan. Näin on laita
naisten jääkiekossa ja siellä tila jää taitopelaajille.
Kuitenkaan en voi kiistää sitä hyökyvää tunnetta, kun
suosikkijoukkueen pelaaja lanaa vastustajan sileäksi pommillaan.
Niin, huomatkaa myös sanojen käyttö: pelaaja laukoo, tykki puhuu,
vastustaja murskataan/teurastetaan, hyökkäys, puolustus jne. Koko
jääkiekosta tulee vertauskuva sodalle, jopa niin paljon että
jotkut sanovat sodan imitoivan jääkiekkoa. Joukkueiden nimet
petoeläimineen, aseineen ja peliasut aggressiivisine logoineen eivät
voisi alleviivata asiaa yhtään enempää.
Ehkä vaaran tuntu on se, mikä
osaltaan tekee jääkiekosta jääkiekkoa. Jokainen pelaaja tietää,
mihin leikkiin ryhtyy lajin valitessaan. He uhmaavat elinikäisiä
vammoja, jopa kuolemaa. Neitimäisiä jalkapalloilijoita kohtaan
tunnen tiettyä halveksuntaa: heidän ”tappelunsa” ovat
läpsyttelyä ja suurin osa loukkaantumisista filmauksia. Kun
lätkässä tapellaan, otetaan senkat nokasta. Kun lätkässä
sattuu, niin silloin sattuu aivan aikuisten oikeasti. Jos
jääkiekkoilijoiden päät ovatkin jatkuvista tööteistä
keskimääräistä pehmeämpiä, herättää lajin teeskentelemätön
aggressiivisuus kunnioitusta.
Suhteeni jääkiekon väkivaltaan on
siis kaksijakoinen. Totta kai se on tyhmää ja on tuhonnut ihmisiä.
Mutta tunnetasolla pidän siitä, innostun tappeluista ja
taklauksista. Laji on vauhdikkuudessaan niin intensiivinen, että
tunteiden kuohuminen on väistämätöntä – myös katsomossa.
Ehkäpä jonkinlaisena kompromissina tulisi pyrkiä mahdollisimman
puhtaaseen peliin fyysisesti, eli likaisesta pelistä rankaistaisiin
ankarimman mukaan, mutta puhtaista ja loukkaantumiseen johtuvista
niittauksista ei seuraisi mitään – mikä käytäntö on ollut
vuosien ajan vallitsevana ainakin periaatteessa.
…
Lyhyenä kommenttina jo hyvän aikaa
käynnissä olleeseen lätkäkauteen Euroopassa ja rapakon takana:
Eeli Tolvanen on ollut syksyn innostavin tapaus, kaveri dominoi
KHL:ssä yli piste per peli -tahdissa. Lämäri ja rannari ovat
jäätävää tasoa, vertailukohtana on Winnipegissä toista kauttaan
pelaava Patrik Laine. Viimeksi mainittu ei ole saanut aivan yhtä
myrskyisää starttia toiselle kaudelleen, ainakaan ei hattutemppuja
ole nähty ensimmäistäkään. Mutta yhdeksän maalia ja 13 pinnaa
17:ään peliin on kohtuullinen alku sekin. Sanotaan kuitenkin, että
kohtuullinen ei pitkällä aikavälillä riitä; Laineelta on lupa
odottaa enemmän.
Mielenkiintoa on herättänyt Tampa
Bayn tutkapari Steven Stamkos ja Nikita Kutšerov. Ensin mainittu
tarjoilee ja jälkimmäinen latoo kiekkoa maaliin kuin kuumeessa.
Tällä menolla molemmat ylittävät sadan pisteen rajan niin että
paukkuu.
perjantai 3. marraskuuta 2017
Islamin noidankehä
The
philosophy of the desert can only begin over again. It cannot grow;
it cannot have what Protestants call progress and Catholics call
development. There is death and hell in the desert when it does begin
over again. There is always the possibility that a new prophet will
rediscover the old truth; will find again written on the red sands
the secret of the obvious. But it will always be the same secret, for
which thousands of these simple and serious and splendidly valiant
men will die. The highest message of Mahomet is a piece of divine
tautology. The very cry that God is God is a repetition of words,
like the repetitions of wide sands and rolling skies.
-G.K. Chesterton: The New Jerusalem (1920)
tiistai 31. lokakuuta 2017
Päivän Noomit
Raydar - Satan
Peace is a lie, there is only passion
Through passion I gain strength
Through strength I gain power
Through power I gain victory
Through victory my chains are broken
The Force shall set me free
lauantai 28. lokakuuta 2017
Matematiikka on rasismia
Näin on, mikäli uskomme amerikkalaisen yliopiston professoria, ja miksi emme uskoisi. Totta kai Pythagoraan lause ja pii pönkittävät valkoisten etuoikeuksia. Tietysti kyky abstraktiin ajatteluun on loukkaus etnisiä vähemmistöjä kohtaan.
Jos kuitenkin jätetään vitsit sikseen, on huomionarvoista kuinka suvaitsevaiston keihäänkärki tulkitsee maailmaa samalla sapluunalla kuin paatuneimmat rasistit. Heille yksilö edustaa vain ja ainoastaan viiteryhmäänsä, oli tämä sitten sukupuoli taikka rotu. Näin ollen edes matematiikka ei voi jäädä objektiivisen ilmaisun välineeksi, vaan taantuu subjektiiviseksi itseilmaukseksi. Totuusarvo ei riipu sanottavasta vaan yksinomaan sanojan identiteetistä.
Joku voisi sanoa, että tulkitsen pahantahtoisesti. Tämä on totta, mutta mitä järkevää matematiikan relativisoinnilla voitaisiin saavuttaa? Mitä apua on siitä, jos matematiikan opiskelijoilta ei edellytetä kykyä prosessoida saamaansa opetusta? Jos kykyjä ei edellytetä, joutuu olettamaan kaikkien pystyvän matemaattiseen päättelyyn yhtälaisesti. Tämä ei ole totta ja hitaimman ehdoilla tarpominen torpedoisi parempien opiskelua.
Mutta ei tällaisia näkemyksiä olekaan tehty argumentoitavaksi ja itsekin tässä vain lämpimikseni kirjoitan. On tärkeää ymmärtää, että vasemmistolainen pyrkii aina ja kaikkialla julistamaan valheen evankeliumia alamittaisille. Mitä tämä tarkoittaa? Ei sitä, että olisimme syntymässä moraalisesti samalla viivalla; se on vain totuus. He julistavat sen sijaan, että olemme samanmittaisia kyvyiltämme ja ansioiltamme. Jos aloittaisimme samalta viivalta, se implikoisi kilvoittelua itsensä ja muiden kanssa. Koska vasemmistolaiset inhoavat kaikkea kilvoittelua, he tahtovat kaikkien aloittavan samalta viivalta ja myös jäävän sinne.
Minä olen matemaattisilta kyvyiltäni heikko tai korkeintaan keskinkertainen. Tietysti voisin harjoittelemalla kykyjäni parantaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti; lahjakkaat pääsisivät samalla työllä pidemmälle. Olen tässä asiassa alamittainen, eikä se haittaa minua. Kuulumme kaikki lukuisiin hierarkioihin ja joku on aina itse kutakin ylempänä taikka alempana. Yksi on kauniimpi, toinen rumempi ja joku ajattelee muita nopeammin. Meillä kaikilla on paikkamme maailmassa ja kun voimme sen hyväksyä, on helpompi kilvoitellakin. Suuret unelmat ovat hyvästä, mutta eivät pienille ihmisille.
Voluntarismi - eli ajatus ihmisen kyvystä muokata maailma tahtonsa mukaiseksi - ei mitä ilmeisimmin ole totta. Yhtä lailla kuin syntymässä meille annetut kyvyt avaavat ovia, niiden puute myös sulkee ovia. Ei kuitenkaan pidä antaa determinismin sokaista itseään, kuten pahimmat rasistit sekä suvaitsevaiset tekevät. Me voimme nousta olosuhteidemme ja syntyperämme yläpuolelle. Tosin, kiista menee tässä lopulta rasistien eduksi: edes junteimmat punaniskat eivät hylkää nollaa, joka on arabialaista tuontitavaraa.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017
Parasta juuri nyt
Kyborgeja, salaliittoja sekä yliluonnollinen kolmiodraama: miltä näyttäisi yö neonvalojen scifikaupungissa? Vaikea kuvailla, mutta ainakin tiedän miltä se kuulostaisi.
Ottakaa saman tien koko albumi kuunteluun, mutta tehkää se sopivalla hartaudella; aarteita ei löydä joka päivä.
torstai 19. lokakuuta 2017
Tasa-arvo turmelee
Kokoomusnuoret: Missä ovat lasketelukeskusten tai rantakohteiden sääkorvaukset?
Katsokaa, mitä se tekee jopa kokoomusnuorille. Ei niin, että olisin koskaan näistä rahanahneista nilkeistä välittänyt, mutta ainakin he olivat elitistejä. Tämä paljastaa, kuinka hekin pohjimmiltaan jakavat idean asioiden samanarvoisuudesta. Kun kaikki on samanarvoista, kaikkea arvotetaan samoilla standardeilla; jos noilla on, niin sitten meillekin. Ikään kuin ei tosiaan olisi mitään eroa, tuetaanko ensisijaisesti elintärkeää ruokahuoltoa vai turismia.
Tasa-arvo on alzheimeriin verrattava sairaus, sillä se johtaa aivovammaan. Nämä niin sanotun kykypuoleenkin jäsenet ovat sen ansiosta pikkumaisia päsmäreitä, joilla ei ole hajuakaan todellisesta suuruudesta. Tajuan miksi vanhan ajan aristokraatit halveksivat porvareita, jotka eivät ymmärtäneet muuta kuin mammonan kieltä.

torstai 5. lokakuuta 2017
Jaromír Jágr
Vielä kerran, numero 68:
Sopimus syntyi aivan viime metreillä, sillä 45-vuotiaan kaverin hankkiminen joukkueeseen oli iso riski. Ottaen kuitenkin huomioon, että Mario Jr. teki viime kaudella 46 pistettä, voi häneltä nytkin odottaa kohtuullisesti tehoja. Kuten pappa itsekin sanoo, tämä on 99,99 % todennäköisyydellä hänen viimeinen kautensa ja kenties tieto siitä motivoi häntä puristamaan itsestään viimeiset mehut irti. Odotetaan, että sieltä pamahtaa siis sellaiset 20 + maalia ja 50 pistettä.
Vaikka tehot jäisivät sittenkin vähälle, tuo hän joukkueeseen korvaamatonta kokemusta. Florida Panthersissa pelatessaan hän mentoroi Alexander Barkovia ja uskon myös Calgaryn jannujen kuuntelevan ukin ohjeita mielihalulla.
Ja jospa tuo Gordie Howen otteluennätys iskettäisiin rikki. Sen tehdäkseen ei Jagrin tarvitse pelata edes täyttä kautta vaan 57 ottelua.
Tänään kausi käyntiin, one more year!

perjantai 29. syyskuuta 2017
Tahdon halvan huoran
Miksi mennä nukkumaan, kun voi bilettää yksityisesti Hi-NRG:n tahtiin?
Vamos a la playa!
Joika hii, woo woo! o/
Brasiliasta saa halpaa kokkelia ja halpoja huoria. Itse asiassa: halpaa luxuskokkelia!
Heo heko hei, seitsemältä herätys. Nyt naurattaa, aamulla vituttaa. Ei muuten kiinnosta vittuakaan, henki on korkealla ja kunto kova. Pyörän selässä kymmenen kilometriä aamusumussa töihin, iltapäivällä kotiin. Sitten suihkuun.
Manuela Bosco on niin kaunis nainen:
Maksaisin rahaa siitä, että saisin nuo kasvot käsieni väliin. Paljon.
Vittu, että tykkään naisista. Tuli yhtäkkiä älyttömän kiitollinen olo, että kauniita naisia on olemassa. Ymmärrän kyllä rättipäitä siitä, että haluavat säkittää naisensa. Kuvassa ilmenevä kauneus on vaarallista: se nostattaaa villiuroksissa himoja, rumissa naisissa kateutta ja peräkammarinpojissa raivoa. Mutta kun tunkee egonsa syrjään, voi kauneutta nauttia ilon intohimolla, vailla omistushalua. Kaikki kauneus on silmieni ulottuvilla, hiekkaneekereillä ei ole edes tätä.
Voi jjjestas.
VAMOS!!
Ruskeat silmät + tumma tukka = ooh ooh!
Luvassa tässä blogissa: selonteko naismaustani.
BOOM BOOM!
La bomba estallo'
Vamos a la playa!
Bosco on italiatar, hän on italiatar, on hän italiatar.
Kuka haluaa italiattaren, käsi ylös!
Bella bella.
VAMOS!
On halpaa ja hauskaa olla hullu, grrrrr! Kaikkia ei ole siunattu löysillä ruuveilla, mutta liimanhaistelu hoitaa homman. Enää ei tarvitse maksaa kalliista drinkeistä ja puvuista, homma nousee kattoon jo pyhällä hengellä.
BOOM BOOM!
Nukkumaan ->
Okei, vielä kerran! Valmiina?
Uno, dos, tres, cuatro!
VAMOS A LA PLAYA! OOH OOH!
Eli viento radioactivo!
Hytkyy, hytkyy saakeli!
Kunpa italiatar ilostuttaisi työpäivääni. Kaksi italiatarta muistan vuoden ajalta, ei kyllä mene meikältä huomaamatta. Liian vähän, lisää bellaa.
Katsokaa ja juhlistakaa tätä. Tanssikaa ja tajutkaa, olette siunattuja. Ettekö usko, katsokaa vain:
VAMOS!
Celebration und chicas, bella harasoo!
Vähän kyllä tekisi viinaa mieli. Ja röökiä. Jos joskus voisin kokeilla kokkelia, se olisi nyt.
Tanssipartneri puuttuu. No, henki kattoon puhtaalla musalla:
Saatana kun ei vaan tahdo pysyä paikallaan. Vamos, huorat ja äpärät. Voisin kyllä nuolla yhden pillun tähän hätään. Jos olisi.
Maailma tarvitse huoria, elämä tarvitsee pillua. Vaikka lisääntymistä ei olisikaan, pillu olisi silti välttämätön asia.
Pillu, pillu, pillu ja pillu. Nätti sana.
VAMOS A LA PLAYA!
Vittu kun on hyvä biisi, ihan liian hyvä. Kiitos Koe-eläinpuisto ja Gösta Sundqvist.
Nyt alko vähän väsyttää, biisi soi vielä. Vielä kerran, vielä kerran pojat...
Vamos a la playa
Vamos a la playa
Vamos a la playa
Elämä on oikeastaan aika nastaa :)
Nyt kauneusunille ->

sunnuntai 24. syyskuuta 2017
sunnuntai 17. syyskuuta 2017
sunnuntai 10. syyskuuta 2017
maanantai 4. syyskuuta 2017
Perseitä ja tissejä
En muista kuka kommentoija suositteli minulle mökillä käymistä, mutta jukoliste se kannatti. Kahden lukioaikaisen ystäväni sekä heidän akkojensa kera majailimme viikonlopun Saimaan rannalla saunoen, veneillen ja kalastaen. Pääsin näkemään saimaannorpan ensimmäistä kertaa, tosin etäisyyden päästä kiikareilla tähystäen. Maistoin ensimmäistä kertaa haukea.
Mikään ei voita Saimaan aalloilla kalastelua jihadistimusiikin tahtiin. Jotta emme olisi kuitenkaan vallan arabiaa alkaneet murtamaan, tarvitsimme palan painikkeeksi suomalaisia säveliä. Saimaa on kovin kaunis, siellä olimme kotimaamme ytimessä. Kirkasta vettä ja havuisia rantoja, kalliota.
En ole aikoihin nauranut niin kuin nauroin nyt. Vaikka töissäni olen päivittäin ihmisten kanssa naamatusten, ei edes kahden ystävän seuraa korvaa mikään. Neuroosini painuivat jokseenkin maan rakoon ja saatoin vain sanoa niille "turpa kiinni". Haukuimme neekereitä, mustalaisia ja väheksyimme naisia. Katsoimme helvetin huonoa pornoa keskellä yötä ja puhuimme miesten kesken siihen sävyyn, että olisi varmaan jo homoksikin luultu. Teeskentelimme cp-vammaisia. Nauroin ja nauroin katketakseni, tosi ystävieni kesken saatoin taantua apinaksi. Yhdeksi kohokohdaksi muodostui sekasaunassa käynti, myös ensimmäistä kertaa. Suomalaisuuden hyviä puolia on, että tällaiset tilaisuudet ovat vapaita seksuaalisesta jännitteestä ja siis rentoja tällaiselle estoiselle neurootikollekin. On kuitenkin pakko sanoa, että nuoren naisen alaston vartalo on universumin ihanimpia asioita. Pyöreät perseet, rinnat, pillut...kihertelin ja hykertelin sisäisesti kuin pikkupoika, joka pääsee näkemään alastomia naisia: "hih hih, tissejä...hih hih, pimppaa". Oi, onnea.
Ei saa nauraa. Yksinkertaisella miehellä on yksinkertaiset ilot.
Viikonloppureissun älyllisestä annista kävi Magic: The Gathering -korttipeli, kavereiden kesken mätykkä. Se vaatii hoksottimia ja jonkin tason autismia ja on taktikointeineen suuresti kutkuttava peli. Ystäväni on se, joka mätykkäkortteja kerää ja on näin ollen kaikin tavoin minua parempi. Onnistuimpa silti hänet kaksi kertaa voittamaan, en siis kelvoton ole minäkään.
Henkilökohtainen täyttymykseni oli kuitenkin perjantai-ilta ja tähtien yö. En ole koskaan nähnyt sellaista taivasta, en niin montaa tähteä. Olen ikäni asunut pääosin Etelä-Suomessa tai lähellä muuten valaistuja seutuja. Kalajokea pohjoisempana en ole käynyt ja talvisaikaan on lumi valaissut muuten pimeitä seutuja. Nyt näin tähdet majesteettisessa kauneudessaan, katsoin kuinka linnunrata kaareutui pääni yläpuolelle...ensimmäistä kertaa koskaan. Tuntikaupalla vain katselin ja toisinaan suuntasin kiikarit yhteen tähteen ja ajatuksissani vaelsin sinne, valovuosien päähän. Palvontamenoni jatkuivat muiden mennessä jo nukkumaan.
Tämä reissu tuli tarpeeseen, jollaista en edes tajunnut. Kauanko siitä onkaan, kun viimeksi kävin samaisella mökillä, kolme vuotta? Liian kauan joka tapauksessa ja oli tasan oikea päätös lähteä alun vastahakoisuudestani huolimatta. Ystäväni ovat todellakin kultaakin kalliimpia, eivätkä heidän naisensakaan hullumpia. Vaatii luonnetta, että he kykenivät koko reissun ajan (juuri ja juuri) kestämään Pekka Siitoin -läppäämme ja muuta häröilyä, jota kuka tahansa ulkopuolinen pitäisi sietämättömänä. Äärioikeistolaisia naisia on olemassa!
Maanantai ja nyt jo biletunnelmissa! Rock, rock!

tiistai 29. elokuuta 2017
lauantai 26. elokuuta 2017
lauantai 19. elokuuta 2017
Väsyttää
Mitään ei oikeastaan tarvitsisi sanoa. Tiedätte mitä tapahtui ja missä. Tiedätte miksi niin tapahtui. Osasitte odottaa tapahtunutta. Tiedätte mitä tulisi tehdä.
Barcelonan uutisista kuultuani ajattelin, ettei mikään enää hetkauta minua. Kannattaisi varoa mitä ajattelee. En jaksaisi enää, uuvutaa niin kovasti. Kunpa maailma jättäisi minut rauhaan.
Barcelonan uutisista kuultuani ajattelin, ettei mikään enää hetkauta minua. Kannattaisi varoa mitä ajattelee. En jaksaisi enää, uuvutaa niin kovasti. Kunpa maailma jättäisi minut rauhaan.
maanantai 14. elokuuta 2017
Päivän Noomit
Hänen nimensä on Maanantai:
Hänen nimensä on Tiistai:
Hänen nimensä on Keskiviikko:
Hänen nimensä on Torstai:
Hänen nimensä on Perjantai:
Hänen nimensä on Lauantai:
Hänen nimensä on Sunnuntai:
Seitsemän Noomia, seitsemän siskoa elokuvassa What happened to Monday? Idea lyhyesti: identtiset sisarukset piileskelevät hallitukselta maailmassa, jossa toteutetaan ankaraa yhden lapsen politiikkaa. Kukin sisaruksista astuu ulos omana viikonpäivänään, esiintyen yhtenä ja samana henkilönä. Kaikki menee hyvin, kunnes Maanantai katoaa.
Kuulostaa hauskalta. Niin paljon Noomia...

perjantai 11. elokuuta 2017
Luovuus elää
Se elää ja voi hyvin. Todisteena tästä esittelen kenties taidoikkaimman mashup-videon, minkä tiedän. Kun näin tämän pari vuotta sitten ensi kertaa, poimin alaleukani lattialta. Arvon naiset ja herrat:
Hell's Club
Teoksessa on yhdistetty monien elokuvien baarikohtauksia yhdeksi, sulavaksi videoksi. Editointi on tasolla, joka on amatöörin työksi upeaa. Video ei ole vain poskettoman hauska vaan myös kaunis ja lopussa jopa liikuttava. Toisiinsa liittymättömistä pätkistä on koostettu oma tarinansa, joka teoksen oudossa maailmassa toimii johdonmukaisesti.
Minuun on myös aina vedonnut konsepti paikasta, jonne fiktiohahmot kerääntyvät viettämään aikaansa. Tai kokonainen ulottuvuus, jossa taiteilijoiden mielikuvitusten tuotokset elävät rinta rinnan. Ajatus elähdyttää, ja unissani tuollaiset paikat ovat tulleet todeksi päästessäni tapaamaan tarinoiden hahmoja.

lauantai 5. elokuuta 2017
maanantai 31. heinäkuuta 2017
Springsteen Helsingissä 2012
Tänä päivänä viisi vuotta sitten astuin konserttiin, joka muutti elämäni. Bruce Springsteen – tuttavallisemmin Pomo – oli muusikko, jonka olin aina tiennyt. Lapsuudenkotini seinällä on iso valokuva vuoden 1988 Tukholman konsertista, jossa vanhempani olivat. Tunsin kourallisen kappaleita ja arvostin kaveria muusikkona. Intohimosta ei kuitenkaan voida puhua, ja käsityksen hänen kyvyistään livesoittajana olin muodostanut maineen ja parin videon pohjalta.
Kesä 2012 oli hyvä ja kaunis.
Heinäkuun konserttiin 31. päivä ei ollut minun tarkoituksena
mennä, vaan äitini. Hänelle tuli kuitenkin este ja isäni päätti
kysyä, josko minua huvittaisi lähteä. Ajatus Springsteenin
näkemisestä oli lievästi kutkuttanut jo aiemmin, mutta saatuani
näin konkreettisen tilaisuuden totesin vain ”mikä ettei”.
Päätöksen tehtyäni ja ovesta ulos astuttuani alkoi muistoissani
seikkailuksi tullut matka. Muistan tuon päivän ihmeellisen hyvin,
sen mitä ajattelin ja mitä sanoin. Yksityiskohdat piirtyivät
mieleeni tarkasti: otan pyörän alleni ja suuntaan juna-asemalle. On
lämmin iltapäivä ja alan puhkua intoa. Juna vie minut Pasilan
asemalle, jossa tapaan ennalta sovitusti perhetuttaviani ja erään
ystäväni. Myös hänelle tämä olisi ensimmäinen kerta
Springsteenia. Hyväntuulisina ja kesäauringossa marssimme kohti
olympiastadionia. Muistan keskustelumme, musiikkipainotteiset
sellaiset; rumpalina hän on arvattavista syistä alansa tunteva.
Määränpää lähenee.
Vähän ennen stadionia alamme kuulla
musiikkia. Se kuulostaa kovasti Brucelta, mutta eihän se voi olla;
konsertti alkaisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. Uteliaina ja
innokkaina jatkamme porteista sisään ja tulee hetki, jonka muistan
ikuisesti. Se, kun astun stadionin kentälle ja näen edessäni
miehen lavalla. Aurinkolaseissa ja harmaassa t-paidassa hän laulaa
akustisen kitaran säestyksellä, siis kuka muukaan kun Bruce itse.
Mies, joka toimii myös omana lämmittelijänään! Sillä hetkellä
ymmärrän, että tulisin tänä iltana todistamaan jotain
erityislaatuista. Hän soittaa ja yleisö ei ole edes pääosin
paikalla vielä. Kappalet ovat minulle tuntemattomia, mutta nautin
kaikesta.
Akustisen yllätysosuuden jälkeen
seuraa odotusta, kunnes konsertti pääsee alkamaan John Fogertyn sävelillä.
Se, mitä seuraa tämän jälkeen, on musiikin juhlaa. Koskaan
aiemmin en ole tempautunut mukaan vastaavalla tavalla. Springsteen ei näet
tullut vain soittamaan rutiinisettiä vaan esiintymään. Hän
on tuonut kokonaisvaltaisen shown, joka jättää jälkensä.
Suomalaiset ovat toki keskimäärin jäyhempää porukkaa, mutta koen
tunnelman lennokkaana. Voisin vaikka vannoa, että Because The
Nightin kitarasoolon aikana koko stadion nousee muutaman sentin maan
yläpuolelle. En ole koskaan kuullut biisiä, mutta viimeistään
Nils Lofgrenin sadetanssi vie minut mennessään. Vaikka Pomo onkin
kaiken polttopisteessä, tulee tuo pieni pirulainen kuin varjoista ja
repii kitarastaan riivattua rokkia. Mitä ihmettä täällä
tapahtuu?
Voisin selostaa ummet ja lammet siitä,
mitä kaikkea näinkään. Kirjoituksesta uhkaa jo nyt tulla liian
pitkä, joten yritän tiivistää: loppua kohden pääsemme
materiaaliin, jota minäkin jo tunnen. Born in The USA
sananmukaisesti jyrähtää ilmoille ja sydämeni jättää lyönin
väliin. Born To Run seuraa ja lopulta Dancing in the Dark. Viimeksi
mainitun kuuluisa saksofonisoolo venähtää minuuttien mittaiseksi,
kun useampi gimma käy lavalla tanssahtamassa. Kaikilla on hauskaa,
miltei itken onnesta. Tänä iltana maailma on kaunis ja mitään
pahaa ei voi tapahtua. Tämä on jo liikaa, kliimaksi on mennyt. Kuin
tuntoni olisi luettu ja Bruce ja Little Steven vetävät hauskan
version kappaleesta "I dont' want to go home". Steven laulaa ”I
think they don't want to go home” ja totisesti emme haluakaan, antakaa
vielä jotain. Tahdomme lisää. Pomo kitaroi ja sitten...Higher and
Higher!? On todennäköistä, että siinä ensimmäisten tahtien
aikana – aivan silmänräpäyksen ajan – käyn paratiisissa. Tämä
on unta ja saan täyttymyksen. Ajatus soittaa coveri Jackie Wilsonin
klassikosta on niin naurettava, mikä onkaan todennäköisyys? Olen saanut koko maailman ja enemmän, olen
onnekkain mies maan päällä.
Nyt sen voi sanoa, kliimaksi on
ohitettu. Loppurallina seuraa lähes ikuinen Twist and Shout,
jonka aikana alamme ystäväni kera vetäytyä stadionin perukoille
poistumista varten. Pomo huudattaa ja nostattaa viimeiseen asti. Ja
kirsikkana kakun päälle hän kuuluttaa, että konsertti on
kellottanut jo yli neljä tuntia; se on herran henkilökohtainen
ennätys ja on sitä edelleen (jos mukaan laskisi alkulämmittelyn,
tulisi pituudeksi lähemmäs viisi tuntia). Kello on jo yli
puolenyön, mutta ketä kiinnostaa. 50 000 ihmistä on juuri saanut
niin ison latauksen hyvää fiilistä, että sen voimalla voisi
valaista koko Helsingin.
Paluumatkalla Pasilaan puhumme
tohkeissamme ja ihmeissämme. Tajuamme, että olemme todistaneet
historiaa. Miten onkaan, että juuri täällä Suomessa? Olemme
puulla päähän lyötyjä, tuskin pysymme housuissamme. Junamatkan
aikana hehkutamme yhdessä, kunnes ystäväni ja perhetuttuni
jättäytyvät hiljalleen pois ja jään yksin. Kotimatkani sujuu
rauhallisesti viileässä kesäyössä, pyörän satulassa voi vähän
nautiskellakin. Äitini odottaa kotona hieman huolissaan, ei varmaan
odottanut että Pomo päättäisi soittaa ennätyskeikkansa juuri
tänään. Tai oikeastaan eilen, konserttihan venyi toisen
vuorokauden puolelle. Vanukas iltapalaksi ja nukkumaan. Hieno päiväni
on pulkassa.
…
En liioittele, jos sanon sen olleen
elämäni onnellisin päivä. Se antoi massiivisen annoksen energiaa,
jonka hehkussa ja lämmössä harpoin pitkään. Aivan kuin konsertti
olisi ladannut minut itse elämänvoimalla, jokainen soluni oli
täynnä virtaa taas. Pitkän aikaa olin hyväntuulisempi ja
toiveikkaampi kuin kenties koskaan ennen tai jälkeen. Vaikka tuosta
taianomaisesta ja myyttisestä illasta on nyt enää muisto jäljellä,
on se kuitenkin niin elävä ja valokuvamainen, muistan lempeän
lämmön ja tuulenvireen ihollani. Tuo muisto inspiroi minua tänäkin
päivänä ja muistuttaa, että asiat voivat olla paremmin. Siksi sanon sen muuttaneen elämäni, se antoi uskoa jota tarvitsen yhä
edelleen ja juuri nyt enemmän kuin koskaan.
On vaikea sanoa, mihin järisyttävä
vaikutus perustui. En halua ajatella asiaa yhtälönä, vaikka asiaa
voi sinänsä analysoida eri muuttujineen. On otettava huomioon
odotuskertoimien puuttuminen, menin keikalle ummikkona. En lainkaan
osannut aavistaa sitä, mitä oli tulossa. Olin ollut keikoilla
aiemminkin, mutta en ollut koskaan jorannut yhtä vapautuneesti. Tämä
on sitä kuuluistaa ”ekan kerran” magiaa, kun maailma yllättää
sinut. Kokemuksia, jotka muuttavat sinut.
Tärkeintä kaikessa on kuitenkin
Springsteen itse. Hänen musiikkinsa, karismansa, persoonansa ja
aivan kaikki. The E Street Band oli isoine miehistöineen kuin
orkesteri, soundi oli massiivinen. Konsertti sai minussa
luonnollisesti aikaan innostuksen herran musiikkia kohtaan
yleisemminkin, ja se kasvaisi ajan mittaan. Aloin myös ymmärtää
hänen intentioitaan, palaset loksahtivat kohdalleen:
"For an adult, the world is constantly trying to clamp down on itself", he says. "Routine, responsibility, decay of institutions, corruption: this is all the world closing in. Music, when it's really great, pries that shit back open and lets people back in, it lets light in, and air in, and energy in, and sends people home with that and sends me back to the hotel with it. People carry that with them sometimes for a very long period."
Hän kuvailee asioita juuri, kuten ne koin. Springsteenin konsertti on ilmiö, joka on jokaisen itse koettava. Muuten ei sitä voi todella ymmärtää. Muuten ei voi ymmärtää, mitä hän tarkoittaa mylviessään:

With your hands hurting, your feet hurting, your back hurting, your voice sore and
your sexual organs stimulated!
Kaksi keikkaa olen todistanut ja voin
vahvistaa joka sanan. Ne ovat hengellis-ruumiillisia ja ekstaattisia
kokemuksia, juuri siten kuin rock-konsertit vain voivat olla. Ne muuttavat yksilöitä ja sukupolvia, ne tuovat toivoa ja uskoa maailmaan.
Kehtaisinko sanoa: rauhaa ja rakkautta. Joskus leikittelen
ajatuksella, etten olisikaan lähtenyt. Että olisin jäänyt
tietokonepäätteen äärelle, kuten tavallisesti. Tuo vaihtoehto
todella kävi mielessäni ja olen ikuisesti kiitollinen, että olin
kerrankin kylliksi viisas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)