Vuosi vaihtuu, ryypätäänkö?

Kaiken synthwaven lomassa tekee hyvää kuunnella välillä oikein räkäistä rämpsytystä. Rehellisen bluesin jalanjäljissä paska haisee ja rokki soi.

Triplane Turmoil

Muistoja vuosien takaa ja kaikkien aikojen päänhajotusmusiikki: tii-ty-tii-tyy...

Suomalaista laatua, suomalaista hauskaa.

Gud Jul

Ota viinaa

MBTI: Sherlock Holmes

Pitääpä palata aiheeseen, jota en ole täällä juuri käsitellyt. Puutteistaan huolimatta pidän MBTI-teoriasta, se vetoaa sensibiteettiini. Niin paljon kuin olemmekin yksilöitä, olemme myös arkkityyppejä. Ja siinä piilee teorian hauskuus, se ei ole paperinmakuinen. Se lokeroi ihmisiä ja vain 16 erilaiseen, mutta keskenään koherenttiin osaan. Jos onkin tosielämän ystävien ja ihmisten tyypittely mukavaa, on fiktiohahmojen tyypittely viihdettä. Vuorossa on oma tulkintani Sherlock Holmesista siten kuin Arthur Conan Doyle hänet loi ja näyttelijä Jeremy Brett häntä esitti. Muita sherlockeja ei minulle ole olemassa.

Yleisintä on luokitella Holmes joko INTJ- tai INTP-tyypiksi. Tämä virhe perustuu pinnalliseen analyysiin, jossa NT-tyyppien rationaalisuus ja Holmesin päättelykyky samaistetaan. Oikein tuossa ovat vain I- ja T-akselit, jotka panisi lapsikin merkille. Holmes on korostuneen introvertti, joka ei juuri avaa mielensisäisiä prosessejaan vaan lähinnä suoria havaintojaan. Myös T-akselin preferenssi tunneakseliin nähden on selkeä. Mikä siis on oikea vastaus? Se on ISTP, ja kognitiivisten funktioiden kautta perustelen miksi.

INTJ-tyyppiä leimaa suunnitelmallisuus, he pyrkivät pysymään pelin yläpuolella ja näkemään koko shakkilaudan kerrallaan. Siksi INTJ:n stereotyyppi on ns. mastermind, eli strateginen nero. Heidän dominantti funktionsa on introvertti intuitio (Ni), joka on kaikista kognitiivisista funktioista vaikeimmin selitettävissä. Sitä voisi kuvailla kokonaisvaltaisena visiona, jota on mahdotonta avata ulkopuolisille sellaisenaan. Se on neronleimaus, jonka voi kommunikoida muiden funktioiden kautta; INTJ:n sekundaarinen funktio on ekstrovertti ajattelu (Te), joka auttaa tässä suuresti, sillä kyseinen funktio on kaikista pedanttisin ja objektiivisin.

Huomaamme, että nämä ominaisuudet pätevät – eivät Holmesiin, vaan hänen arkkiviholliseensa Moriartyyn. Viimeksi mainittu on juonittelevan ja nerokkaan pahiksen arkkityyppi, jollaisilla on aina suunnitelma päähenkilön tuhoamiseksi. Holmes oli altavastaajana, koska joutui reagoimaan Moriartyn aloitteisiin. Holmesilla ei ollut kykyjä vastata Moriartyn omilla aseilla. Jos fiktiosta tahtoo etsiä esimerkkiä INTJ vs. INTJ -tilanteesta, kannattaa katsoa Breaking Bad -sarjan kamppailu Heisenbergin ja Gusin välillä.

INTP on toinen virhetyypitys, mutta jo huomattavasti lähempänä. INTP ja ISTP nimittäin jakavat saman dominantin funktion eli introvetin ajattelun (Ti). Tämä funktio toimii puhtaan abstraktion ja logiikan maailmassa. Holmesin metodi on ottaa tosiasiat ja johtaa niistä vääjäämätön johtopäätös kuin filosofisista premisseistä ikään. Hän ei niinkään ekstrapoloi eri mahdollisuuksia tai tee hypoteeseja vaan tarkentaa kuvaa yhä pienemmälle alueelle, kunnes vain olennaisin on jäljellä:

Kun eliminoidaan mahdoton, niin sen mikä jää – oli kuinka epätodennäköistä hyvänsä – on oltava totta.

Tämä metodi on ristiriidassa INTP:n sekundaarisen funktion (Ne) kanssa, joka perustuu mainitsemaani ekstrapolointiin ja spekulaatioon. Holmesin dominantti funktio toimii linjassa tertiaarisen funktion kanssa, joka on introvertti intuitio (Ni). Nämä kaksi yhdessä tuottavat vahvan fokuksen ja ruokkivat deduktiivista päättelyä. Ajatukset eivät räiskähtele ympäriinsä popcornin tapaan, kuten on ekstovertin intuition (Ne) laita. Ti-Ni -parin siivittäminä ne etenevät vakaalla radalla kohti pienenevää maalia kuin kappale vesisuppilossa ikään.

Viimeistään Holmesin hirviömäinen havainnointikyky antaa ilmi hänen sekundaarisen funktionsa, joka on ekstrovertti havaitseminen (Se). Tässä on oma osansa kirjailijan liioittelulla, joka antoi Holmesille eräänlaisen savant-ihmisen lahjan. Mutta kyky on joka tapauksessa linjassa funktionsa kanssa, ja ISTP:t kuten SP-tyypit eleensäkin, ovat tarkkoja havainnoimaan ympäristöään. Holmes skannaa silmillään ja analysoi näkemäänsä introverttien funktioidensa (Ti-Ni) avulla. Korkea älykkyys ja yli-inhimillinen huomiokyky tekivät hänestä maailman parhaan etsivän – ainakin Doylen ja lukijoidensa mielikuvituksessa.

Ja jotta viimeisetkin epäselvyydet jäisivät pois, eikä INTJ-INTP -sekaannuksille jäisi tilaa, on analysoitava harrastuksia ja elämäntapoja. Tohtori Watson kuvaili Holmesin asiantuntemusta ja taitoja näin:

 1. Kirjallisuuden tuntemus. – Olematon.

 2. Filosofian tuntemus. – Olematon.

 3. Tähtitieteen tuntemus. – Olematon.

 4. Politiikan tuntemus. – Heikko.

 5. Kasvitieteen tuntemus. – Vaihteleva. On perehtynyt belladonnaan, oopiumiin ja myrkkyihin yleisesti. Ei tiedä mitään puutarhanhoidosta.

 6. Geologian tuntemus. – Käytännöllistä, mutta rajoittunutta. Erottaa yhdellä silmäyksellä erilaiset maalajit toisistaan. Kävelyretkien päätteeksi on housunlahkeidensa tahrojen värin ja koostumuksen perusteella osoittanut, missä päin Lontoota ne ovat syntyneet.

 7. Kemian tuntemus. – Syvällistä.

 8. Anatomian tuntemus. – Tarkkaa, mutta epäjärjestelmällistä.

 9. Rikosuutisten tuntemus. – Valtava. Hän näyttää tuntevan jokaisen yksityiskohdan kaikista vuosisadan hirvittävyyksistä.

 10. Soittaa viulua hyvin.

 11. Hän on taitava singlestick-ottelija, nyrkkeilijä ja miekkailija.

 12. Hyvä käytännön tuntemus Britannian laista.

Tämä kertoo selvää kieltään siitä, ettei Holmes ollut tippaakaan teoreettisesti orientoitunut. Hän hankki tietoa puhtaasti pragmaattisilla perusteilla, mikä kuvaa S-tyyppejä hyvin; entinen kämppikseni – ISTJ – kertoi, etteivät häntä kiinnosta mahdolliset asiat, vaan se mitä hän silmillään näkee. INTJ sen sijaan näkee teoreettisilla spekulaatioilla itseisarvoakin, vaikka käyttää niitä todennäköisesti itsekkäisiin tarkoituksiin ja juoniansa edistämään; auttaako tämä minua lyömään vastustajani? INTP on se, joka kaikista tyypeistä on eniten imeytynyt teorioiden maailmaan ja elää niistä. Heillä on vain vähän silmää ulkomaailman asioille, eikä Holmesilla olisi kärsivällisyyttä heidän harrastuksilleen.

On myös mainittava Holmesin huumeidenkäyttö. Kun hänellä ei ollut juttua työn alla tai vähintään tiedossa, hän vajosi toimettomaan apatiaan. Tuossa tilassa hän stimuloi itseään kokaiinilla, mikä sopii yhteen ekstovertin havannoimisen (Se) kanssa. SP-tyypeille on ominaista janota fyysisiä kokemuksia ja virikkeitä kaikille aisteilleen. Siinä missä introvertin havannoimisen (Si) omaavat ovat itseriittoisempia ja pärjäävät esimerkiksi meditaatiolla, kaipaavat SP-tyypit voimakkaampia ärsykkeitä ja niiden puuttuessa voivat käyttää huumeita. Holmes kammosi arjen harmautta ja rutiineja, mitkä taas eivät tuota ongelmaa jos olet INTP; päinvastoin, he suorastaan tarvitsevat tasaisuutta omistautuakseen teorioilleen.

Holmes oli lisäksi kinesteetisesti lahjakas, mikä käy jälleen yksiin Se-funktion kanssa. INTJ sekä varsinkin INTP ovat todennäköisemmin hieman kömpelöitä vartaloidensa kanssa.

Ja jos ISTP- ja INTP-tyyppejä kuitenkin jokin asia vielä yhdistää, niin heikoin funktio. Molemmilla on ekstrovertti tunteellisuus viimeisenä, mikä useimmiten merkitse kylmyyttä ja tunne-elämän alkeellisuutta. He voivat ajoittain olla sympaattisia ja huomaavaisiakin, mutta vain harvoin. Tämä oli totta Holmesista, jota ei juuri kiinnostanut muiden tunteet mutta joka aika ajoin kykeni jopa tahdikkuuteen. Rahtuaakaan sentimentaalisuutta hänessä ei tietenkään ollut.

Sherlock Holmes on siis päivänselvä ISTP.

MOT.

Vittu Motörhedii ja ÄKKIÄ!!

If you like to gamble, I tell I'm your man
You win some, lose some, all the same TO ME!!

Päivän Noomit

Eräs miehinen fantasia

Eric Lindros, eli nro. 88, nousi NHL:ään hypen ja kohun saattelemana. Hänestä oli määrä tulla the Next One, Wayne Gretzkyn manttelinperijä. Kaikki halusivat hänet, mutta hänpä ei halunnut minne tahansa. Draftissa hänet vuonna 1991 ykkösenä varannut Quebec Nordiques oli hänen mielestään niin paska joukkue, ettei ollut vaivan arvoinen. Hän vaati siirtoa ja seuraavana vuonna saikin sen, kun Philadelphia Flyers osti hänet 15 miljoonalla dollarilla ja useilla pelaajilla, mukaan lukien eräskin Peter Forsberg. Tuo kauppa osoittautui jälkiviisaasti katsoen yhdeksi liigan yksipuolisimmista, sillä Eric Lindrosin johdolla Flyers ei saavuttanut ensimmäistäkään cupia. Sen sijaan Nordiques, joka Denveriin muutettuaan tuli tunnetuksi nimellä Colorado Avalanche, meni ja voitti kaksi mestaruutta vuosina 1996 ja 2001; Peter Forsberg oli varsinkin ensimmäisessä voitossa tärkeässä roolissa.

Ei Lindros muutenkaan kyennyt täyttämään saappaita, joita hänelle oltiin ennakkoon sovitettu. Hän pelasi verrattain lyhyen ja rikkonaisen uran, jonka aikana ei kasvanut mestaruuksia tahkovaksi johtajaksi. Mutta epäonnistunut pelaaja hän ei ollut millään mittarilla ja pitääkin kysyä, mikä hänessä alun perinkään sai ihmisten päät pyörälle? Vastaus löytyy useiden tekijöiden epätodennäköisestä summasta, jotka tekivät hänestä täydellisen jääkiekkoilijan prototyypin: hän oli yhdistelmä kokoa, voimaa, nopeutta, pehmeitä käsiä, laukausta ja peliälyä. 193 sentin pituisena ja 110 kilon painoisena hän oli vaikuttava näky ja uhkatekijä, joka lanasi vastustajiaan miten tahtoi. Hän oli vahva kuin härkä ja oikea piru kulmaväännöissä, hän ei antanut tuumaakaan periksi. Jo nuo tekijät yksistään tekivät hänestä ihanteellisen pelaajan 90-luvun fyysiseen lätkään. Pelkästään niihin nojautuen hänestä olisi kuitenkin tullut korkeintaan alempien kenttien puolustaja tai kenties jopa gooni. Mutta hän olikin kokoonsa nähden räjähtävän nopea luistelija, sellaisenaan jotain ennennäkemätöntä. Ei hän Buren kaltainen ballerina ja raketti ollut, mutta tarpeeksi vauhdikas jättääksen puolustajat taakseen. Kirsikkana kakun päällä hänen kiekonkäsittelytaitonsa ja peliälynsä antoivat hänelle ylivoimaisen edun lähes keneen tahansa nähden, minkä ansiosta hänestä tuli 90-luvun supertähtiä. Huippukohdaksi muodostui runkosarjan parhaalle pelaajalle myönnettävä Hart Trophy vuonna 1995.

Taitopelaajien ja varsinkin pienikokoisempien sellaisten huolena ovat aina olleet isot ja fyysiset pelaajat, jotka niittasivat heitä pitkin laitoja ja pelottelivat heitä. Taitopelaajien suojeleminen olikin suurimpia syitä sille, miksi pohjoisamerikkalaisessa jääkiekossa turvauduttiin gooneihin. Heitä tarvittiin rankaisemaan niitä, jotka pelasivat liian rajusti oman joukkueen tähtipelaajia vastaan. Tämä kauhun tasapaino varmisti tietyn työrauhan ja mahdollisti osaltaan sen, että esimerkiksi Gretzky sai pelata uransa ilman suuria loukkaantumisia; häntä vastaan ei uskallettu pelata liian kovin ottein, vaikka ei hänkään ilman osuuttaan jäänyt. Sitten on ollut Lemieuxin ja Jagrin kaltaisia huippuja, jotka olivat myös isoja ja siten vaikeammin horjutettavissa. Molemmat olivat vahvoja pelaajia ja pystyivät pitämään puolensa rajummissakin väännöissä, vaikka kumpaakaan heistä ei ole tunnettu erityisen fyysisestä tyylistään. Lindros oli sen sijaan toista maata. Hän ei pelännyt mitään, eikä ketään. Paitsi että iso, hän oli myös äärimmäisen aggressiivinen pelaaja. Hän taklasi ja tappeli paljon – ja voitti lähes aina. Lindros oli Voimahyökkääjä, joka pisteiden lisäksi kerrytti jäähyminuutteja. Kovempaakin kovemman tyylin oli tarkoitus osoittaa, että hänelle ei ryttyillä. Kukaan ei ollut turvassa.

Kun taitopelaajat astuivat jäälle, he vilkuilivat taakseen goonien varalta. Kun goonit astuivat jäälle, he vilkuilivat taakseen Lindrosin varalta. Iso-Erkki rikkoi kaavan, että tähdet tarvitsevat ison ja tyhmän goonin suojelijakseen. Vaan kuka suojeli gooneja, kun 88 jyräsi jäällä. Hän oli kuin elävä panssarivaunu, joka puski puolustajien läpi. Kyllä harhautukset luonnistuivat, mutta raaka voima tehosi aivan yhtä lailla. Yhdessä laitahyökkääjien John LeClair ja Mikael Renberg kanssa hän muodosti aikakautensa pelätyimmän ketjun, the Legion of Doom. Ketju oli myös tehokas ja takoi olemassaolonsa aikana 666 pistettä.

Eric Lindros edustaa nähdäkseni äärimmäistä maskuliinista fantasiaa: hän oli iso ja komea, mutta ei pelkkää lihasta. Hän oli myös lahjakas ja älykäs. Hän puolusti itseään ja pani vastustajansa polvilleen. Jos voimamiesten kääntöpuoli on vajaaälyisyys, on nörttien kääntöpuoli ruipelous. Lindros ei kärsinyt kummastakaan, vaan oli kuin unelmavävyn prototyyppi. Hän oli se, jota omat kunnioittavat ja viholliset pelkäävät; mitä jokainen mies haluaa olla. Lindrosissa oli myös annos herkkyyttä, haastattelujen perusteella hän oli jopa aavistuksen ujo. Ja se viimeistään saa naiset kostumaan: komea ja väkivaltainen, mutta lempeä jättiläinen. Häijy kaukalossa, mutta pehmeä siviilissä. Täydellinen mies, kävelevä paradoksi.

Vailla hintaa ei hänen itseään säästelemätön ja uhkarohkea pelityylinsä tullut. Hän ei pelannut uransa aikana ainoatakaan täyttä kautta, koska oli jatkuvasti loukkaantuneena. Milloin olivat polvet paskana, milloin oli ilmarintaa. Hän rusikoi muita säälittä, mikä teki hänestä vihatun pelaajan. Vastavuoroisesti siis hän oli runsaan taklaamisen ja pommittamisen kohteena. Lisäksi hänellä oli paha tapa pelata pää alhaalla väärissä paikoissa. Kyseessä saattoi olla junnuvuosien rutiini, kun hän vielä kykeni dominoimaan muita vailla huolen häivää. Tuo tapa osaltaan johti kahdeksaan aivotärähdykseen, mikä lopulta teki selvää hänen urastaan. Toistuvat iskut päähän saivat hänet myös pelkäämään kiekkoa, jolloin fyysisyys katosi hänen pelistään. Kyllä hän pystyi edelleen kontribuoimaan joukkueilleen, mutta oli varjo entisestään. Vuonna 2007 oli johtopäätösten aika ja hokkarit ripustettiin naulaan.

Mitä kokoavaa hänestä voisi sanoa? Hänen urastaan tulee liian helpostikin mieleen sanonta, live by the sword, die by the sword. Eric Lindros oli gladiaattorikiekkoilija, oman aikansa tuote. Hän tahtoi olla niin vahva ja taitava, ettei kukaan mahtaisi hänelle mitään. Lindros kävi yksin koko maailmaa vastaan, yritti olla kovempi kuin muut yhteensä. Yritys oli urhea, mutta tulokset puhuvat selvää kieltään. Sellainen ei voi pitkässä juoksussa onnistua ja isoinkin pelaaja kuluu loppuun. Hän oli yksilöurheilija, jolta petti keho alta. Niin vain on, että jääkiekko on joukkuelaji. Monet pienemmät ja heiveröisemmät kiekkoilijat ovat luoneet hienoja uria. Jos Lindros oli 90-luvun kasvot, ovat Sidney Crosby ja Patrick Kane kasvot 2000-luvulle. Molemmat ovat keskimääräistä pienempiä kavereita ja menestyneet tästä huolimatta. Lindrosin kaltaisille jyrille ei olisi enää nykypäivänä tilaa. Säännöt ovat tiukentuneet, eikä otteluita voiteta jäähypenkiltä. Kaikesta huolimatta oli Lindros yksi hurjimpia ja sähäkimpiä pelaajia, mitä kuunaan on jäällä luistellut.

Mielenkiintoista on myös kuulla hänen ajatuksiaan vuosia uran jälkeen. Nämä sanat siis lausui mies, jota pidettiin yhtenä aikansa kovimmista taklaajista:

These days, Lindros plays rec hockey with some buddies: No checking, no worries. He thinks that most hockey should be played this way. If you’re not a pro, or on your way to the pros, why are you checking? “Let’s not focus on ‘What a great hit!’ ” Lindros says. “Let’s say, ‘What a great pass.’ ”

Siperia opettaa?

Pervometsän asukkaat

Kun uutisia Hollywoodin syövereistä alkoi kantautua, en ollut ällikällä lyöty. Olin kenties yllättynyt siitä, kuinka nopeasti ja kuinka monet eri naiset alkoivat avautumaan. Siinä oli kuitenkin kyse enää padon murtumisesta, kun yksi oli jo avannut pelin toden teolla. Sen sijaan se, että Hollywood on turmeluksen Gomorra, on ollut lähinnä julkinen salaisuus. Niin sanottu casting couch -ilmiö on käsitteenä peräisin sieltä ja ainoastaan degeneraation syvyyttä on voitu arvailla. Reilut kaksi vuotta sitten kirjoitin Roman Polanskin tapauksesta ja esitin ohessa epäilyn: Luulen oikeastaan, että tätä on tapahtunut paljon suuremmissa määrin, mutta vain Polanskin tapaus sattui tulemaan julki. Jo se seikka, kuinka innokkaasti kollegat puolustelevat häntä, kertoo, että jotain mätää siellä pinnan alla on salattavana.

Hollywoodin ohjaajat, tuottajat ja näyttelijät ovat rakastaneet esiintymistä hyvinä tyyppeinä, jotka kannattavat hyviä asioita; klassinen esimerkki tyhjästä hyvesignaloinnista. On kuin kupla olisi odottanut puhkeamistaan, mietitäänpä esimerkiksi Elijah Woodin taannoisia kommentteja. Elokuvateollisuus on aivan erityisesti vetänyt puoleensa pimeyttä ja sairautta, ja Woodin kertoman perusteella paikka on lapsille turvattomampi paikka kuin katolinen poikakuoro. Kukaan ymmärtävä vanhempi on tuskin voinut suositella lapsilleen uraa viihdemaailmassa ja viime aikojen jälkeen tuskin vähemmän ymmärtäväkään.

Eikä ongelma näytä rajoittuvan vain Pervometsään, vaan myös Ruotsissa ja Suomessa on noustu seksuaalisen ahdistelun tiimoilta ääneen. Voisi ajatella, ettei tässäkään ole mitään erikoista, mutta ainakin itse yllätyin. Hollywood oli itsestäänselvyys, helppo kohde paheksunnalle. Kotimaasta en olisi uskonut samaa. Se, kuinka löylynlyömiä esimerkkejä eri naiset ovat nostaneet esille, sai minut raapimaan päätäni. Eivätkä esimerkit kata kaikkea, kuinka paljon ja kuinka pahempia rikoksia on jäänyt pimentoon?

Toinen kysymys, joka nousee mieleeni, kuuluu näin: rajoittuuko ongelma vain luoville aloille? Äskeittäisessä #metoo -kampanjassa yllätti, kuinka moni nainen tuli asian kanssa esiin. Tai tavallaan ei, onhan ahdistelun yleisyydestä ollut aiemminkin puhetta. Mutta koska en henkilökohtaisesti ole koskaan todistanut sopimatonta käytöstä naisia kohtaan ja koska naiset nyt tulivat omin sanoin kuvaamaan kokemuksiaan, tuli ongelma konkreettisemmaksi. Ahdistelu on arkipäivää naisille, ei kaikille mutta monille. Ja koska naiset useimmiten vaikenevat, emme me miehet saa usein kuulla siitä mitään. Paitsi sitten näin, kun vuosien ajan kertynyt paine purkautuu äkillisesti.

Jos tilannetta analysoi, voidaan ongelmaa uskoakseni rajata. Seksuaalinen ahdistelu on todellisuutta kaikkialla, missä on naisia ja miehiä. Mutta viihdemaailma ei ole noussut sattumalta esiin. Siellä nimittäin kohtaa kaksi sukupuolista käyttäytymistapaa, jotka ruokkivat toisiaan: miehinen vallanhalu ja naisellinen huomionkipeys. Alan miehillä on valtaa ja rahaa, heillä on himoja. Alalle pyrkivillä naisilla on kauneutta ja uhkeutta, he himoitsevat parrasvaloihin. Miehet ovat portinvartijoita, naiset tahtovat sisään. Mitäpä siis tuottajan sohvalla tapahtuu, paitsi vaihdetaan palveluksia. Nainen antaa ja mies ottaa, kunnes mies tulee ja nainen menee; hän on seuraava tähti ja muistaa aina hymyillä. Mutta kasvojensa takana he kantavat arpiaan ja vaikenemisellaan he antavat raiskaajilleen luvan käyttää yhä uusia ja uusia nuorikkoja astioinaan. Kehä on valmis ja miehinen pimeys nielee naisia, joiden oma pimeys kätkee arvet hiljaisuudella. Naiset, joilla on ulkonäköä ja jotka haluavat sille tunnustusta. Miehet, joilla on valtaa ja jotka käyttävät sitä väärin. Mikä voisikaan mennä vikaan?

...

Esimerkkejä ahdistelusta ja suoranaisesta väkivallasta kuitenkin löytyy alalta kuin alalta. Kuten sanoin, siellä missä miehet ja naiset kohtaavat, myös väkivalta kukkii. Esille nousee kaksi uutta ongelmaa: kuinka paljon tätä todella tapahtuu ja mitä asialle tulisi tehdä? Ensimmäinen ongelma liittyy ensisijaisesti siihen, että syntyneessä ilmapiirissä syytöksiä ja väitteitä voidaan esittää ketä tahansa vastaan. Ne myös mitä ilmeisimmin toimivat, sillä jo naisen julkinen ilmoitus ahdistelusta johtaa miehen työpaikan ja kasvojen menetykseen. On varmasti totta, ettei suurin osa naisista valehtele kokemuksistaan. Kuitenkin pelkän ilmoituksen hyväksyminen todisteena rikkoo oikeusperiaatteitamme vastaan ja nykyistä tilannetta käytetään varmuudella hyväksi. Voidaan perustellusti sanoa, ettei tämä ole yhtä suuri ongelma kuin ahdistelu, mutta sen olemassaolo tulisi ottaa huomioon. Muutoin edessämme on noitavainoja muistuttavaa hysteriaa.

Kysymys toimenpiteistä on aina vaikein, koska siinä vaadittaisiin jo konkretiaa pöytään. Wanha feministinen sapluuna kuuluttaa meille jotain valistuksesta, aivan kuin pojat ja miehet eivät jo tietäisi kourimisen saatikka raiskaamisen olevan väärin. Vihreässä langassa lausutaan epämääräisyyksiä asenteista ja jotain myös työpaikoista; elannon menetys on toki hyvä kannustin parempaan käytökseen. Kuten arvata saattaa, puuttuu kaikista ehdotuksista todellinen liha. Vasemmistolaisilla, jotka ovat asiasta ahkerimmin kampanjoineet, ei varsinkaan tunnu olevan aseita. Siksi koko homma taantuu hyökkäykseksi maskuliinisuutta vastaan, kuin mieheys olisi kokonaisuudessaan ongelma. Sen sijaan, että keskitytään todellisen ahdistelun kitkemiseen, laajennetaan käsitettä kaikkiin miehisen halun ilmauksiin. Tuloksena voi olla vain miehiä, jotka eivät lähesty naisia taikka puhu näille. Samalla luodaan pohjaa sille, miksi naisia voidaan ahdistella ja käyttää hyväksi myös tulevaisuudessa. Kun maskuliinisuutta itsessään kitketään, syntyy vähemmän miehiä suojelemaan naisiaan. Miehistä luontoa ei näet voida hävittää, ainoastaan sen sivistyneet muodot.

Miehinen valta on ongelma, mutta ei sattuman oikusta. Se ei ole fiktio, johon uskomme vaan luontoon itseensä sisältyvä dilemma. Kaikki yritykset tukahduttaa maskuliinisuus tai yritykset tuoda pehmeitä arvoja kaikkialle johtavat maailmaan, jossa vain roistot juhlivat. Valistus tepsii vain miehiin, jotka tahtovat olla kunniallisia. Ne, jotka eivät välitä, eivät kuuntelisi kuitenkaan. Feministinainen, joka huutaa apua, ei sitä kuohitulta nynnymieheltä saa. Hän jää yksin ja vaikenee. Kun hän sitten puhuu, hän syyttää kaikkia miehiä. Nainen ei siis pärjää yksin nyt eikä tulevaisuudessa, vain mies voi häntä suojella. Näin on, sillä miehillä on valta ja voima niin hyvässä kuin pahassa. Eivätkö feministit olekin kautta aikojen vaatineet juuri miehiä muuttumaan? Mitä tahansa he ovatkaan vaatineet, ovat vaatimukset menneet lävitse koska miehet ovat sen heille sallineet.

Ratkaisu ei ole opettaa miehiä olemaan kilttejä tai että sukupuolet ovat fiktiota. Ratkaisu on opettaa miehiä olemaan miehiä. Silloin he suojelevat lähimmäisiään, ja hakkaavat vaimoihinsa tai tyttäriinsä kajoavat siat. Kun päättävissä asemissa on miehiä, he uskaltavat asettaa seksuaalirikoksista ankaria tuomioita. Oikeat miehet lähestyvät naisia herran ottein ja näyttävät näille paikkansa. Tätä naiset rakastavat, vaikka he muuta sanoisivat. Kun miehet tietävät mitä tekevät, myös naiset ovat viisaampia; he eivät loukkaannu kaikesta ja ymmärtävät olla tunkematta itseään miesten asioihin. Nykyään naiselle ei tarvitse sanoa kaupan jonossa kuin "pöö" ja hän kokee tulleensa ahdistelluksi. Nuorena he tahtovat pitkää uraa ja katuvat lapsettomuuttaan myöhemmin. Nainen on onnettomampi kuin koskaan, sillä hänellä ei ole paikkaa. Sanotaan, että he ovat vapaita ja pystyvät mihin hyvänsä. Ilmankos napsivat lääkkeitä tajutessaan asioiden oikean laidan. Kuten mies tarvitsee naista antamaan elämälleen tarkoituksen, tarvitsee nainen miestä antamaan elämälleen järjestyksen. Matti Nykäsen sanoin, "kun mies on lomalla, nainen pitää turpansa kiinni".

100

Ajattelin aluksi kirjoittaa jotain hienoa. Tarkemmin ajateltuani tajusin, etten osaa. 100-vuotisen Suomen kunniaksi annan siis musiikin puhua, mutta pienen esipuheen myötä:

Finlandian ovat kaikki kuulleet, mutta moniko teistä on tehnyt niin ajatuksen kanssa? Sävellyksessä ilmaistaan sitä, mitä kaikki hyvä musiikki kertoo eli tarinaa. Finlandia on vahvasti visuaalinen, sen kuullessaan voi sulkea silmänsä ja kulkea Suomen kohtalonvuosiin. Linkittämäni kappaleen kommenteissa musiikkin vaiheet on tuotu hyvin ilmi:

1) Pimeät ajat

2) Toivon alku

3) Kirkkaana odottava tulevaisuus

4) Sorto

5) Kamppailu

6) Taistelun sankarit

7) Voitto

8) Uuden maan nousu

9) Tulevaisuus

Vaikka musiikki sävellettiin tiettynä aikana sen hetkisiä tapahtumia ja tuntoja kuullostellen, voi siinä kuulla myös ajattomampaa tarinaa. Sen aikaskaalaa voi soveltaa eri hetkiimme ja merkiksi siitä, että taistelumme ei ole vieläkään ohitse. Traagisen maamme traaginen hymni, jossa kuitenkin lupaus paremmasta.

Hyvää itsenäisyyspäivää, eletään täällä toisetkin sata vuotta.

Vasemmiston kirjo: typologia

Kommentoijan toiveesta jatkan edellisen kirjoituksen teemalla, tällä kertaa vasemmiston näkökulmasta. Kuten oikealla, myös vasemmalla ihmiset jakaantuvat tiettyihin arkkityyppeihin:

Suvakit: se suurilukuinen joukko, jonka mukaan kardinaalihyve on suvaita erityisesti afrikkalaisia ja muslimeja ja jonka mukaan kardinaalisynti on suvaita suvaitsemattomia.

Kukkahattutädit 2.0: edellisen tyypin moralistinen versio, joka edelleen haluaa kieltää kaiken hauskan. Tällä kertaa syynä ei ole tapainturmelus vaan suvaitsemattomuuden lisääntyminen.

Moraalihomot: aivan erityinen alalajinsa, jotka kuulevat äänensävyissäkin kaikuja 30-luvulta ja joiden mukaan kaasukammiot odottavat seuraavan holokaustivitsin takana.

Demarit: ”Minun on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti” -Jussi Halla-aho

Punavihreät: kädenlämpöinen, joskin demareita hysteerisempi porukka. Löytää sieltä, missä ei ole luontoa eikä työväkeä: pääkaupunkiseudun hipsterihoodeilta.

Uuspunikit: nykyvasemmiston militantti siipi, joka ei säästele retoriikassaan. Salaa unelmoivat vallankumouksesta, jossa tapetaan porvarit (heidät itsensä) ja rasistit (kaikki loput suomalaiset); toiseus perii maan.

Anarkomarkot: testosteroninvajauksesta kärsiviä sotureita, joiden lempiharrastuksena on ottaa poliiseilta ja natseilta turpaan. Valtavirtavasemmisto pitää näihin hienohkoa hajurakoa.

Maailmanparantajat: vaihtelevin keinoin ja motiivein koettavat poistaa köyhyyden, sodan ja kuoleman. Löytää kansalaisjärjestöistä tai pilventuoksuisista solukämpistä.

Sosialistit: ovat lukeneet tai jättäneet Marxinsa lukematta. Maailma jakautuu syyllisiin ja syyttömiin, joille jaetaan oikeutta maailmanvallankumouksessa.

Kommunistit: elämä on talousteoria. Kapitalismia on kaikkialla ja väärä tietoisuus tukahduttaa vastarinnan. Tai tukahduttaisi, jollei kommunistimme olisi meitä valistamassa. Btw. porvarit ammutaan.

Sossupummit: perustulo mulle ja heti.

Työn sankarit: sukupuuttoon kuollut laji.

Feministit: sukupuoli on satu, jolla satuolento nimeltä mies alistaa itseään ja toista satuolentoa - naista. Feministi kertoo meille sadun tasa-arvosta, jolla lopetetaan kaikki sadut.

Yksi lensi yli käenpesän: vaatii uuskielen sanakirjan, joilla tulkita näiden puhetta. Löytää suljetulta osaltolta tai sosiaalisen median esoteerisista ryhmistä. Vain harvat ja valitut ovat vihittyjä.

Uuseugeenikot: ovat tuomassa Suomeen erityisesti afrikkalaisia ja arabeja, sillä sisäsiittoinen geenipoolimme vaatii rikastamista.

Mekkoeinarit: tuntevat syyllisyyttä esi-isiensä synneistä, miehuudestaan ja valkoisesta ihonväristään. Joillakin on lisäksi toive päästä pukille olemalla mahdollisimman mateleva tossu.

Pasifistit: väkivalta on aina väärin, erityisesti maanpuolustus. Terrorismille emme voi mitään. Salaa tahtovat kuolemaa kaikille, jotka puolustavat itseään muslimeilta.

Luterilaiset: kumartavat kaikille ja samalla pyllistävät kaikille. Hormonivaje sekä uskon heikkous tuottavat määkimistä, josta voi erottaa sanoja "rasismi" ja "suvaitsevaisuus".

Uusateistit: vihaavat kristinuskoa ja korostavat sen huonoutta mihinkään muuhun. Löytää keskustelupalstoilta ja tunnistaa kroonisesta vitutuksesta.

Humanistit: lässyn lässyn, mussun mussun.

Transhumanistit: modernit prometheukset, jotka teknologian tulella valaisevat tien Uljaaseen Uuteen Maailmaan.

Oikeiston kirjo: typologia

Kas muuten, marraskuun alussa tuli kuluneeksi kolme vuotta blogin avaamisesta. No, ei se mitään, haistakaa silti kanootinmuotoinen pitkä vittu!

Play that stupid piece of shit!

...

Oikeisto, niin sen uusi kuin vanha osa, on eklektinen kokoelma niin erimielisiä ihmisiä, että yhdistävät tekijät jäävät hämäriksi. Oikeistolaiset voidaan kuitenkin jakaa tiettyihin arkkityyppeihin ajatuksiensa ja metodiensa suhteen, katso löydätkö itsesi joukosta.

Konservatiaiset: kelkasta pudonneet sedät ja tädit, jotka keskittyvät nipotukseen ja uhriutumiseen. Heidän metodinsa on visertää mahdollisimman turhista asioista, kuten keskioluen saatavuudesta kaupoissa.

Maahanmuuttokriitikot: näille ihmisille ei nykyisessä lännessä ole muuta vikaa kuin muslimimaahanmuutto. Porno ja kulutushysteria ovat saavutuksiamme, joita islam uhkaa.

Talousautistit: tulkitsevat kaikkea toimintaa taloudellisten intensiivien ja suhdanteiden lävitse. Heille valtio on mafia ja verotus varkautta, mutta yritysmonopoli ja veroparatiisit myös valtion syytä.

Isäm maan puollustajat: älyllisesti rajoittuneemmat sankarit, joille mamut ovat väylä purkaa turhautumiaan. Verkkoympäristössä heidät tunnistaa CAPS LOCKIN runsaasta hyödyntämisestä ja tosielämässä leijonatatuoinneista.

Veronmaksajat: ei rahaa mamuille! Ei rahaa kehitysapuun! Ei rahaa työttömille! Ei rahaa tekotaiteilijoille! Ei rahaa minnekään!

Huolestuneet kansalaiset: "not in my backyard."

Insinörtit: jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä. Demokratia on vähiten huono ratkaisu ja lait kunniaan. Derivaattalandian tekkarit kyllä laskee, mitkä yhteiskunnalliset kulmat ovat vinossa.

Sosiaalidarwinistit: heikot sortuu elon tiellä ja sitä rataa.

Clint Eastwood: individualistinen syrjästäkatsoja, joka ei sopeudu mihinkään ryhmään. Kukin pitäköön huolen itsestään.

Traditionalistit: Asettuvat henkisesti koko modernia maailmaa vastaan, mikä vie väistämättä marginaaliasemaan. Ei poliittista relevanssia.

Taantumukselliset: vaativat kellonsiirtoa normaaliaikaan, jolloin miehet olivat rautaa ja laivat puuta.

Rotutohtorit: rodut, niiden väliset älykkyyserot ja erityisesti mustien dissaus ovat tämän joukon mieliaiheita. Eivät välttämättä koe neekeri-sanaa omakseen, vaan ilmaisevat asiansa kiertoilmauksin.

Kaasulaitos ky: edellisen porukan raivotautinen osasto, jolla on jo uunit lämpiämässä; ainakin unissaan.

Lahtarit: pitkävihaiset painekattilat, jotka odottavat kihisten tilaisuutta viedä vassareita saunan taakse. Toiset heistä suosivat köysiä ja lyhtypylväitä.

Linkolalaiset: tapetaan kaikki.

Ryssän kauhut: Venäjä on vihollinen numero uno ja jokainen eri mieltä oleva on maanpetturi ja ryssänmorsian.

Putinistit: Venäjän tuleva tsaari on lännen pelastaja sekä vapaan maailman majakka.

Survivalistit: irtisanoutuvat modernista yhteiskunnasta myös materiaalisella tasolla. Verrattain vähälukuista sakkia, ulkomailla yleisempää. Ovat poikkeuksetta asehulluja.

Nasset: klanipäät, joille kuollut ideologia on edelleen relavanttia politiikkaa. Löytää pilottitakin kera partioimasta joko odinien tai vastarintaliikkeen laskuun. Suosikiharrastuksena on hyökätä kaikkien muiden oikeistolaisten kimppuun.

Itsemurha-ateistit: maailma on tuhoon tuomittu ja ihminen kone. Odotavat apaattisina päiviensä päättymistä ja rukoilevat ragnarokia.

Uuspakanat: vihaavat aivan erityisesti kristinuskoa ja hylkäävät sen yhtä jyrkästi kuin islaminkin. Kunnostautuvat myös intohimoisina juutalaisvihaajina.

Israelin ystävät: alemmuuskompleksista kärsiviä uuvatteja taikka juutalaisia itse. 

Ristiretkeläiset: hylkäävät lammasmaisen nykyuskon ja saarnaavat militantin kristinuskon puolesta. Odottavat apokalyptista välienselvittelyä idän ja lännen välillä. Deus vult!

Esoteeriset idealistit: puhuvat mielellään rappiosta ja henkisistä arvoista. Väistävät kaikki kysymykset, mikäli keskustelu siirtyy konkreettisiin asioihin. Ride the tiger!

Seinähullut: näkevät salaliittoja sekä kulttuurimarxismia kaikkialla. Haastavat riitaa poliisin ja ennen kaikkia aatetoveriensa kanssa.

Termiitit: trollit, joille aate on performanssitaidetta. Omaavat taipumuksen tuhota kaiken mihin koskevatkaan. Löytää Youtubesta tai vankilasta.

Sovinistit: naiset ovat lännen turmio ja pahan alkun ja juuri. Kannattavat valkoista shariaa ja nyrkki-hellamankelin kunnianpalautusta. Homot ajetaan takaisin kaappeihin.

Persut: kirjava joukko, joihin mahtuu lähes kaikkia edellä mainittuja. Ero tulee vähemmän yllättäen siinä, että uskovat sitkeästi puolueiden ihmeitä tekevään vaikutukseen.

Sisulaiset: persuja jyrkempi lauma, jonka sisään mahtuu iso skaala oikeiston spektriä. Tahtoisivat olla radikaali vaihtoehto puolueille, mutta keskinäistä turinointia hurjempaan hurjasteluun ei juuri ylletä.

Hommahopot: oikeiston kirjo koko sateenkaaren komeudessaan. Moderaattorit tosin pitävät huolen siitä, että ollaan ihan kiltisti.

...

Mihin kategoriaan sijoittaisitte allekirjoittaneen?

Viikon onnenpyörä

Tervetuloa kilpailuun, arvoitus on tässä:


h u o r a a m a l l a    s a a    r a h a a    j a    m a x a     o n    h y v ä ä


Kuka arvaa ensimmäisen konsonantin?

...

Kilpailu on päättynyt. Osanottaja Janneporkanveli arvasi oikein, mutta hänet diskataan ilman vuoroa huutelusta. Voittaja on Qroquis Kad 3000:lla pisteellä. Onneksi olkoon, visaisäntä Aku Ankka kiittää teitä.

...

Lisätietoja: arvoituksen lähde.

Päivän Noomit

Sillä välin Kataloniassa

Kataloniassa kiehuu ja kuohuu. Kenties korkein lämpö on jo jäähtynyt, mutta joka tapauksessa tapahtunut on antanut lisäpontta nationalisteille kaikkialla Euroopassa. Oli odotettavissa, että EU ja valtaapitävät eivät antaisi tukeaan katalonialaisille. Tämä oli jälleen osoitus siitä, että nationalismi on maanosamme suurin poliittinen uhkatekijä; me keikutamme venettä, joten meidät koetetaan tuupata yli laidan. Mutta todellisuudessa tämä on illuusio, sillä me vain pyrimme ulos uppoavasta laivasta. Meitä ei nimeomaan tahdota päästää yli laidan, kaikkien on pysyttävä kyydissä pohjalle asti.

Nyt myös ymmärrän, miksei Espanja koskaan tukenut Kosovon itsenäisyyttä. Heillä oli Kataloniassa liian kallis lehmä ojassa. He näkivät uhkakuvan jo kaukaa, EU:lle Kosovo oli vaaraton. Se maaläntti oli vain alaviite Jugoslavian pitkässä hajoamisessa, ketäpä se kiinnostaisi saatikka inspiroisi. Sittemmin on vettä virrannut Tonavassa ja kansallistunto herännyt kaikkialla. Mikään itsenäisyys- taikka separatistiliike ei tule saamaan rahtuakaan sympatiaa enää. Naamiot ovat pudonneet ja vastakkain ovat eri maiden kansat ja itselleen uskollinen eliitti. Brexit, Skotlanti ja Katalonia, hiljaa hyvä tulee. Jopa rajuimmin pahoinpidelty maa – Saksa – osoittaa elpymisen merkkejä.

Yksi syy Katalonian tilanteeseen löytyy myös Espanjan lähihistoriasta. Franco ei sallinut minkäänlaista paikallisnationalismia vaan yleisespanjalaisen identiteetin ja auktoriteettinsa nimissä tukahdutti sellaisen. Baskit vastasivat terrorismilla, katalaanit kitkuttelivat mukana. Paikallista itsemääräämisoikeutta halveksivaa asennetta selittää Francon fasismia hipova ideologia, jossa maan yhtenäisyys ajoi kaiken muun edelle. Samalla linjalla jatkavat eurofederalistit, jotka tahtovat viedä niin paljon valtaa kansalliselta tasolta kuin vain kykenevät. Epäilemättä keskitetty Eurooppa olisi taloudellisesti kilpailukykyisempi ja tehokas. Vaan millä hinnalla eliitti aikoo tämän visionsa maksattaa, senhän jo tiedämmekin.

Jonkin verran vastalauseita Katalonian itsenäisyydelle on tullut myös oikealta, mikä johtuu itsenäisyysliikkeen vasemmistolaisesta juonteesta. Mikä pahinta, katalaanit ovat myös innokkaita EU:n kannattajia. Heidän motiivinsa ovat kuitenkin toissijaisia. Sillä ei ole merkitystä, ovatko he oikeassa vai väärässä. Mikä merkitsee, on heidän tahtonsa päättää asioistaan itse. Vapaus merkitsee väistämätä mahdollisuutta valita väärin. Totta kai itsenäisyysliike, joka vaihtaa yhden piiskurin vielä julmempaan, on varsin hataralla pohjalla. Itse asiassa näyttää vahvasti siltä, että koko homma on kuivumassa kasaan; katalaaneilla ei selvästikään ole aikomusta nousta aseelliseen vastarintaan, mikä olisi todellisen vapaudentahdon edellytys.

Ja lopuksi jotkut kysyvät, keille kaikille joudumme lopulta itsenäisyyden antamaan? Katalonia on pieni maa, entä jos sitten Ahvenamaa tai vaikka jokin kaupunki haluaa itsenäistyä. Siinäpähän itsenäistyvät. En näe mitään syytä pitää aluetta väkisin kiinni valtakunnassa, jonka osana se ei enää halua olla. Hyväksyn kaupunkivaltioidenkin olemassaolon, sillä niissä ei olisi historiallisesti mitään uutta. Ja löytyy Euroopasta edelleen Vatikaani. Saamelaiset? Suon heille ilomielin oman valtion heidän sitä halutessaan. En sinänsä usko, että yksikään alue tulee Suomesta lähitulevaisuudessa irtautumaan, mutta periaatteessa en näe sellaisessa mitään ongelmaa.

Nationalismi nousee. Se erottaa ja yhdistää ja niin on hyvä.

The Picard video

Here's to the finest crew in starfleet:

Engage.

Voisiko demokratia voittaa?

Niin paljon kuin demokratiaamme halveksin, olen yrittänyt miettiä sille tuloksetta vaihtoehtoja. Jos siis ylipäätänsä oletamme, että Suomi-niminen kansallisvaltio on säilyttämisen arvoinen. Koska vielä näin oletan, on maallamme oltava myös hallintomuoto. Parlamentarismi ja kaikenlainen kansalaisvaikuttaminen ovat umpikujassa, sillä olemme heikompia ja tyhmempiä kuin aikasemmin. Kaiken lisäksi olemme jälleen eripuraisia, mutta sen ratkaistaksemme meiltä puuttuu edeltävien sukupolvien viisaus. On yhä houkuttelevampaa ajatella, että tarvitsemme vahvan miehen tai joukkion meille suuntaa osoittamaan. Olen ottanut kantaa sotilasvallankaappauksen puolesta. Mikä muu meidät saisi yhdistymään, paitsi mahtikäsky ylhäältä?

Olen kuitenkin individualisti. Vapaus on minulle tärkeä arvo ja taiteenvapaus sen korkein ilmaus. Haikailen diktatuuria, mutta historiaa lukeneena olisi erityisesti minun katsottava sen taustapeiliin ja rehellisesti kerrottava mitä siellä näen. Moniko diktatuuri on sallinut vapaan sanan ja vapaan ilmaisun? Ei yksikään. Mikä oli se diktatuuri, joka ei harjoittanut sensuuria ja ajatuskontrollia? Ei mikään. Helpoksi vastalauseeksi tälle voi todeta, ettei demokratiamme ole juuri parempi. Kenties se on jopa pahempi siinä mielessä, että se uskottelee meidän olevan vapaita. Kuitenkaan ei vielä ketään toisinajattelijaa ole kyyditetty leirille taikka saunan taaksen ammuttavaksi. Eliittimme ei pidä kritiikistä sen enempää kuin yksivaltiaatkaan, mutta mielenosoituksia ei jyrätä panssareilla. Elämme yhä enemmän henkisessä totalitariassa, jonne mahtuu vain yksi valhe kerrallaan. Mutta mitä muutosta sotilasvallankaappaus tähän toisi?

Entä jos demokratia todella on – jos ei paras, niin vähiten huono tapa hallita. Että tässä langenneessa maailmassa se on huonoine puolineenkin hallinto, joka tuottaa alamaisilleen vähemmän kärsimystä kuin muut ja sallii korkeamman vapauden. Tunnen värisyttävää inhoa kuunnellessani manipuloivan median valheita ja ruskeakielisten poliitikkojen lupauksia. Keskinkertaisuutta palvova hegemonia latistaa ylvään ja kauniin. Mutta ainakin valtamedialle on mahdollisuus rakentaa vaihtoehto ilman pelkoa väkivallasta. Pitkäänkin hallinnut poliitikko voidaan tiputtaa paikaltaan yksissä vaaleissa, vailla verenvuodatusta.

Tiedän kyllä vastalauseet: vaaleilla valitut poliitikot eivät ole tilivelvollisia, mutta yksinvaltias maksaa hengellään. Se on totta ja demokratiassa samat ihmiset palaavat johtajan pallille virheistään huolimatta, sillä äänestäjän muisti on lyhyt. Lisäksi vaalikausi estää pitkäjänteisen suunnittelun. Kuitenkin nämä samat tekijät tasapainottavat systeemiä sikäli, että kukaan ei ehdi järjestellä asioita liikaa omaksi edukseen. Ja eikö pitkäjänteisyyden puute ole enemmänkin seurausta kulttuurisesta rappiosta kuin demokratiasta itsestään. Ainakin sotia ennen ja sen jälkeen politiikassa tehtiin kauskantoista työtä (tosin silloin valta oli keskittyneempää presidentti-instituution kautta).

Ehkä demokratia on säilyttämisen arvoista, sillä mikä tahansa vaihtoehto tarkoittaa tavalla tai toisella keskitetympää valtaa. Demokratia ei ole hyvä, mutta ei anna vallanhimoisille liikaa aseita. Kuitenkin on järjestelmämme rappiolla ja jos se jatkaa, on seurauksena jotain pahempaa kuin sotilasjuntta: tyrannia. Tämä on tuttua jo antiikin poliittisesta filosofiasta, jossa ymmärrettiin että korruptoitunutta demokratiaa seuraa barbaria. Kaaoksesta lunastetaan verellä uusi järjestys eli despotia. Kysymys siis kuuluu, voiko demokratiaa enää pelastaa? Jos voi, tuhon vuorovesiaalto on käännettävissä. Jos ei, on pelastus sotilashallinnossa. Vain siten voitaisiin estää suistuminen sisällissotaan ja avoimeen teurastukseen.

Minulla on myös itsekkäät syyni kannattaa demokratiaa. Ensinnäkin olen mukavuudenhaluinen ja arvostan rauhaa. Mitä sivistyneemmin asiat voidaan hoitaa, sen parempi minulle. Toisekseen, ei minunlaisellani yksilöllä ole voitettavaa edes kansallismielisessä diktatuurissa. Tyrannia ja fasismi olisi pahinta, mutta jo sotilashallinto vaatisi liian kovaa kuria. Olen luontainen vastarannankiiski, enkä tahdo pitää suutani kiinni ristiriitojen ja vääryyksien edessä. Koska yksinvaltius merkitsisi sensuuria ja tahdon silti puhua, olisin lopulta leirillä taikka lyijyannostuksen kera joukkohaudassa. Joka ikinen diktatuuri alkaa väkivallasta, elää siitä ja päättyy siihen. Aste-erot ovat tietysti suuria, eivätkä kaikki yksivaltiaat ole hirmuhallitsijoita. Mutta yhteiskunnallista vapautta ei ole ollut historiallisesti missään muualla kuin länsityyppisissä demokratioissa. Olen lännen mies ja lännen mukana elän ja kaadun. Ryssät, neekerit ja kiinalaiset elävät iloisesti ruoskan taikka rautanyrkin alla. Minulle ja maanmiehilleni se on toista ja mitä meistä on jäljellä, kun vapautemme on viety. Tulevaisuudessa siintävät myrsky ja yö, mutta tiedämmekö mitä teemme manatessamme vahvoja miehiä vapahtajiksemme?

Men trust an ordinary man because they trust themselves. But men trust a great man because they do not trust themselves. And hence the worship of great men always appears in times of weakness and cowardice; we never hear of great men until the time when all other men are small.

                               -G.K. Chesterton: Heretics (1905)

EDIT 21.11: myös Timo Vihavainen kirjoittaa demokratiasta ja on asioiden ytimessä. On hienoa kuinka vanhalla ukolla järki leikkaa yhä partaveitsen lailla.

Jääkiekko ja väkivalta

Viime viikonlopun EHT-turnaus sujui suomalaisittain oikein voittoisissa merkeissä, eritoten nuorten lupausten Eeli Tolvasen ja Miro Heiskasen astuessa esiin. Kovan tason laukojia taikka kiekollisia puolustajia ei leijonilla ole koskaan ollut liikaa ja olen kiitollinen jokaisesta nousevasta tähdestä.

Mutta eräs yksityiskohta jäi askarruttamaan minua, nimittäin Venäjä-ottelun pienoinen tappelu Veli-Matti Savinaisen ja Andrei Zubarevin välillä. Kahakka kirvoitti isästäni odotettavaa paheksuntaa, johon saatoin itse yhtyä. En ole koskaan voinut oikein sietää kaukaloväkivaltaa, en varsinkaan tappeluja. Nyrkkeilykehät ovat sitä varten, jos tahtoo kiekonsiirtelyn sjasta tyrmätä vastustajansa. Luistimet päällä tappeleminen lisäksi näyttää juuri niin kömpelöltä kuin se varmaan tuntuukin. Kuitenkin tappelut tuntuvat edustavan joillekin suurta näytöstä, varsinkin pohjoisamerikkalaiselle yleisölle. Matseja suorastaan odotetaan. Tuomarit eivät mene väliin ja tappelun päätyttyä riitapukarit poistuvat suosionosoitusten siivittäminä suihkuun.

Olen tyytyväinen, ettei nykyaikainen kiekko ole yhtä väkivaltaista kuin ennen. Kentän poliiseilla eli gooneilla ei ole onneksi enää käyttöä – vai mihin kummaan tarvitaan miestä, joka juuri ja juuri pysyy luistimilla, tekee muutaman pisteen per kausi ja istuu tuhansia minuutteja jäähyillä. Eikä heidän roolissaan ollut muutenkaan hurraamista, kuten Derek Boogaardin kohtalo osoittaa. Suomen oma murheenkryyni – Jarkko Ruutu – osasi parhaimmillaan edistää peliäkin, mutta typerine tempauksineen hänestä oli aina enemmän haittaa kuin hyötyä.

Entäpä taklauspeli? Tästä videosta voinee katsastaa millaista teurastusta se pahimmillaan voi olla. Päähän kohdistuneilla tööteillä ja polvitaklauksilla on tuhottu useampiakin uria. Jääkiekkokaukalossa sallitaan tekoja, joista siviilielämässä saisi syytteen pahoinpitelystä. Ja sikäli kuin tiedän, ei jääkiekkoareena ole sotatoimialuetta; normaalien sääntöjen ja lakien tulisi sielläkin päteä. Oman näkemykseni mukaan törkytaklauksista tulisikin pelikiellon lisäksi tarjoilla rikostuomiota. Mikäli lajin idea on olla taito- ja maalintekopeli, ei vastustajien vammauttaminen palvele mitään tai ketään. Se palvelee vain yleisön verenhimoa.

Verenhimosta kuitenkin puheen ollen, en voi kiistää väkivallan energisoivaa vaikutusta. Välitön reaktioni Venäjä-ottelun tappeluun oli innostus, kuin kipinä olisi sytyttänyt sähäkän roihun. Se sama atavistinen tunne, joka nyrkkeilyä seuratessa vallitsee, siirtyy yllättäen väärään kontekstiin. Vai siirtyykö? Kenties väkivalta on oleellinen ja erottamaton osa jääkiekkoa, yksi syy sen viehätykseen. Toisin kuin monessa muussa joukkuelajissa, on jääkiekossa vaara aivan eri tavalla läsnä. Pelaajien koko yhdistettynä kovaan vauhtiin tuottaa jo itsessään vaarallisia tilanteita liukuhihnalta. Jokainen pelaaja liukuu terävien luistimien päällä ja pelaa keihäisiin verrannollisilla mailoilla. Kiekko on kivenkovaa kumia ja ampaisee laukauksesta jopa 160 kilometrin tuntinopeuteen; tuskin missään muussa lajissa keräillään yhtä paljon irronneita hampaita pelikentältä.

Kun lajin inherenttiin vaarallisuuteen lisätään kontaktia ja fyysisesti ankaraa peliä kannustava ilmapiiri, on tuloksena ihmisromurallia. Ainoastaan amerikkalainen jalkapallo vetää fyysisen tuhoisuutensa tasolla vertoja jääkiekolle ja ehkä jopa ylittää sen. Toisaalta kenenkään jenkkifutispelajan kaulaa ei ole taidettu viiltää kesken peliä auki...

Yhdellä tasolla ajattelen, että kontakti voitaisiin kieltää jääkiekosta kokonaan. Näin on laita naisten jääkiekossa ja siellä tila jää taitopelaajille. Kuitenkaan en voi kiistää sitä hyökyvää tunnetta, kun suosikkijoukkueen pelaaja lanaa vastustajan sileäksi pommillaan. Niin, huomatkaa myös sanojen käyttö: pelaaja laukoo, tykki puhuu, vastustaja murskataan/teurastetaan, hyökkäys, puolustus jne. Koko jääkiekosta tulee vertauskuva sodalle, jopa niin paljon että jotkut sanovat sodan imitoivan jääkiekkoa. Joukkueiden nimet petoeläimineen, aseineen ja peliasut aggressiivisine logoineen eivät voisi alleviivata asiaa yhtään enempää.

Ehkä vaaran tuntu on se, mikä osaltaan tekee jääkiekosta jääkiekkoa. Jokainen pelaaja tietää, mihin leikkiin ryhtyy lajin valitessaan. He uhmaavat elinikäisiä vammoja, jopa kuolemaa. Neitimäisiä jalkapalloilijoita kohtaan tunnen tiettyä halveksuntaa: heidän ”tappelunsa” ovat läpsyttelyä ja suurin osa loukkaantumisista filmauksia. Kun lätkässä tapellaan, otetaan senkat nokasta. Kun lätkässä sattuu, niin silloin sattuu aivan aikuisten oikeasti. Jos jääkiekkoilijoiden päät ovatkin jatkuvista tööteistä keskimääräistä pehmeämpiä, herättää lajin teeskentelemätön aggressiivisuus kunnioitusta.

Suhteeni jääkiekon väkivaltaan on siis kaksijakoinen. Totta kai se on tyhmää ja on tuhonnut ihmisiä. Mutta tunnetasolla pidän siitä, innostun tappeluista ja taklauksista. Laji on vauhdikkuudessaan niin intensiivinen, että tunteiden kuohuminen on väistämätöntä – myös katsomossa. Ehkäpä jonkinlaisena kompromissina tulisi pyrkiä mahdollisimman puhtaaseen peliin fyysisesti, eli likaisesta pelistä rankaistaisiin ankarimman mukaan, mutta puhtaista ja loukkaantumiseen johtuvista niittauksista ei seuraisi mitään – mikä käytäntö on ollut vuosien ajan vallitsevana ainakin periaatteessa.

…

Lyhyenä kommenttina jo hyvän aikaa käynnissä olleeseen lätkäkauteen Euroopassa ja rapakon takana: Eeli Tolvanen on ollut syksyn innostavin tapaus, kaveri dominoi KHL:ssä yli piste per peli -tahdissa. Lämäri ja rannari ovat jäätävää tasoa, vertailukohtana on Winnipegissä toista kauttaan pelaava Patrik Laine. Viimeksi mainittu ei ole saanut aivan yhtä myrskyisää starttia toiselle kaudelleen, ainakaan ei hattutemppuja ole nähty ensimmäistäkään. Mutta yhdeksän maalia ja 13 pinnaa 17:ään peliin on kohtuullinen alku sekin. Sanotaan kuitenkin, että kohtuullinen ei pitkällä aikavälillä riitä; Laineelta on lupa odottaa enemmän.

Mielenkiintoa on herättänyt Tampa Bayn tutkapari Steven Stamkos ja Nikita Kutšerov. Ensin mainittu tarjoilee ja jälkimmäinen latoo kiekkoa maaliin kuin kuumeessa. Tällä menolla molemmat ylittävät sadan pisteen rajan niin että paukkuu.

Islamin noidankehä

The philosophy of the desert can only begin over again. It cannot grow; it cannot have what Protestants call progress and Catholics call development. There is death and hell in the desert when it does begin over again. There is always the possibility that a new prophet will rediscover the old truth; will find again written on the red sands the secret of the obvious. But it will always be the same secret, for which thousands of these simple and serious and splendidly valiant men will die. The highest message of Mahomet is a piece of divine tautology. The very cry that God is God is a repetition of words, like the repetitions of wide sands and rolling skies.

                             -G.K. Chesterton: The New Jerusalem (1920)

Päivän Noomit

Raydar - Satan

Peace is a lie, there is only passion
Through passion I gain strength
Through strength I gain power
Through power I gain victory
Through victory my chains are broken
The Force shall set me free

Matematiikka on rasismia

Näin on, mikäli uskomme amerikkalaisen yliopiston professoria, ja miksi emme uskoisi. Totta kai Pythagoraan lause ja pii pönkittävät valkoisten etuoikeuksia. Tietysti kyky abstraktiin ajatteluun on loukkaus etnisiä vähemmistöjä kohtaan.

Jos kuitenkin jätetään vitsit sikseen, on huomionarvoista kuinka suvaitsevaiston keihäänkärki tulkitsee maailmaa samalla sapluunalla kuin paatuneimmat rasistit. Heille yksilö edustaa vain ja ainoastaan viiteryhmäänsä, oli tämä sitten sukupuoli taikka rotu. Näin ollen edes matematiikka ei voi jäädä objektiivisen ilmaisun välineeksi, vaan taantuu subjektiiviseksi itseilmaukseksi. Totuusarvo ei riipu sanottavasta vaan yksinomaan sanojan identiteetistä.

Joku voisi sanoa, että tulkitsen pahantahtoisesti. Tämä on totta, mutta mitä järkevää matematiikan relativisoinnilla voitaisiin saavuttaa? Mitä apua on siitä, jos matematiikan opiskelijoilta ei edellytetä kykyä prosessoida saamaansa opetusta? Jos kykyjä ei edellytetä, joutuu olettamaan kaikkien pystyvän matemaattiseen päättelyyn yhtälaisesti. Tämä ei ole totta ja hitaimman ehdoilla tarpominen torpedoisi parempien opiskelua.

Mutta ei tällaisia näkemyksiä olekaan tehty argumentoitavaksi ja itsekin tässä vain lämpimikseni kirjoitan. On tärkeää ymmärtää, että vasemmistolainen pyrkii aina ja kaikkialla julistamaan valheen evankeliumia alamittaisille. Mitä tämä tarkoittaa? Ei sitä, että olisimme syntymässä moraalisesti samalla viivalla; se on vain totuus. He julistavat sen sijaan, että olemme samanmittaisia kyvyiltämme ja ansioiltamme. Jos aloittaisimme samalta viivalta, se implikoisi kilvoittelua itsensä ja muiden kanssa. Koska vasemmistolaiset inhoavat kaikkea kilvoittelua, he tahtovat kaikkien aloittavan samalta viivalta ja myös jäävän sinne.

Minä olen matemaattisilta kyvyiltäni heikko tai korkeintaan keskinkertainen. Tietysti voisin harjoittelemalla kykyjäni parantaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti; lahjakkaat pääsisivät samalla työllä pidemmälle. Olen tässä asiassa alamittainen, eikä se haittaa minua. Kuulumme kaikki lukuisiin hierarkioihin ja joku on aina itse kutakin ylempänä taikka alempana. Yksi on kauniimpi, toinen rumempi ja joku ajattelee muita nopeammin. Meillä kaikilla on paikkamme maailmassa ja kun voimme sen hyväksyä, on helpompi kilvoitellakin. Suuret unelmat ovat hyvästä, mutta eivät pienille ihmisille.

Voluntarismi - eli ajatus ihmisen kyvystä muokata maailma tahtonsa mukaiseksi - ei mitä ilmeisimmin ole totta. Yhtä lailla kuin syntymässä meille annetut kyvyt avaavat ovia, niiden puute myös sulkee ovia. Ei kuitenkaan pidä antaa determinismin sokaista itseään, kuten pahimmat rasistit sekä suvaitsevaiset tekevät. Me voimme nousta olosuhteidemme ja syntyperämme yläpuolelle. Tosin, kiista menee tässä lopulta rasistien eduksi: edes junteimmat punaniskat eivät hylkää nollaa, joka on arabialaista tuontitavaraa.

Parasta juuri nyt

Kyborgeja, salaliittoja sekä yliluonnollinen kolmiodraama: miltä näyttäisi yö neonvalojen scifikaupungissa? Vaikea kuvailla, mutta ainakin tiedän miltä se kuulostaisi.

Ottakaa saman tien koko albumi kuunteluun, mutta tehkää se sopivalla hartaudella; aarteita ei löydä joka päivä.

Tasa-arvo turmelee

Kokoomusnuoret: Missä ovat lasketelukeskusten tai rantakohteiden sääkorvaukset?

Katsokaa, mitä se tekee jopa kokoomusnuorille. Ei niin, että olisin koskaan näistä rahanahneista nilkeistä välittänyt, mutta ainakin he olivat elitistejä. Tämä paljastaa, kuinka hekin pohjimmiltaan jakavat idean asioiden samanarvoisuudesta. Kun kaikki on samanarvoista, kaikkea arvotetaan samoilla standardeilla; jos noilla on, niin sitten meillekin. Ikään kuin ei tosiaan olisi mitään eroa, tuetaanko ensisijaisesti elintärkeää ruokahuoltoa vai turismia.

Tasa-arvo on alzheimeriin verrattava sairaus, sillä se johtaa aivovammaan. Nämä niin sanotun kykypuoleenkin jäsenet ovat sen ansiosta pikkumaisia päsmäreitä, joilla ei ole hajuakaan todellisesta suuruudesta. Tajuan miksi vanhan ajan aristokraatit halveksivat porvareita, jotka eivät ymmärtäneet muuta kuin mammonan kieltä.

Jaromír Jágr

Vielä kerran, numero 68:

Sopimus syntyi aivan viime metreillä, sillä 45-vuotiaan kaverin hankkiminen joukkueeseen oli iso riski. Ottaen kuitenkin huomioon, että Mario Jr. teki viime kaudella 46 pistettä, voi häneltä nytkin odottaa kohtuullisesti tehoja. Kuten pappa itsekin sanoo, tämä on 99,99 % todennäköisyydellä hänen viimeinen kautensa ja kenties tieto siitä motivoi häntä puristamaan itsestään viimeiset mehut irti. Odotetaan, että sieltä pamahtaa siis sellaiset 20 + maalia ja 50 pistettä.

Vaikka tehot jäisivät sittenkin vähälle, tuo hän joukkueeseen korvaamatonta kokemusta. Florida Panthersissa pelatessaan hän mentoroi Alexander Barkovia ja uskon myös Calgaryn jannujen kuuntelevan ukin ohjeita mielihalulla.

Ja jospa tuo Gordie Howen otteluennätys iskettäisiin rikki. Sen tehdäkseen ei Jagrin tarvitse pelata edes täyttä kautta vaan 57 ottelua.

Tänään kausi käyntiin, one more year!

Tahdon halvan huoran

Miksi mennä nukkumaan, kun voi bilettää yksityisesti Hi-NRG:n tahtiin?

Vamos a la playa!

Joika hii, woo woo! o/

Brasiliasta saa halpaa kokkelia ja halpoja huoria. Itse asiassa: halpaa luxuskokkelia!

Heo heko hei, seitsemältä herätys. Nyt naurattaa, aamulla vituttaa. Ei muuten kiinnosta vittuakaan, henki on korkealla ja kunto kova. Pyörän selässä kymmenen kilometriä aamusumussa töihin, iltapäivällä kotiin. Sitten suihkuun.

Manuela Bosco on niin kaunis nainen:

Maksaisin rahaa siitä, että saisin nuo kasvot käsieni väliin. Paljon.

Vittu, että tykkään naisista. Tuli yhtäkkiä älyttömän kiitollinen olo, että kauniita naisia on olemassa. Ymmärrän kyllä rättipäitä siitä, että haluavat säkittää naisensa. Kuvassa ilmenevä kauneus on vaarallista: se nostattaaa villiuroksissa himoja, rumissa naisissa kateutta ja peräkammarinpojissa raivoa. Mutta kun tunkee egonsa syrjään, voi kauneutta nauttia ilon intohimolla, vailla omistushalua. Kaikki kauneus on silmieni ulottuvilla, hiekkaneekereillä ei ole edes tätä.

Voi jjjestas.

VAMOS!!

Ruskeat silmät + tumma tukka = ooh ooh!

Luvassa tässä blogissa: selonteko naismaustani.

BOOM BOOM!

La bomba estallo'

Vamos a la playa!

Bosco on italiatar, hän on italiatar, on hän italiatar.

Kuka haluaa italiattaren, käsi ylös!

Bella bella.

VAMOS!

On halpaa ja hauskaa olla hullu, grrrrr! Kaikkia ei ole siunattu löysillä ruuveilla, mutta liimanhaistelu hoitaa homman. Enää ei tarvitse maksaa kalliista drinkeistä ja puvuista, homma nousee kattoon jo pyhällä hengellä.

BOOM BOOM!

Nukkumaan ->

Okei, vielä kerran! Valmiina?

Uno, dos, tres, cuatro!

VAMOS A LA PLAYA! OOH OOH!

Eli viento radioactivo!

Hytkyy, hytkyy saakeli!

Kunpa italiatar ilostuttaisi työpäivääni. Kaksi italiatarta muistan vuoden ajalta, ei kyllä mene meikältä huomaamatta. Liian vähän, lisää bellaa.

Katsokaa ja juhlistakaa tätä. Tanssikaa ja tajutkaa, olette siunattuja. Ettekö usko, katsokaa vain:

VAMOS!

Celebration und chicas, bella harasoo!

Vähän kyllä tekisi viinaa mieli. Ja röökiä. Jos joskus voisin kokeilla kokkelia, se olisi nyt.

Tanssipartneri puuttuu. No, henki kattoon puhtaalla musalla:

Saatana kun ei vaan tahdo pysyä paikallaan. Vamos, huorat ja äpärät. Voisin kyllä nuolla yhden pillun tähän hätään. Jos olisi.

Maailma tarvitse huoria, elämä tarvitsee pillua. Vaikka lisääntymistä ei olisikaan, pillu olisi silti välttämätön asia.

Pillu, pillu, pillu ja pillu. Nätti sana.

VAMOS A LA PLAYA!

Vittu kun on hyvä biisi, ihan liian hyvä. Kiitos Koe-eläinpuisto ja Gösta Sundqvist.

Nyt alko vähän väsyttää, biisi soi vielä. Vielä kerran, vielä kerran pojat...

Vamos a la playa

Vamos a la playa

Vamos a la playa

Elämä on oikeastaan aika nastaa :)

Nyt kauneusunille ->

VAMOS!

Päivän Noomit

Onpa aurinkoista, syksyisen kaunista ja mukavaa; cosy & comfy.

Kiljun valmistus ja käyttö

Urheilujuoma, juhlajuoma, ruokajuoma ja saunajuoma: kilju

Päivän Noomit

The Midnight - Jason (Feat. Nikki Flores)

Perseitä ja tissejä

En muista kuka kommentoija suositteli minulle mökillä käymistä, mutta jukoliste se kannatti. Kahden lukioaikaisen ystäväni sekä heidän akkojensa kera majailimme viikonlopun Saimaan rannalla saunoen, veneillen ja kalastaen. Pääsin näkemään saimaannorpan ensimmäistä kertaa, tosin etäisyyden päästä kiikareilla tähystäen. Maistoin ensimmäistä kertaa haukea.

Mikään ei voita Saimaan aalloilla kalastelua jihadistimusiikin tahtiin. Jotta emme olisi kuitenkaan vallan arabiaa alkaneet murtamaan, tarvitsimme palan painikkeeksi suomalaisia säveliä. Saimaa on kovin kaunis, siellä olimme kotimaamme ytimessä. Kirkasta vettä ja havuisia rantoja, kalliota.

En ole aikoihin nauranut niin kuin nauroin nyt. Vaikka töissäni olen päivittäin ihmisten kanssa naamatusten, ei edes kahden ystävän seuraa korvaa mikään. Neuroosini painuivat jokseenkin maan rakoon ja saatoin vain sanoa niille "turpa kiinni". Haukuimme neekereitä, mustalaisia ja väheksyimme naisia. Katsoimme helvetin huonoa pornoa keskellä yötä ja puhuimme miesten kesken siihen sävyyn, että olisi varmaan jo homoksikin luultu. Teeskentelimme cp-vammaisia. Nauroin ja nauroin katketakseni, tosi ystävieni kesken saatoin taantua apinaksi. Yhdeksi kohokohdaksi muodostui sekasaunassa käynti, myös ensimmäistä kertaa. Suomalaisuuden hyviä puolia on, että tällaiset tilaisuudet ovat vapaita seksuaalisesta jännitteestä ja siis rentoja tällaiselle estoiselle neurootikollekin. On kuitenkin pakko sanoa, että nuoren naisen alaston vartalo on universumin ihanimpia asioita. Pyöreät perseet, rinnat, pillut...kihertelin ja hykertelin sisäisesti kuin pikkupoika, joka pääsee näkemään alastomia naisia: "hih hih, tissejä...hih hih, pimppaa". Oi, onnea.

Ei saa nauraa. Yksinkertaisella miehellä on yksinkertaiset ilot.

Viikonloppureissun älyllisestä annista kävi Magic: The Gathering -korttipeli, kavereiden kesken mätykkä. Se vaatii hoksottimia ja jonkin tason autismia ja on taktikointeineen suuresti kutkuttava peli. Ystäväni on se, joka mätykkäkortteja kerää ja on näin ollen kaikin tavoin minua parempi. Onnistuimpa silti hänet kaksi kertaa voittamaan, en siis kelvoton ole minäkään.

Henkilökohtainen täyttymykseni oli kuitenkin perjantai-ilta ja tähtien yö. En ole koskaan nähnyt sellaista taivasta, en niin montaa tähteä. Olen ikäni asunut pääosin Etelä-Suomessa tai lähellä muuten valaistuja seutuja. Kalajokea pohjoisempana en ole käynyt ja talvisaikaan on lumi valaissut muuten pimeitä seutuja. Nyt näin tähdet majesteettisessa kauneudessaan, katsoin kuinka linnunrata kaareutui pääni yläpuolelle...ensimmäistä kertaa koskaan. Tuntikaupalla vain katselin ja toisinaan suuntasin kiikarit yhteen tähteen ja ajatuksissani vaelsin sinne, valovuosien päähän. Palvontamenoni jatkuivat muiden mennessä jo nukkumaan.

Tämä reissu tuli tarpeeseen, jollaista en edes tajunnut. Kauanko siitä onkaan, kun viimeksi kävin samaisella mökillä, kolme vuotta? Liian kauan joka tapauksessa ja oli tasan oikea päätös lähteä alun vastahakoisuudestani huolimatta. Ystäväni ovat todellakin kultaakin kalliimpia, eivätkä heidän naisensakaan hullumpia. Vaatii luonnetta, että he kykenivät koko reissun ajan (juuri ja juuri) kestämään Pekka Siitoin -läppäämme ja muuta häröilyä, jota kuka tahansa ulkopuolinen pitäisi sietämättömänä. Äärioikeistolaisia naisia on olemassa!

Maanantai ja nyt jo biletunnelmissa! Rock, rock!

Fuck it

LOL, Internet

Hauska juttu, löysin juuri tämmösen internetin. Heippa kaikille!

Väsyttää

Mitään ei oikeastaan tarvitsisi sanoa. Tiedätte mitä tapahtui ja missä. Tiedätte miksi niin tapahtui. Osasitte odottaa tapahtunutta. Tiedätte mitä tulisi tehdä.

Barcelonan uutisista kuultuani ajattelin, ettei mikään enää hetkauta minua. Kannattaisi varoa mitä ajattelee. En jaksaisi enää, uuvutaa niin kovasti. Kunpa maailma jättäisi minut rauhaan.

Päivän Noomit

Hänen nimensä on Maanantai:

Hänen nimensä on Tiistai:

Hänen nimensä on Keskiviikko:

Hänen nimensä on Torstai:

Hänen nimensä on Perjantai:

Hänen nimensä on Lauantai:

Hänen nimensä on Sunnuntai:

Seitsemän Noomia, seitsemän siskoa elokuvassa What happened to Monday? Idea lyhyesti: identtiset sisarukset piileskelevät hallitukselta maailmassa, jossa toteutetaan ankaraa yhden lapsen politiikkaa. Kukin sisaruksista astuu ulos omana viikonpäivänään, esiintyen yhtenä ja samana henkilönä. Kaikki menee hyvin, kunnes Maanantai katoaa.

Kuulostaa hauskalta. Niin paljon Noomia...

Luovuus elää

Se elää ja voi hyvin. Todisteena tästä esittelen kenties taidoikkaimman mashup-videon, minkä tiedän. Kun näin tämän pari vuotta sitten ensi kertaa, poimin alaleukani lattialta. Arvon naiset ja herrat:

Hell's Club

Teoksessa on yhdistetty monien elokuvien baarikohtauksia yhdeksi, sulavaksi videoksi. Editointi on tasolla, joka on amatöörin työksi upeaa. Video ei ole vain poskettoman hauska vaan myös kaunis ja lopussa jopa liikuttava. Toisiinsa liittymättömistä pätkistä on koostettu oma tarinansa, joka teoksen oudossa maailmassa toimii johdonmukaisesti.

Minuun on myös aina vedonnut konsepti paikasta, jonne fiktiohahmot kerääntyvät viettämään aikaansa. Tai kokonainen ulottuvuus, jossa taiteilijoiden mielikuvitusten tuotokset elävät rinta rinnan. Ajatus elähdyttää, ja unissani tuollaiset paikat ovat tulleet todeksi päästessäni tapaamaan tarinoiden hahmoja.

Ace of VITUN Spades!!!

Springsteen Helsingissä 2012

Tänä päivänä viisi vuotta sitten astuin konserttiin, joka muutti elämäni. Bruce Springsteen – tuttavallisemmin Pomo – oli muusikko, jonka olin aina tiennyt. Lapsuudenkotini seinällä on iso valokuva vuoden 1988 Tukholman konsertista, jossa vanhempani olivat. Tunsin kourallisen kappaleita ja arvostin kaveria muusikkona. Intohimosta ei kuitenkaan voida puhua, ja käsityksen hänen kyvyistään livesoittajana olin muodostanut maineen ja parin videon pohjalta.

Kesä 2012 oli hyvä ja kaunis. Heinäkuun konserttiin 31. päivä ei ollut minun tarkoituksena mennä, vaan äitini. Hänelle tuli kuitenkin este ja isäni päätti kysyä, josko minua huvittaisi lähteä. Ajatus Springsteenin näkemisestä oli lievästi kutkuttanut jo aiemmin, mutta saatuani näin konkreettisen tilaisuuden totesin vain ”mikä ettei”. Päätöksen tehtyäni ja ovesta ulos astuttuani alkoi muistoissani seikkailuksi tullut matka. Muistan tuon päivän ihmeellisen hyvin, sen mitä ajattelin ja mitä sanoin. Yksityiskohdat piirtyivät mieleeni tarkasti: otan pyörän alleni ja suuntaan juna-asemalle. On lämmin iltapäivä ja alan puhkua intoa. Juna vie minut Pasilan asemalle, jossa tapaan ennalta sovitusti perhetuttaviani ja erään ystäväni. Myös hänelle tämä olisi ensimmäinen kerta Springsteenia. Hyväntuulisina ja kesäauringossa marssimme kohti olympiastadionia. Muistan keskustelumme, musiikkipainotteiset sellaiset; rumpalina hän on arvattavista syistä alansa tunteva. Määränpää lähenee.

Vähän ennen stadionia alamme kuulla musiikkia. Se kuulostaa kovasti Brucelta, mutta eihän se voi olla; konsertti alkaisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. Uteliaina ja innokkaina jatkamme porteista sisään ja tulee hetki, jonka muistan ikuisesti. Se, kun astun stadionin kentälle ja näen edessäni miehen lavalla. Aurinkolaseissa ja harmaassa t-paidassa hän laulaa akustisen kitaran säestyksellä, siis kuka muukaan kun Bruce itse. Mies, joka toimii myös omana lämmittelijänään! Sillä hetkellä ymmärrän, että tulisin tänä iltana todistamaan jotain erityislaatuista. Hän soittaa ja yleisö ei ole edes pääosin paikalla vielä. Kappalet ovat minulle tuntemattomia, mutta nautin kaikesta.

Akustisen yllätysosuuden jälkeen seuraa odotusta, kunnes konsertti pääsee alkamaan  John Fogertyn sävelillä. Se, mitä seuraa tämän jälkeen, on musiikin juhlaa. Koskaan aiemmin en ole tempautunut mukaan vastaavalla tavalla. Springsteen ei näet tullut vain soittamaan rutiinisettiä vaan esiintymään. Hän on tuonut kokonaisvaltaisen shown, joka jättää jälkensä. Suomalaiset ovat toki keskimäärin jäyhempää porukkaa, mutta koen tunnelman lennokkaana. Voisin vaikka vannoa, että Because The Nightin kitarasoolon aikana koko stadion nousee muutaman sentin maan yläpuolelle. En ole koskaan kuullut biisiä, mutta viimeistään Nils Lofgrenin sadetanssi vie minut mennessään. Vaikka Pomo onkin kaiken polttopisteessä, tulee tuo pieni pirulainen kuin varjoista ja repii kitarastaan riivattua rokkia. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Voisin selostaa ummet ja lammet siitä, mitä kaikkea näinkään. Kirjoituksesta uhkaa jo nyt tulla liian pitkä, joten yritän tiivistää: loppua kohden pääsemme materiaaliin, jota minäkin jo tunnen. Born in The USA sananmukaisesti jyrähtää ilmoille ja sydämeni jättää lyönin väliin. Born To Run seuraa ja lopulta Dancing in the Dark. Viimeksi mainitun kuuluisa saksofonisoolo venähtää minuuttien mittaiseksi, kun useampi gimma käy lavalla tanssahtamassa. Kaikilla on hauskaa, miltei itken onnesta. Tänä iltana maailma on kaunis ja mitään pahaa ei voi tapahtua. Tämä on jo liikaa, kliimaksi on mennyt. Kuin tuntoni olisi luettu ja Bruce ja Little Steven vetävät hauskan version kappaleesta "I dont' want to go home". Steven laulaa ”I think they don't want to go home” ja totisesti emme haluakaan, antakaa vielä jotain. Tahdomme lisää. Pomo kitaroi ja sitten...Higher and Higher!? On todennäköistä, että siinä ensimmäisten tahtien aikana – aivan silmänräpäyksen ajan – käyn paratiisissa. Tämä on unta ja saan täyttymyksen. Ajatus soittaa coveri Jackie Wilsonin klassikosta on niin naurettava, mikä onkaan todennäköisyys? Olen saanut koko maailman ja enemmän, olen onnekkain mies maan päällä.

Nyt sen voi sanoa, kliimaksi on ohitettu. Loppurallina seuraa lähes ikuinen Twist and Shout, jonka aikana alamme ystäväni kera vetäytyä stadionin perukoille poistumista varten. Pomo huudattaa ja nostattaa viimeiseen asti. Ja kirsikkana kakun päälle hän kuuluttaa, että konsertti on kellottanut jo yli neljä tuntia; se on herran henkilökohtainen ennätys ja on sitä edelleen (jos mukaan laskisi alkulämmittelyn, tulisi pituudeksi lähemmäs viisi tuntia). Kello on jo yli puolenyön, mutta ketä kiinnostaa. 50 000 ihmistä on juuri saanut niin ison latauksen hyvää fiilistä, että sen voimalla voisi valaista koko Helsingin.

Paluumatkalla Pasilaan puhumme tohkeissamme ja ihmeissämme. Tajuamme, että olemme todistaneet historiaa. Miten onkaan, että juuri täällä Suomessa? Olemme puulla päähän lyötyjä, tuskin pysymme housuissamme. Junamatkan aikana hehkutamme yhdessä, kunnes ystäväni ja perhetuttuni jättäytyvät hiljalleen pois ja jään yksin. Kotimatkani sujuu rauhallisesti viileässä kesäyössä, pyörän satulassa voi vähän nautiskellakin. Äitini odottaa kotona hieman huolissaan, ei varmaan odottanut että Pomo päättäisi soittaa ennätyskeikkansa juuri tänään. Tai oikeastaan eilen, konserttihan venyi toisen vuorokauden puolelle. Vanukas iltapalaksi ja nukkumaan. Hieno päiväni on pulkassa.

…

En liioittele, jos sanon sen olleen elämäni onnellisin päivä. Se antoi massiivisen annoksen energiaa, jonka hehkussa ja lämmössä harpoin pitkään. Aivan kuin konsertti olisi ladannut minut itse elämänvoimalla, jokainen soluni oli täynnä virtaa taas. Pitkän aikaa olin hyväntuulisempi ja toiveikkaampi kuin kenties koskaan ennen tai jälkeen. Vaikka tuosta taianomaisesta ja myyttisestä illasta on nyt enää muisto jäljellä, on se kuitenkin niin elävä ja valokuvamainen, muistan lempeän lämmön ja tuulenvireen ihollani. Tuo muisto inspiroi minua tänäkin päivänä ja muistuttaa, että asiat voivat olla paremmin. Siksi sanon sen muuttaneen elämäni, se antoi uskoa jota tarvitsen yhä edelleen ja juuri nyt enemmän kuin koskaan.

On vaikea sanoa, mihin järisyttävä vaikutus perustui. En halua ajatella asiaa yhtälönä, vaikka asiaa voi sinänsä analysoida eri muuttujineen. On otettava huomioon odotuskertoimien puuttuminen, menin keikalle ummikkona. En lainkaan osannut aavistaa sitä, mitä oli tulossa. Olin ollut keikoilla aiemminkin, mutta en ollut koskaan jorannut yhtä vapautuneesti. Tämä on sitä kuuluistaa ”ekan kerran” magiaa, kun maailma yllättää sinut. Kokemuksia, jotka muuttavat sinut.

Tärkeintä kaikessa on kuitenkin Springsteen itse. Hänen musiikkinsa, karismansa, persoonansa ja aivan kaikki. The E Street Band oli isoine miehistöineen kuin orkesteri, soundi oli massiivinen. Konsertti sai minussa luonnollisesti aikaan innostuksen herran musiikkia kohtaan yleisemminkin, ja se kasvaisi ajan mittaan. Aloin myös ymmärtää hänen intentioitaan, palaset loksahtivat kohdalleen:

"For an adult, the world is constantly trying to clamp down on itself", he says. "Routine, responsibility, decay of institutions, corruption: this is all the world closing in. Music, when it's really great, pries that shit back open and lets people back in, it lets light in, and air in, and energy in, and sends people home with that and sends me back to the hotel with it. People carry that with them sometimes for a very long period."

Hän kuvailee asioita juuri, kuten ne koin. Springsteenin konsertti on ilmiö, joka on jokaisen itse koettava. Muuten ei sitä voi todella ymmärtää. Muuten ei voi ymmärtää, mitä hän tarkoittaa mylviessään:

With your hands hurting, your feet hurting, your back hurting, your voice sore and your sexual organs stimulated!

Kaksi keikkaa olen todistanut ja voin vahvistaa joka sanan. Ne ovat hengellis-ruumiillisia ja ekstaattisia kokemuksia, juuri siten kuin rock-konsertit vain voivat olla. Ne muuttavat yksilöitä ja sukupolvia, ne tuovat toivoa ja uskoa maailmaan. Kehtaisinko sanoa: rauhaa ja rakkautta. Joskus leikittelen ajatuksella, etten olisikaan lähtenyt. Että olisin jäänyt tietokonepäätteen äärelle, kuten tavallisesti. Tuo vaihtoehto todella kävi mielessäni ja olen ikuisesti kiitollinen, että olin kerrankin kylliksi viisas.

Tämä olkoon retrospektiivisen keikkaraporttini loppu. Seuraava raporttini tulee Turusta 2013, jonain toisena päivänä.