Mysterious Ways

If you want to kiss the sky, better learn how to kneel 

On your knees, boy

Breathing, but synthetic

I'm still alive, but I can't feel 

I got stuff inside, but it's not real 

They say I'm fine, but I feel synthetic 

Nothing human left in me

I'm just a machine full of moving parts 

I got emptiness where I used to have a heart

I'm still breathing, but I'm synthetic 

Nothing human left in me

In a River of Darkness

Walking the streets at night

Alone, in the river of darkness

Glowing windows in the buildings from the elevated train 

I see a thousand different stories pass 

And faces without names

Forget why I came here 

And I forget why I stay 

And wonder if they'd notice 

If I slipped away

Fire in the Sky

I'm made of matches, you're made a of gasoline 

I was just hopin' for a smile or a quick slow dance

When I touched you, your skin was hot and eyes were clear 

And the room around began to catch fire and disappear 

I told my heart that I would keep it safe and locked away 

But I found myself walkin' to you through the flame

Fighting fire with flames 

If I burn down, would you do the same? 

You tell me it's wrong, but we're both to blame 

I wasn't lookin' for a sign

I see the fire in the sky

Into the Deep Blue

I said I never felt my heart like this

She said I never felt my body

I wasn't looking for romance 

Just a quick slow dance and the off-chance 

That an off night and a side glance 

Might lead me to the wrong hands

I didn't know I had a soul 

Until the moment you kissed me

I wasn't looking for you

Eikä kukaan kerro

 

Maailma on outo

Ja olen siihen hukkunut. Ihmiset ovat outoja, enkä tajua enää mistään mitään. Onpahan olo. 

HELL OF A FEELIN'

Kaada viiniä, tyttö!

 

Kylmät henget

 

Korkki auki!

 

KALINKA

End of an Era

Marco Hietala jättää Nightwishin taakseen. Kaveri ei ollut alkuperäisjäsen, mutta ehti soittaa bändissä noin 20 vuotta ja varhain muodostua yhdeksi sen kivijaloista. Kaksi naisvokalistia ja rumpali on kyetty korvaamaan, mutta Hietalan kohdalla se on jo vaikeampi juttu: hän ei ole vain basisti, vaan ennen kaikkea uniinkin äänen omaava laulaja. Tään lisäksi hän on tuonut viikinkikarismaa livesoittoon. Kerran olen nähnyt bändin livenä (Olzonin aikana), ja on vaikea kuvitella Nightwishia ilman häntä. Holopaisen suunnitelma on ilmeisimmin jatkaa vähintään seuraava kiertue tuuraajien kanssa, vaan entä sen jälkeen?

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanoisin. Nightwishin tarina on jollain tapaa muistuttanut rankemman genreserkkunsa Children Of Bodomin vastaavaa. Molemmat bändit aloittivat 90-luvun lopulla ja nopeasti ampaisivat suosioon ja niittivät mainetta ulkomailla. Kummatkin saivat varhaisessa vaiheessa vahvistusta  suomimetallin ensimmäisen aallon veteraaneista; Stonen kitaristi Roope Latvala liittyi Bodomiin ja Tarotin basisti Marko Hietala Nightwishiin. Latvala erotettiin sittemmin yhtyeestään vuonna 2015 ja nyt Hietala on eronnut omastaan. Nightwish on Bodomin, HIMin ja Rasmuksen muodostamasta suomimusiikin vientituotepaketista menestynein ja nykyään myös pitkäikäisin. Musabisneksen muutosten myötä eivät uudemmat bändit ole kyenneet samaan, ja kun aikanaan Nightwish panee lapun luukulle, ei jää jäljelle kansanvälisen tason suomalaisia suurmenestyjiä.

Kaikki päättyy aikanaan. Suomea on juostu ja kitaroitu maailmankartalle, vaan edessä koittaa paluu Impivaaraan.

Kun minä olin armeijassa!

...olivat laivat puuta ja miehet rautaa. No, ehkei aivan. Juuri kuitenkin muistin, että tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta palvelukseen astumisestani. 10. tammikuuta aloitin saapumiserän 1/11 mukana Karjalan prikaatissa, Kymen jääkäripataljoonan 3. panssarijääkärikomppaniassa. Siitä alkoi reissu, johon on olemassa neljä suhtautumistapaa:

A) Paskaa

B) Paskaa, mutta hauskaakin oli

C) Hauskaa, mutta paskaakin oli

D) Hauskaa

Lukitsen vastauksen B. Useimmat valitsisivat saman, monet A:n. Harvempi valitsisi C:n, ja D:n edustajat ovat vähintään tulevia tai nykyisiä kapiaisia. Tarvitaan nimittäin muutama löysä ruuvi päässä, että viihtyy armeijassa. Kaikilla tuntemillani upseereilla viiraa jollain tavalla, joten kyseessä on ammatillinen ominaisuus. Ei ihme, jos hetkeksi pysähtyy miettimään firman logiikkaa: armeija vertautuu vankilaan, siellä valitsevat siviilielämään nähden oudot hierarkiat ja kirjoittamattomat säännöt. Elämä vihreissä tapahtuu sivussa muusta yhteiskunnasta, varuskunnat sijoitetaankin erilleen asutuksesta. Ei siis ihme, että sotilasura edellyttää hieman vinksahtanutta psykologiaa. Enkä esitä tätä kritiikkinä vaan havaintona. Armeijassa koulitaan tappajiksi, valmistautumaan pahimpaan. Sota itsessään on niin äärimmäinen kokemus, että koulutuksen on edes jotenkin tätä heijastettava. Shokkihoitoa, jolla karaistaan isompaan shokkiin.

En tule unohtamaan ensimmäistä päivääni varusmiehenä. Lähdin hyvillä mielin liikkeelle, astuimme kaveriporukalla junaan kohti Kouvolaa. Sieltä vei meidät bussi Vekarajärven kasarmeille. Minut sijoitettiin eri yksikköön eroon kavereistani. Yksin, varustehässäkän ja huutamisen lomassa alkoi valjeta mihin olin joutunut. Hyväntuulisuus katosi ja sisäinen paniikki otti vallan. Muistetaan nyt kuitenkin, että olen herkkä poika, jonka saa helposti tolaltaan. Koin henkisen taantumisen, kun tunsin samaa kauhua kuin päiväkodissa; kuten vieraiden ihmisten hoidettavana, oloni oli kuin olisin saapunut vieraalle planeetalle. Olin vihamielisessä ympäristössä ja valojen vihdoin sammuttua ja hiljaisuuden saavuttua, makasin punkassa liki vedet silmissä. "Oi, miksi en mennyt sivariin", surkuttelin itsekseni.

Kuitenkin yhtä nopeasti, kuin suistun raiteiltani, myös kiipeän niille takaisin. Ensin liukeni järkytys ja päivien kuluessa aloin innostumaan. Kun olin joka tapauksessa satimessa, saatoin itsesäälin sijasta yrittää käyttää aikani hyvin. Aseenkäsittely oli kiinnostavaa, kouluttajien huumori alkoi aueta. Jälkimmäisen suhteen auttoi sekin, että älykkyysosamäärä laski vähintään kahdellakymmenellä pisteellä. Yhtäkkiä yölliset kilpapierennät ja tuvankeskinen vammailu olivatkin hauskinta hauskaa koskaan. Tietysti palvelus oli fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa, etenkin alkuun. Hetki hetkeltä kuitenkin karaistui kestämään aina vain suurempaa rääkkiä. Koskaan ei siihen täysin tottunut, koska vaikeusaste nousi palveluksen edetessä. Mutta samat asiat, jotka alussa saivat hikoilemaan tuskasta, sujuivat loppua kohden vasemmalla kädellä.

Mutta vaikka intoa oli, sitä oli kuitenkin rajallisesti. Siinä missä useat painuivat viikonloppuna vetämään pään täyteen, latailin omia akkujani itsekseni lapsuudenkodissani. Joka viikon jälkeen, etenkin ginesviikonloppujen jälkeen, olin siinä määrin palasina että vain lepo saattoi tulla kyseeseen. Ajatuskin ryyppyreissusta rankan viikon jälkeen oli kuin kuumepainajainen. "Rankka työ, rankat huvit", sanotaan. Vaan en koskaan ole voinut allekirjoittaa tuota henkilökohtaisesti. Rankka juhlinta rankan työn jälkeen tietää vain kaksinkertaista stressiä. Kenties asialla on tekemistä introversion kanssa. Yksityisyyden kaikkinainen puutos kasarmilla johtaa siihen, että sitä voi kompensoida vain rauhalla. Lomilla oli minulla tapana suorittaa sama rituaali: kun saavuin kotiin, painuin suoraan alakertaan riisumaan univormuni, rannekelloni (jota kutsuin orjarannekkeeksi) ja avainnauhani (jota kutsuin orjakaulukseksi). Menin suihkuun, missä pesin armeijan saastan itsestäni pois. Söin iltapalan ja vasta sen jälkeen olin vapaa viettämään viikonloppuani. En ole noiden aikojen jälkeen sitten rannekelloa käyttänytkään, enkä aio käyttää.

Skapparimme olivat tiukkoja, mutta reiluja - sekä luonnollisesti päästään vialla. Kuulin kauhutarinoita naapurikomppanian kouluttajista, mutta en joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Mistä muuten voit tietää, että kouluttajasi oli oikeasti legendaarinen? Siitä, että hänestä on tehty spurdomeemi. Tietäjät tietää:

E-kaudelta alkaen oli sijoitukseni raskassinkojoukkueessa. Tahdoin panssaritiedusteluun, mutta päädyin PST-hommiin. Kenties näin oli parempi, koska pääni olisi tuskin kestänyt sissikoulutusta. Mutta raskassinko, siinäpä ase. Useampaan kertaan olimme eräästä elokuvasta tutussa tilanteessa, jossa mietimme miksi perkeleessä isot miehet kiskovat jumalattoman painavaa pulkkaa pitkin talvisia metsiä. Kiskoessamme parinsadan kilon ahjoa kilometrin ylämäkeen, saattoi ryhmäni olla maailman surkein näky sillä hetkellä. Ryömimme lumessa ja kiskoimme, jopa kokelaamme ryömi. Nämä kalustomarssit ja kiskomiset olivat jotain, jota opimme kiroamaan alimpana helvettiin. Erään marssin yhteydessä koin toisaalta yhden elämäni kiintoisimmista hetkistä; oli erityisen rankka ja viheliäinen kaluston ulkoilutusreissu, joka viimeisteltiin juoksujalkaa loputonta ylämäkeä pitkin. Sydämeni löi niin, että se oli repeytyä irti rinnasta. Koskaan en ole ollut niin lähellä fyysistä romahdusta. Pääsimme lopulta kasarmille, missä lyyhistyin hetkeksi lattialle. Hengitykseni sitten tasaannuttua minut täytti valtaisa euforian ja voiman tunne, yhtäkkiä olin valmis siirtämään vuoria. Raskas kalusto siirtyi takaisin varastoon pikavauhtia ja vaivatta. En ole kokenut moista hurmaa ennen, enkä jälkeen. Kenties keho kompensoi äärimmäistä ponnistusta ekstra-annoksella kemikaaleja.

PST oli jokseenkin paskinta paskaa. Parasta oli kuitenkin päästä ampumaan isoilla pyssyillä; raskassinko, APILAS, kevyt kertasinko ja 12,7-mm ilmatorjuntakonekivääri tulivat tutuiksi. Panssarimiinat, henkilömiinat ja sekalaisia räjähteitä tuli myös kokeiltua. Jatkuva kiire ja etenkään jatkuva kiire odottamaan eivät ole hauskoja juttuja. Mutta kun Musti kerran haukahtaa, tietää ampuneensa aseella. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin aseiden tuottamaa adrenaliinia. Eikä vain isojen aseiden, sillä rynkyillä kovat piipussa suoritetut hyökkäysharjoitukset olivat myös rautaa. Jäätävässä sateessa odottelun jälkeen oli suorastaan ekstaattista päästä ryömimään mudassa ja räiskimään RK:lla. 

Motivaatiokäyräni jatkoi nousuaan jonnekin E-kaudelle asti, kunnes se alkoi laskea. Lopun lähestyessä ei kiinnostusta löytynyt juuri ollenkaan, vaikka kohokohtia koettiin niin loppusodassa kuin ake-harjoituksessa (asutuskeskustaistelu). Varsinkin jälkimmäinen oli kiintoisa miljöönsä osalta, harjoittelimme nimittäin hylätyssä teurastamossa: paikka haisi kuolemalta, katosta roikkui vanhoja lihakoukkuja, lattialla lojui saastaisia veitsiä, suurissa sammioissa lillui epämääräisiä nesteitä ja hyllyissä oli kansioittain asiakirjoja. Aivan kuin työntekijät olisivat yhtenä päivänä vain kadonneet jättäen paikan siivoamatta. Eläimiä tai raatoja ei sentään ollut havaittavissa.

Tarvottuani puoli vuotta paskassa, oli 8. heinäkuuta 2011 kaikki viimein ohitse. Koittivat TJ 0 ja vapaus. Se aamu oli koko varusmiesajan onnellisin, koko komppania heräsi hymyissä suin. Marssiessamme aamiaiselle, antoi muodonjohtaja käskyn: "Joukkue, suojatkaa silmänne! Nurkan takana sarastaa reservin aurinko." En ole sittemmin käynyt kertaamassa, enkä ole ikävöinyt takaisin. Kuten jo sanoin, kaipaan hieman adrenaliinintäytteisiä taisteluharjoituksia. Myös marssit, joiden aikana komppania eteni yhden tahdon yhdistämänä monoliittina, olivat aina elähdyttäviä hetkiä. Kun on yksi osanen suuremmassa kokonaisuudessa, ei ajattele enää vain itseään. Kuitenkaan en usko, että vaihtaisin siviilielämää mihinkään tuosta. En suuresti nauttinut reissusta, mutta olen tyytyväinen, että sen kunnialla loppuun asti hoidin. Viime kädessä armeija tiivistyy seuraavaan videoon:

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Hetki on käsillä: American edition

On aina mukavaa nautiskella sadismin hekumassa. Kun uutiset USA:n Kongressin valtauksesta alkoivat levitä, saatoin tyytyväisenä seurata universaalia järkytystä poliittisen kentän kaikilla laidoilla. Vasemmisto kirkui vallankaappausta, kas kun eivät kansanmurhaa. Konservatiivit tapansa mukaan laskivat alleen, kun kerrankin kansa otti aloitetta omiin käsiinsä. Media pauhasi iskusta itse demokratiaa vastaan, ja poliitikot taivastelivat tasavallan pyhäkön häpäisyä. Ulkomaita myöten vallanpitäjät pelästyivät. Kaikki tämä kertoo vain yhdestä asiasta: voitosta. Eilinen oli isku sinne, minne sattuu. Se oli keskisormi koko globaalille sirkukselle ja sitä pyörittävälle eliitille. Kerrankin saimme nähdä vallanpitäjät peloissaan. Ei ole nimittäin kansan tehtävä pelätä johtajiaan, vaan päinvastoin.

Oliko tämä suunniteltua? Lähes varmuudella oli. Trump ei näytä mieheltä, joka on antautumassa. Hän tietää, aivan kuten vihollisensakin, että vaalitulos väärennettiin. Hänellä on strategia ja kongressin valtaus oli osa sitä, voimannäyttö itse vallan sydämessä. Jatko riippuu nyt kahdesta asiasta: siitä, onko Trumpilla armeijan tuki takanaan ja siitä, onko Trump itse valmis tekemään mitä pitää. Eilen emme nähneet vallankumousta, mutta kenties alkusoiton sellaiselle. Presidentin on kuvainnollisesti aika ylittää Rubicon ja hänellä on tämän kuun 20. päivään asti mahdollisuus tehdä se. Hänen onnistumisestaan riippuu, jääkö hän historiaan suurena poskensoittajana vai USA:n historian suurimpana presidenttinä George Washingtonin jälkeen.

Sillä välin voimme vain katsella ja odottaa. En pidättele hengitystäni, mutta toivon parasta. Ennen kaikkea nauran konservatiiveille, jotka itkevät käytöstapojen perään. Vihaan heitä jopa enemmän kuin neekereitä ja roturutsaajia. Ensin mainitut eivät mahda luonnolleen mitään ja jälkimmäiset seuraavat vain viettejään. Mutta konservatiivit, he eivät seuraa edes periaatteita vaan pelkoaan. On yksi asia olla vannoutunut pasifisti ja toinen pelkuri. Heidän modus operandi tiivistyy seuraavasti:

Mitä vihollinen, joka vihaa meitä ja haluaa nähdä meidät kuolleina, NYT meistä ajattelee?

Moinen logiikka on absurdia. Tärkeintä ei siinä ole mitä tehdään ja sanotaan, vaan miltä asiat näyttävät. He miettivät vain sitä, mitä vihollinen heistä ajattelee. He puhuvat ja puhuvat, mutta toiminnan hetkellä perääntyvät ja tuomitsevat omansa. Konservatiivit pettävät aina. Jos siis jo tämä jokseenkin verrattain rauhanomainen mielenilmaus on heille liikaa, niin mikä ei ole? Vastaus on, että mikä tahansa paitsi tappio on liikaa. Heille suora solmio on tärkeämpi kuin voitto.

Selkärangattomat konservatiivit vaativat Trumpin vangitsemista yhdessä median, eliitin ja vasemmiston kanssa. He tekevät sen, mikä on helppoa. He eivät tule edes ajatelleeksi, että nimenomaan korruptoitunut kongressi tulisi vangita. Että koko tuo epäpyhä demokratian porttola tulisi räjäyttää maan tasalle. Vaan ei, tärkeämpää on suorittaa muodollinen proseduuri ja vihkiä seuraava presidentti virkaansa tyylillä. Kuitenkaan ei ketään - nynnyä konservatiiviamme lukuunottamatta - enää kiinnosta pukukoodi ja käytöstavat. Amerikka on sisällissodassa ja oikeisto antoi ensi kertaa suuremman mittakaavan muistutuksen siitä, että hekin osaavat.

Trumpin tehtävä on viedä homma maaliin. Vihollinen on niinkin varma vaalivoitostaan, että vain kahta viikkoa ennen virallista vallanvaihdosta on heillä kiire savustaa Trump ulos toimistostaan ennen sitä. Haistan pelkoa. He tietävät, että Trumpilla on suunnitelma. Kysymys on nyt siitä, kumpi toimii ensin ja päättäväisemmin. Aika näyttää pian, miten tässä käy. Jos hän on viisas, Donald Trump toteuttaa Cobra Kain maksiimin:

Strike first! Strike hard! No mercy!

Moment of Truth

Strike first! Strike hard! No mercy!

Cross the Rubicon, Mr. Trump.

Burn it all down

No mercy for the deep state.

Taistelun jälkeen

 

Kevyet mullat, Alexi Laiho

Yksi sivu suomalaisen metallin historiaa kääntyy, sillä Children Of Bodomin kitaristi Alexi Laiho on kuollut. Bodom oli Nightwishin, Rasmuksen ja HIM:in ohella aloittamassa suomalaisbändien maailmavalloitusta 90-luvun lopulla; ilmiötä, joka ei ole sittemmin toistunut. Vaikka kotimaan hittiartisteja on senkin jälkeen riittänyt, ei läpimurtoja rajojemme ulkopuolella ole tapahtunut entisessä mittakaavassa.

Laihon kuolema ei ole tarkalleen ottaen yllätys, ottaen huomioon kuinka kuihtuneelta hän näytti viime vuosina. Dokaamisen hän oli ilmeisesti jo aiemmin lopettanut, mutta terveysongelmat eivät siihen loppuneet. Voi siis olla, että vuosien rankka juopottelu vaurioitti kehoa pysyvästi ja nyt henki on siitä jättänyt. Ei tätä silti osannut odottaa, Laiho ei kuitenkaan ollut kuin vasta 41-vuotias. Yksi nimi lisää liian aikaisin kuolleiden rokkarteiden kirjassa.

Hän lauloi alakerran jutuista, mutta toivottavasti on siirtynyt yläkerran orkesteriin kitaroimaan. Lepää rauhassa, Wild Child.

Ei, mutta päivää!

 

Rawhide!